Kulkuri ja Joutsen

Juhani Aho oli ensimmäinen suomalaisiin päivälehtiin kirjoittanut ”ulkomaan kirjeenvaihtaja”, vaikka sitä nimitystä tuskin silloin käytettiin. Kaikki me tiedämme, että hän kirjoitti kolumniensa ja ”lastujensa” lisäksi laajoja lehtiartikkeleita, romaaneja ja novelleja. Kiehtovaa on se, että juuri hän innosti suomalaisia kirjailijoita, taiteilijoita ja tutkijoita tulemaan Italiaan. Matkustaminen näin kauas oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kaikkea muuta kuin helppoa. Yhteydet laivalla tai junalla olivat rasittavia ja kalliita. Matkakassassa piti olla vähintään kuukauden oleskelun vaatimat varat tai suunnitelma, jolla saattoi paikan päällä ansaita mitä kulutti.

Lukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä maassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja huumaavia, että kestää päiviä itsekuhunkin seutuun tultua, ennen kuin ehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin takaraivossa olisi jonkunlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei koskaan luule voivansa päästä auki kerimään.

Ensimmäisellä Italian matkallaan vuonna 1893 Juhani Aho joutui Firenzessä kaupungin valtaisan taideaarteiston lumoihin. Viisaana miehenä hän irtautui syventämään ajatuksiaan rauhallisemmassa Fiesolessa, jonne Firenzestä on vain muutama kilometri.

Korkealla kauas näkyvällä kukkulalla on Fiesolen pikkukaupunki ja sitä vähän vielä ylempänä samanniminen fransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat sypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon tuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään. 

            Samaa tietä ylöspäin ajaessamme ihastelemme toukokuun alun lehmusten vehreyttä ja huviloita puistotien varressa. Ahon aikaan matkalla oli vielä muutama maatalo. Fransiskaaniluostarille johtaa sama jyrkkä jalkatie, josta syystä Ahon ihailemalle aukiolle harva kipuaa. Olemme ihan yhtä lailla yksin kuin Aho yli sata vuotta sitten.

           

Istahdan rappusille levähtämään. Takanani on suuri luostari, niin kuin autio linnoitus, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ainoastaan silloin tällöin jossain kaukana ammahtavan aasin ääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.

            Aasia emme kuule, mutta liikenne humisee kaukana.

            Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin, ja mikä näköala!

            Toden totta – näin on! Tunnistamme horisontissa Duomon kupolin ja tornit. Emme ole kaukana pienestä Medici-hotellista, jossa tavallisesti yövymme. Tällä kertaa emme aio käydä Firenzen keskustassa, sillä olemme tulleet Fiesoleen etsimään juuri tätä luostaria, josta Aho otti valokuvan.

            Fransiskaanimunkit rakensivat 1300-luvun lopulla San Francescon luostarin laajentamalla Benediktiini-nunnien silloin yli sata vuotta vanhaa kappelia. Oven yllä on fresko Franciscus-pyhimyksestä. Yksilaivaisen kirkon sisätiloissa Raffaellino del Garbon puulle maalattu Marian ilmestys (l’Annunciazione) pysähdyttää kiireisimmänkin kulkijan. Automme mäennyppylän alla tunnin parkissa sallii vielä Piero di Cosimon 1400-luvulla maalaaman Kuninkaitten kumarruksen (un’Adorazione dei Magi) ihailun.  

            Tulen holvin alatse neliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka seiniä hienoväriset ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat.

            Ketään ei näy missään. Myös Aho jatkaa tilasta toiseen.   

           

Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle neliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa.

            Meitä seurataan videokameroilla, mutta ketään ei näy pihalla. Käytävältä johtaa portaikko museoon, ja siellä alla näkyy pöydän ja tietokoneensa takana mies. Hän vilkaisee minua ja palaa tuijottamaan ruutuaan.

            Aho harhailee vielä luostarin puistossa, mutta meillä on kiire alas autolle.

