Kulkuri ja Joutsen

Ensin Sammatissa

Ystävämme Pirkko ja Juha kutsuivat meidät juhannukseksi Kirmusjärvelle Sammattiin. Emme voineet aavistaa, kuinka paljon tapakulttuuria, historiaa, kirjallisuutta ja luonnonkauneutta noihin pariin päivään saisimme mahtumaan.

Aattona Sammatin torilla soi haitari ja laulut veivät 70-luvulle, aurinkokin paistoi. Kahvia ja muurinpohjalättyjä, mikäs sen parempaa. Tiskin alta ystävämme saivat juuri paistuneen saaristolaisleivän, joka myöhemmin italialaissävytteisine tykötarpeineen maistui mainiolta savusaunaa lämmitettäessä. Eikä minkä tahansa savusaunan, vaan alun perin Eeva Joenpellon. Hän on katsellut järvenrantatöyräältä maisemaa, jonka on teinityttönä ikuistanut pahville vesivärein. Saunakammarissa on Joenpellon koko tuotanto. Suuri osa on syntynyt juuri tässä, niin meille kerrotaan. Hän vaelsi metsäpolkua talostaan aamukahdeksalta kirjoittamaan. He olivat yhtä avuttomia, koira ja emäntä, Eeva Joenpelto kirjoittaa vuonna 1959 ilmestyneessä romaanissaan Ralli. Se tosin ei ollut ihan totta, sillä koira haki hänet kolmen jälkeen takaisin talolle.

Nykyisin WSOY:n kirjallisuussäätiön omistaman hulppean hirsirakennuksen kirjailija rakensi vasta 1970-luvulla, sitten kun oli taas yksin, pojat omillaan ja mies uudessa liitossa sihteerinsä kanssa. Eeva Joenpelto lahjoitti kotinsa residenssiksi kirjailijoille. Oli mieleenpainuvaa nähdä talo ja siitä poismuuttavat runoilija Saila Susiluoto ja kirjailija Markku Pääskynen, jonka uusinta romaania Elektraa luen parhaillaan. Joenpellon kirjailijakoti on saattanut hyvin olla Elektran kartanon pohjakaavana, sillä ullakolta löytynyt huone muistuttaa romaanin nuorten piilopaikkaa. Talo jättää jokaiseen siinä asuneeseen jäljen, jotain eittämättä siirtyy tuotantoon tavalla tai toisella. Niin Eeva Joenpelto varmasti haluaa.

 Eevan elämään mahtui paljon onnea ja surua, ja siitä kaikesta hän saattoi kirjoissaan ammentaa. Hän kasvoi tytöksi kyläkaupan yläkerrassa. Isovanhemmat kasvattivat viljaa joen rikastamassa pellossa ja asuivat punamullatussa talossa kivenheiton päässä. Oppikoulua Eeva kävi Lohjalla, vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä. Se oli 1930-luvulla niin pitkä matka, että Eeva joutui asumaan koulukortteerissa. Helsinkiin teki mieli, opiskelemaan toimittajaksi, vaikka vuonna 1940 sota jo jylläsi. Se lyhensi opiskelut pariin vuoteen, mutta sujuva kynä toi töitä.

Saunarakennus oli WSOY:n saamassa testamentissa, mutta kustantamossa epäiltiin kirjailijoiden kykyjä kivisen tulisijan lämmityksessä, polttaisivat sen kuitenkin. Kun seuraamme savusaunan saattamista kylpykuntoon, se tosiaan vaatii rauhallisuutta, lähes pyhää kunnioitusta. Seinät on vastikään imetty puhtaiksi liiasta noesta, koivuhalot hakattu sopiviksi, tuohi tilkkeeksi, pikku pesällinen palaa kerrallaan, kunnes neljän tunnin kypsytyksen päätteeksi hehkuvat hiilet nostetaan vesipadan alle. Ja ah mikä nautinto löylyssä, pellavaisen laudeliinan päällä pikkuruisesta ikkunasta ulos katsellen. Ihohuokoset avautuvat hitaasti ja lämpö lähenee pinnalta sisälle sieluun asti. On helppo kuvitella, kuinka moni esi-isistämme on tervehtynyt saunassa, syntynytkin sen lempeässä lämmössä.

