Kulkuri ja Joutsen

Buenos Airesista laivamatkalle Kap Hornin kautta Santiago de Chileen – sekin on koettava, kun kerran pääsimme Helsinki Alumnien matkalle. Ensimmäinen aikakirjoihin nimensä saanut suomalainen näillä seuduilla oli Väinö Auer. Hän teki 1920-luvun lopulla geologisia tutkimuksia mantereen eteläkärjessä, Tulimaalla ja Magellanin salmessa. Ensimmäinen eurooppalainen Kap Hornin kiertäjä oli portugalilainen Magalhaes 1500-luvulla. Hän antoi nimensä salmelle. Tulimaa-nimi syntyi nuotioista, joita intiaanit virittelivät toisilleen varoituksina oudosta ilmestyksestä salmessa. He eivät olleet aikaisemmin nähneet purjelaivaa. Salmi on aina ollut vaarallinen purjealuksille ja mantereen kiertäminen kauimmaisen saaren ympäri on sitä myös. Kun näitä viiden metrin korkuisia aaltoja ja rantojen karuja karikkoja katselee, ihmettelee kuinka ihmeessä jotkut rohkenevat purjehtia mantereen ympäri jopa yksin. Esimerkiksi Hjallis Harkimo on sen tehnyt ja nyt kuulemma poika suunnittelee samaa.

            Ensimmäiseksi pysähdyimme Uruguain pääkaupunkiin, Montevideoon. Se on Buenos Airesista kolmen tunnin lauttamatkan päässä koilliseen, Rio de Platan pohjoisrannalla. Yövyimme laivassa keskellä lahtea. Aamulla pääsimme kävelemään Montevideon vanhaan kaupunkiin. Koska Montevideo ja Buenos Aires ovat saman virran suussa, on ilmeistä, että kaupunkien historiat liittyvät yhteen. Ja tosiaan googlesta löytyy: Buenos Airesin espanjalaiskuvernööri päätti Montevideon perustamisesta, jotta portugalilaiset saatiin pidetyksi poissa alueelta. Molemmissa satamissa tanssittiin tangoa, ja nyt kiistellään, missä tangon ensirytmit syntyivät. La Cumbarcitan väitetään kehittyneen Montevideon satamassa. Emme saaneet varmuutta, sillä Salvon palatsin tangomuseo oli kiinni. Niin olivat Montevideon muutkin palatsit, löysimme vain Plaza Independencian, Plaza Constitucionin ja Plaza Zabalan. Vaikka emme nähneet kuin niemen kärjen Montevideosta, ja vaikka jotkut matkalaiset lähtivät tutustumaan kaupunkiin, sen puistoihin ja rantoihin viiden kilometrin päässä ja he kertoivat nähneensä kauniita huviloita, me emme vakuuttuneet kaupungin viehkeydestä. Keskeisessä turistikohteessa, vanhassa kaupungissa, palatsien ikkunoita oli peitetty pahvilla ja pellillä, maalia ja lakkaa kaipaavat massiivipuuovet oli suljettu ketjuin, tuuli oli levittänyt röykkiöittäin roskia kaduille ja satamaan johtavan päätien varrella näkyi tarpaulin-peitteestä kyhättyjä asumuksia.

Puistikossa kuulimme iloisen tervehdyksen: Moi! Polkupyöräretkellään pysähtynyt mies tunnisti kielemme, sillä hän oli vasta pari vuotta sitten kotiutunut Uruguain lähetystöstä Helsingistä. Sinne oli jäänyt myös suomalainen nainen, johon mies oli syvästi rakastunut ja jonka hän toivoo saavansa mukaansa seuraavalle postille. Mies oli oppinut muutaman suomenkielisen fraasin ja sanoista lumen ja talven, jota hän nauroi meidän kaipaavan, kun kerran Kap Horniin olimme menossa. Hän tiesi UPM:n sellutehtaista ylempänä Rio de Platan rannalla; se toinen tehdas ei enää aiheuttanut samanlaista hämminkiä argentiinalaisissa kuin ensimmäinen. Uruguai on selvästi Argentiinan pikkuveli, kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maa, vajaa kymmenes Argentiinan pääluvusta. Pikkuvaltio on jäänyt puskuriksi Argentiinan ja Brasilian väliin. Kun Argentiinan BKT ennen maailmansotia oli parempi kuin Saksan ja Ranskan, Uruguai sai yllin kyllin tukea naapuristaan. Nyt on toisin.