Tällä parin päivän retkellämme käväisemme Antignanossa, kaupungissa, jossa Elin Danielson-Gambogi asui pisimpään, nelikymppisestä elämänsä loppuun asti eli parikymmentä vuotta. Tammikuussa tutustuimme Salla Leponiemen kanssa siihen Firenzeen, jossa Elin ja koko joukko suomalaisia kultakauden taiteilijoita elelivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Samalla retkellä ystävämme Ylva Rewell näytti meille talon, jossa hänen isoisovanhempansa Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt lapsineen asuivat yli vuoden.

Nyt olemme saaneet listan Heikki ja Anne Paloheimolta Elinin osoitteista Antignanossa. Heikin äidin isoisä oli Mauritz Gestrin, Elinin eno ja isän kuoltua tärkein aikuinen mies. Myös Mauritzin puoliso Clara oli Elinille rakas. Helsingissä opiskellessaan Elin asui Gestrineillä. Pariskunnan poika Werner ja Heikin tuleva isoisä, varmasti ihaili kymmenkunta vuotta vanhempaa serkkuaan.

On innostavaa tuntea näitä merkittävien vaikuttajien jälkeläisiä. Toiveenani on, että saan kuulla jotain, ehkä vielä elämäkertakirjoittajilta pois jäänyttä, jotain minkä he muistavat isovanhempiensa kertoneen.  

Elinin haudalle Livornossa on tuotu sininen hortensia. Joku muistaa ja huolehtii, ja vielä sinisin kukin. Saman marmoripaaden alla Cimitero Misericordiassa, lepää myös hänen miehensä Raffaello Gambogi. Elin oli kuollessaan 58-vuotias. Muistomerkissä on reliefi naisesta paletteineen ja siveltimineen. Kaiverruksesta käännämme vapaasti: suomalainen taiteilija, herkkä pohjoisen kukka, joka istutettiin Italian puutarhaan antamaan meille vuosikausiksi kauneutta, taidokkaita teoksia, ihailtavaksemme ikuisesti. Elin Danielson-Gambogi insigne pittrice finlandese dette per lunghissimi anni frutti di virtu coniugali e di opera ammirabili del suo genio da rendere la propria fama immortale. Raffaello eli hänen kuolemansa jälkeen yli 20 vuotta, lähes 70-vuotiaaksi. Yksin, luoden silloin tällöin maalauksen Eliniä muistellen.

            Raffaello ja Elin tapasivat toisensa Firenzessä, taideopinnoissa vuonna 1896. Elin oli silloin 35-vuotias, Raffaelloa kolmetoista vuotta vanhempi, saavuttanut Pariisin opintovuosien aikana huomattavan osaamisen tason, mainettakin. Koska Elin oli taitavuutensa lisäksi kaikin puolin viehättävä, hänen ympärillään pyöri melkoinen joukko miehiä. Yksi heistä, norjalainen kuvanveistäjä, osoitti Eliniin jo selviä omistajan elkeitä, mutta Elin ei innostunut vaan hankkiutui yksin meren ääreen, pieneen Antignanon kylään maalaamaan. Se oli aivan Livornon kupeessa ja Raffaello oli sieltä kotoisin. Hänen perheestään ei tiedetä juuri mitään, mutta nuorella parikymppisellä oli ollut mahdollisuus opiskella taidetta maineikkaiden ohjaajien opastamana. Hän oli ehtinyt ansaita palkinnon Livornon satamassa maalaamastaan öljyvärityöstä, Maahanmuuttajista, Gli emigranti.

            Elin ihastui Raffaelloon. Yhdessä he maalasivat rantamaisemia, aaltojen leikkiä kivikossa, oliivipuulehtoja ja ihmisiä työssään pelloilla ja rannoilla. Elin ei halunnut antaa tunteilleen valtaa ikäeron vuoksi, mutta niin vain kävi. Kirjeessä lokakuussa 1897 hän kertoi parhaimmille ystävilleen menevänsä naimisiin. Paperisota vei kuukausia, sillä protestantin ja katolisen liittoon piti saada paavilta lupa. Häitä päästiin juhlimaan alkuvuodesta 1898. Pariskunta vuokrasi huoneiston Torre del Lago -nimisestä kalastajakylästä Massaciuccoli-järven rannalta.

            Kalastajakylässä rakennettiin silloin tunnetun säveltäjän, Giacomo Puccinin, huvilaa. Sen sisätilojen koristelussa oli mukana joukko Raffaellon kuuluisia ystäviä. He kaikki kuuluivat Puccinin kanssa La Bohéme -taiteilijaryhmään ja vaikuttuivat myös Elinin taituruudesta. Ja kuinka ollakaan Elinin pieni öljyvärityö on ollut siitä asti Puccinin seinällä. Nyttemmin kun säveltäjän entisestä lomakodista on tullut museo, Elinin työ on nostettu monen muun pikkuesineen kanssa vitriinin suojiin. Yksi Elinin järvimaisemista pääsi tai joutui Italian kuninkaan taidekokoelmiin ja yksi on kansallisgalleriassamme.

            Olimme ystäviemme kanssa ensimmäistä kertaa Villa Puccinissa kesällä vuonna 2013. Vielä silloin se näytti kodilta. Pöytien ja tasojen pinnat olivat täynnä valokuvia, kirjoja ja koriste-esineitä, seinillä erikokoisia tauluja. Emme osanneet etsiä Elinin taulua, seurasimme vain muutaman hengen ryhmässä opasta, joka kertoi Puccinin elämästä. Ihmettelin perässämme kulkevaa vanhaa naista, aivan kuin hän olisi seurannut, ettemme koske tavaroihin. Kun olimme kierroksen lopussa, pienessä perhekappelissa, jossa Puccinin, hänen poikansa ja puolisoiden tuhkat (tai luut) ovat kiviarkuissa, kysäisin takanani seisovalta vanhalta rouvalta, oliko hän ehkä sukulaisia. 

• Yes, I am his granddaughter, the daughter of Antonio.

Hiljenimme kaikki hämmästyksestä sanattomiksi. Vastasimme vain hänen kysymykseensä olevamme Suomesta. Vanharouva innostui kertomaan käyneensä maassamme kaksi kertaa, viimeksi muutamaa vuotta aiemmin Puccini-tapahtumassa. Hän arvosti suomalaisia muusikoita, Puccinin musiikin esittäjiä on paljon. Suomen rannikon saaristoa hän kehui myös kauniiksi.

Kukaan meistä ei tohtinut ehdottaa valokuvaa, mitä olemme monta kertaa harmitelleet. Sittemmin luimme Simonetta Puccinista netistä. Hän toimi isänsä puolison kuoleman jälkeen Puccinin perinnön ja musiikin tunnettuuden kartuttajana elämänsä loppuun, vuoteen 2017 asti. Hän ehti perustaa omaisuuden turvaavat säätiöt ja aloittaa Puccinin musiikkijuhlat Torre del Lagossa. Ensimmäisellä käynnillämme huvilan edustalla oli varsin vaatimaton esiintymislava, nyt jo suurempi. Rantaviiva on laatoitettu tasaiseksi pitkän matkaa huvilan edustalta oopperanäyttämölle. Parkkipaikkaa laajennetaan, sen kyljessä on Puccini-myymälä ja työt ovat käynnissä sekä museoksi muutetun talon puutarhassa että esiintymislavan takana olevassa pihapiirissä ja rakennuksessa. Sen lasikuisti vaikuttaa tutulta, ehkä olen nähnyt nuo ikkunat Elinin maalauksessa.