Puerto Madryn oli seuraava pysähdyspaikka. Se on kehittynyt vähän yli sadantuhannen asukkaan kaupungiksi vasta 1970-luvulta. Silloin alumiinitehdas käynnistyi. Rantaan on syntynyt myös laavakivestä laattoja leikkaava ja kiillottava tehdas, jonka tuotannon italialaisomistaja vie suurelta osin Italiaan. Aiemmin Madryn oli kalasatama. Asutuskeskus syntyi, kun kuningatar Victorian kielipakotteita Walesista paennut siirtokunta rantautui suojaiseen poukamaan vuonna 1865. Purjelaivassa oli 150 ihmistä. Nimet on kaiverrettu niemenkärjen muistomerkkiin. Edelleen kouluissa opetetaan sekä walesia että espanjaa. Mutta kun maiseman karuutta katselee, tulee mieleen, millaisen shokin maahan tulleet saivat. Siellä oli pulaa jopa makeasta vedestä. Paluuta ei ollut. Päätös suunnata keula kohti tätä lahtea oli tehty Darwinin kuvausten pohjalta. Kolmisenkymmentä vuotta aiemmin hän tutki Etelä-Amerikan rannikkoa ja totesi Patagonian rannikon tällä kohdin olevan lähes asumaton. Intiaanien kanssa ei siis tarvinnut taistella. Mutta voimme vain arvata miltä pakkasviima Walesin vihreiden kukkuloiden jälkeen on tuntunut, kun he saapuivat autiolle lakeudelle pahimpaan talvihetkeen heinäkuussa. Onneksi meri on tarjonnut syötävää siitä lähtien, ja lampaat viihtyvät vaatimattomissa oloissa. Tuuli tuiversi kylmästi meidän merileijonaretkellämme jopa nyt helmikuussa, täällä Patagoniassa kesän lopulla.

Päätös lähteä vieraaseen maanosaan ei todella ollut helppoa. Tarinoita kerrotaan seuraaville sukupolville, pubeissa naapureille ja pöytään sattumalta istuville. Joku kuuli vastikään tarinan isoisoäidistä, joka tuli pikkutytön kanssa seuraavalla laivalla miehensä luokse. Tyttö sai laivalla lavantaudin, ja se vei mukanaan. Nuori äiti suri, miten ihmeessä pystyy kertomaan tämän valtavan murheen miehelleen. Satamassa hän kuuli, että mies oli hukkunut. Naisella ei ollut mitään jäljellä, ei kolikon kolikkoa. Ei muuta kuin töihin, kaloja perkaamaan. Ja sieltä löytyi uusi alku, kertojan isoisoisä.

Merileijonilla on karvapeite Puerto Madrynissa, etelämpänä Kap Hornin tietämillä kaksinkertainen. Täällä totta vie tarvitaan tuulenpitävää ja lämmintä sen alle.

Falkland kuuluu edelleen Britannialle. Margaret Thatcher on vuoden 1982 voittoisan sodan ansioista saanut jopa muistomerkin Stanleyn satamakaupunkiin, jossa on muutama brittiläistyyppinen punatiilitalo erkkereineen. Lautapintaiset yksikerroksiset rakennukset ovat enemmistöä. Muutaman saaren ryhmittymä on pinta-alaltaan ehkä Uudenmaan kokoluokkaa. Asukkaita saarilla on 3600. Heistä suurin osa asuu Stanleyssa, joten sen ulkopuolella laajaa aukeutta riittää.

Turisteille myydään pingviiniretkiä, Hop-on-hop-off -busseilla. Pingviinipysähdysten lisäksi on tarjolla kaksi kirkkoa, museo, kahvila ja pikaravintola. Pääaukiolla huomion kerääjänä valaan leukaperä. Ostoskeskus myy matkamuistoja pingviinirintaneuloista pipoihin.

Stanley ja sen ympäristö ei vaikuta miellyttävältä asuinpaikalta, mutta sinne asettuneet britit pitävät kodeistaan kynsin, hampain kiinni. Kahdeksatta polvea edustava britti kertoi haaveilevansa laivaristeilystä sitten kun on saanut kerätyksi riittävästi säästöjä lampaanviljelystä.

            Kun karuutta katselee, ei voi kuin ihmetellä miksi Thatcher kieltäytyi luovuttamasta saaria Argentiinalle, joka kutsuu aluetta Islas Malvinas -nimellä. Saarilla taisteltiin myös toisessa maailmansodassa, sillä saksalaiset sukellusveneet liikkuivat eteläisilläkin merillä. Thatcherin manööveri oli näyttävä. Yksi puhutuimmista iskuista oli General Belgrano -sota-aluksen upotus, sillä britit pommittivat sen sotatoimialueen ulkopuolella. Yli 300 argentiinalaissotilasta kuoli kerralla. Yhteensä argentiinalaisia menehtyi yli 600. Thatcher menetti yli 300 sotilasta lähtiessään puolustamaan saaren muutamaa tuhatta brittiä, jota todennäköisesti olisivat saaneet jatkaa saarella asumista vaikkakin Argentiinan lipun alla. Ilmeisesti Thatcherille Falkland oli viimeisiä rippeitä imperiumista, jonka menetystä hän ei halunnut kirjattavan omalle hallintokaudelleen.

            Madrynin satamassa näimme muraalin, joka kuvaa argentiinalaissotilaitten paluuta sodasta. He olivat pelänneet ikävää vastaanottoa, koska argentiinalaiset hyökkäsivät siellä olevasta tukikohdasta Falklandiin. He olivat aloittaneet sodan ja hävisivät sen. Mutta toisin kävi: kansa otti nälkäiset pojat vastaan sylit täynnä tuoretta leipää.

Falklandin pääsaarella tuuli piiskasi meitä jälleen. Olisi tehnyt mieli muuttua pingviiniksi, koska niillä kivenkoloissaan puolukkaa muistuttavien marjoja täynnä olevien varpujen piilossa saattoi olla ihan mukavaa.