Raffaello ja Elin asuivat Torre del Lagossa pari vuotta. Kirjeessään siskolleen Elin kertoo aherruksestaan puutarhassa ja kuinka auringon laskiessa Apenniinit häipyvät sinikerroksisina usvaan järven taa. Näkymistä hän piti, mutta usva tuotti harmia. Asunto oli talvikuukausina kostea ja kolkko. Alakerran tuvan tulisija ei riittänyt lämmittämään kiviseiniä ja maalattia lähellä järvenrantaa pysyi jäätävänä. Makuuhuone oli yläkerrassa, mutta lämmityksen puuttuessa talvella kylmä ja kesällä tukala. Elin oli jatkuvasti nuhainen ja usein kuumeessa. Sitä paitsi kalastajakylän sosiaalinen ympäristö tuskin riitti Pariisissa ja Firenzessä asuneelle.

Pariskunta muutti Antignanoon. Livornon satama ei ole kaukana. Ulapalla näkyy nytkin useita rahtialuksia. Ainakin kerran Elin etsi satamasta Suomeen lähtevän laivan. Tavallisesti hän matkusti junalla Euroopan halki, ja ainoan Raffallon kanssa yhteisen matkan Suomeen hän teki kesällä 1901. Elin taas matkusti synnyinmaahansa lähes joka kesä vuoteen 1913 asti, sillä Italiassa hän ei saanut omia tai miehensä tauluja riittävästi myydyksi. Samalla tuli tavatuksi sukulaisia ja ystäviä. Kesäöiden valo Suomessa pidensi Elinin työpäivää ja hän ehti matkoillaan maalata useita muotokuvia. Niistä kertyi mukavasti kassaa talvikausien varalle. 

Elinin onnistui vähin erin saada tunnettuutta myös Firenzessä ja Roomassa eri näyttelyissä. Keväällä 1900 hän haaveili matkasta Pariisiin, maailmannäyttelyyn, mikä onnistui. Suomi pääsi ensimmäistä kertaa esille omalla, runsaasti kiitosta ja huomiota herättäneellä osastollaan. Elin oli silloin itse pääsemässä maailmankartalle, taide-elämysten lisäksi hän nautti suunnattomasti kävelemisestä tutuilla Pariisin kaduilla ja mahdollisuudesta tavata ystäviä.

Antignanossa Gambogit asuivat kolmessa osoitteessa. Myöhään syksyllä 1900 Elinin ystävä Porista, Dora Wahlroos, tuli pistäytymään Pariisin maailmannäyttelyyn suuntautuneella matkallaan. Hänellä oli aikomus jäädä vain muutamaksi päiväksi, mutta maisemat ja hyvä tunnelma ystävien kesken innostivat häntä jatkamaan maalaamista. Elin hankki Doralle asunnon kadun toiselta puolelta. He saattoivat avata ikkunat ja rupatella tien yli toisilleen. Siitä ja Doran maalaamasta katukuvasta oletan, että Gambogit asuivat silloin Via del Ciliegio 4:ssa, Antignanon keskustassa. Mikä lopulta esti Doran lähdön Firenzeen, jää osin arvailujen varaan, joka tapauksessa Raffaellolle ja Doralle syttyi kolmen viikon kiihkeä suhde. Siitä on kirjoitettu useassa lähteessä, Salla Leponiemi kirjassaan Niin kauan kuin tunnen eläväni ja jopa Raffaello Gambogin elämäntapahtumissa wikipediassa.

Suhde tuli ilmi maaliskuussa. Elin oli raivoissaan, pettynyt, petetty – kaikkea sitä mitä vain voimme kuvitella. Mitä ilmeisimmin Raffaello ja Dora olivat keskenään kokeneet jotain järisyttävää, sillä Raffaello uhkasi Doraa itsemurhalla, jos tämä lähtee ja jättää hänet. Doralla oli ollut vuosia aiemmin kihloihin asti edennyt suhde Emil Wikströmin kanssa. Kolmekymppinen Dora oli kertomansa mukaan haaveillut perheestä, mutta Raffaellon jälkeen hänellä ei tiettävästi ollut vakavaa suhdetta. Siihen taas saattoi vaikuttaa myös ajankohta, sillä Dora palasi Suomeen Venäjän kiristäessä koko ajan otettaan.

Episodi Antignanossa muutti osapuolten elämän – Elinin kuvitelmat avio-onnesta romahtivat, Raffaello murtui eikä Dora jatkanut oman taiteensa kunnianhimoista kehittämistä vaan elätti itsensä ja sisarensa muotokuvamaalarina. Elin otti etäisyyttä Raffaelloon ja matkusti ystäviensä Acken ja Evan luokse Firenzeen. He olivat olleet osa Ahvenanmaan Önningebyn taideyhteisöä, jossa Elin vietti useita kesiä ennen avioitumistaan. Dorakin oli ollut Önningebyssä. Toukokuussa Elin palasi Raffaellon luokse. He muuttivat Via della Scuola Comunale -kadun varrelle ja yrittivät pala palalta rakentaa luottamusta toisiinsa maalaamalla taas rinnakkain. Emme tiedä pettikö Raffaello siinäkin, sillä Elinin teoksessa Omenapuun alla löytyi myöhemmin Elinin signeeraus Raffaellon nimen alta. Voi tietysti olla, että pari oli sopinut asiasta keskenään, sillä Elin yritti kaikin tavoin nostaa Raffaellon mainetta taiteilijana.

  Elokuussa 1901 pariskunta nousi junaan melkoinen määrä tauluja mukanaan. Önningebyssä Elinin parhaat ystävät Victor Westerholm ja hänen puolisonsa Hilma joutuivat todistamaan Gambogien epäsopua. Tunnelma oli synkkä huolimatta siitä, että sekä Elinin että Raffaellon maalaukset menivät kaupaksi ja heidän rahatilanteensa kohentui. Matkustelu ympäri Suomea, erityisesti ystävien ja sukulaisten luona asuminen rasitti Raffaelloa, sillä kaikki oli hänelle uutta ja ympärillä puhuttiin vierasta kieltä. Raffaellon ärtymys ja melankolia syvenivät syvenemistään. Helmikuussa 1902, kun pariskunta oli palannut Antignanoon, Raffaellon ote arjesta oli tyystin karannut. Elin suri tilannetta, muttei löytänyt muuta keinoa selviytyä kuin paeta Suomeen syksyllä 1902. Suomalaiseen laivaan hän pääsi ilman passia, sillä Raffaello ei allekirjoittanut hakemusta.

Elin harkitsi avioeroa ja oli matkalla yli vuoden. Salla Leponiemi on kuvannut kirjassaan ystävien ja tuttavien väliset yhteydenotot ja juorut. Lopulta Elin päätti, ettei voi jättää sairasta miestä. Hän ei olisi kestänyt Raffaellon mahdollista itsemurhaa.

Raffaello pääsi Volterran mielisairaalan johtavan psykiatrin hoitoon kesällä 1905. Koska Elin halusi olla miehensä tukena ja koska Volterraan matkustaminen vaati tunteja kestävän hevoskärrykyydin, Elin ja Raffaello vuokrasivat Volterrasta asunnon. Vuokra oli kohtuullinen, mikä sopi lähes rahattomalle pariskunnalle. Taide Suomessa ei ollut mennyt kaupaksi, mikä varmasti johtui Suomen poliittisesta tilanteesta. Elin ei saanut tietoa mitä Suomessa tapahtui, hän kuuli vain huhuja Venäjällä sattuneista veriteoista, ja oli todella huolissaan ystäviensä ja sukulaistensa voinnista. Vaikeiden aikojen edetessä kirjeet liikkuivat hitaasti, lehtiä ei ilmestynyt ja Elin pääsi harvoin tapaamaan suomalaisia tai pohjoismaalaisia Firenzessä.

Keskiaikainen Volterra on viehättävä kapeine kukkulalle nousevine kujineen. Näkymät ikivanhasta etruskikaupungista laaksoon ovat henkeäsalpaavat. Elin maalasi siellä useita maisemakuvia. Yhdessä rinnakkain Gambogit maalasivat Pyhän Mikaelin kirkon 1200-luvulta peräisin olevan fasadin, Elin hieman vasemmalta sivulta ja Raffaello edestä. Kirkko on ollut paikallaan suunnilleen vuonna 1000, mutta se on läpikäynyt monta remonttia. Ehkä jotain alkuperäistä voi tarkkasilmäinen sisätiloista löytää.

Me etsimme vanhan mielisairaalan päärakennusta, Manicomio di Volterra, useasta suunnasta. Navigaattori ohjasi metsän keskelle, kukkulalle. Tiet sinne on suljettu, mutta jalkaisin olisimme ehkä päässeet kuvaamaan raunioita. Sairaala Ospedale Psichiatrico di Volterra perustettiin vuonna 1888 ja toiminta jatkui vuoteen 1979. Se tuli tunnetuksi epäinhimillisistä hoidoistaan. Toisen maailmansodan aikana sairaalaan hoitoon otetun nuoren naisen tarina on fiktiivisen vuonna 2016 julkistetun kauhuvideopelin The town of Light taustalla. Raffaello sen sijaan sai tiettävästi ymmärtävää hoitoa, jopa ateljeen läheisestä huvilasta. Hän pääsi seuraamaan naispotilaitten ulkoilua ja maalasi jättikokoisen teoksen Hullut, Fra le pazze.  Elin kuljetti sen Suomeen myöhemmin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Toisen maailmansodan jälkeen sen keskiosa, nimellä Luostarin hoidokki, päätyi Turun taidemuseoon. Kymmenisen vuotta sitten Italian kulttuuri-instituutti rahoitti teoksen entisöinnin. Se oli Didrichsenin taidemuseossa Gambogien teoksia esittelevässä näyttelyssä.

Viimeisin Gambogien koti, Villa Benvenuti, osoitteessa Via Fraschetti 58-60, on hyvässä kunnossa ja siinä on edelleen useita asuntoja. Huvila on niemennyppylällä, jolla silloin oli vain muutamia rakennuksia. Molemmat ovat maalanneet kivitalosta ja ympäristöstä näkymiä. Elinin teoksessa kaukana tien mutkassa näkyvä marjakuusi on sadassa vuodessa kasvanut mahtavaksi puuksi. Töyräältä näkyi meri. Nykyisin rinne on täynnä keskiluokkaisia kivitaloja. Huvilasta on vartin kävelymatka polkua pitkin alas rantaan. Kiviportaat vievät vesirajaan, jossa aallot pärskivät karikossa. Istun kivellä, jossa voin kuvitella Elinin maalanneen maisemaa. Matkan päästä löydämme hiekkarannan, jolla Elin on ikuistanut naiset eväineen ilta-auringossa, La Merenda.

            Elin sai arjen rullaamaan, molemmat maalasivat, osallistuivat erilaisiin näyttelyihin ja myivät taulujaan. Vuonna 1917 Raffaello kutsuttiin asepalvelukseen, mutta Elin anoi hänelle vapautuksen. Koska Elin sai harvoin uutisia Suomesta, hän ei ehkä kuullut Noormarkun kirkon ja maalaamaansa alttaritaulun tuhosta sisällissodassa vuonna 1918. Alttaritaulu oli ollut raskas projekti, mutta lopputulokseen hän oli ollut tyytyväinen.

 Elin kuoli keuhkokuumeeseen Villa Benvenutissa joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1919. Hänen täytyi potea joko talon kadun puoleisessa nurkassa olevassa huoneessa tai ulko-oven takana sisemmällä, sillä pihan pikkupojat kertoivat seuranneensa hänen viimeisiä päiviään ikkunasta. Heille Elin oli ollut kiva leikkejä ja tapahtumia järjestävä täti.