Sammatti on varsinainen kulttuurikehto. Vuonna 1802 kansalliseepoksemme Kalevalan kokoajana tunnettu Elias Lönnrot syntyi Valkjärven rannassa, Paikkarin torpassa. Kalevalan merkitys identiteettimme rakentamisessa oli melkoinen, sillä se toimi inspiraationa vuosisadan lopulla runouden ja kirjallisuuden lisäksi kultakauden taiteessa, sävellyksissä ja arkkitehtuurissa. Edelleen sen vaikutus näkyy jopa maamme rajojen ulkopuolella. Vaikka Elias oli köyhän räätälin, tai oikeastaan paikkarin poika, hänen sitkeytensä ja kiinnostuksensa kaikkeen mahdolliseen johdatti hänet kerjuulle ja työhön. Saamillaan kolikoilla hän rahoitti koulutuksensa siirtyen koululaitoksesta aina parempaan. Parikymppisenä hän aloitti filosofian opinnot Turun akatemiassa. Opiskelukavereita olivat Runeberg ja Snellman, mutta heistä tärkeämmiksi Eliakselle tuli professori Reinhold von Becker, joka on selkeyttänyt ja kirjannut Suomen kielen rakenteet kieliopiksi. Elias teki hänen johdollaan opinnäytetyön muinaisten suomalaisten jumalasta, Väinämöisestä, ennen kuin innostui lääketieteestä. Siinä hänen uraansa siivitti arkkiatri Törngren. Hänen omistamassaan Laukon kartanossa Vesilahdella Elias valmistautui ensimmäiseen kalevalaisten riimien keruumatkaansa Pohjois-Karjalaan vuonna 1828. Arkkiatrin ystäväpiiriin kuului satusetä Zacharias Topelius, jonka runonpoljento innosti Eliasta. Lääketiede taas siivitti Eliasta matkalla, koska hän pystyi avittamaan kansaa synnytyksissä ja erilaisissa sairauksissa, vaikka valmistui vasta 1832 lääketieteen lisensiaatiksi. Tohtoriksi hän valmistui tutkimuksellaan kansamme taikauskoon perustuvista hoitomuodoista. Sen hyväksyi, kukas muu kuin Törngren. Kajaanissa Elias toimi piirilääkärinä ja pääsi laajaa asiakaskuntaansa hoitaen jatkamaan kansanrunojen keräystä. Hän tuli tehneeksi kymmenkunta kuukausia kestävää matkaa Suomen sukuisten kansojen keskuuteen Vienan Karjalasta etelään Suomenlahden ympäri. Ja niin meillä on Kalevala ja Kanteletar ja koko joukko Eliaksen kehittelemiä uudissanoja.

Lönnrot palasi Sammattiin vanhuudenpäivillään ja osti metsän keskeltä Lammin talon. Siellä hän viimeisteli vielä suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Ulkomaalaiset ystävämme hämmästelevät suomalaisten keskinäistä verkottumista, mutta Eliaksen aikaan Suomen sivistyneistö muodosti kerhon, jossa kaikki tunsivat toisensa. Elias Lönnrotin kieliprofessorin pojasta Adolf von Beckeristä tuli taiteilija ja kultakauden taitelijapolven opettaja. Kuuluisimmat hänen oppilaistaan ovat Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt. Becker huolehti opiskelijoistaan, ja rohkaisi lahjakkaimpia lähtemään Pariisiin. Nuoret naiset eivät saaneet 1800-luvulla matkustaa yksin, joten Becker kuljetti Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin ja Helena Westermarckin silloiseen taiteen keskukseen ja esitteli heidät sekä opettajille että ateljeen ja asunnon tarjoajille. Becker hankki matkoillaan samalla lisäoppia. Vuonna 1881 hän kirjoittaa ystävälleen Suomeen: Olisin jo lähtenyt Pariisista, jos minun ei olisi ollut pakko maalata täällä alttaritaulua Ukko Lönnrotille. Taulu on nyt lähestulkoon valmis.  

Lönnrot lahjoitti alttaritaulun kotikirkolleen. Teoksen aiheena on Jeesuksen toinen tuleminen, jossa vapahtaja nostaa maljaa seurakunnalle, humaanimpi aihe kuin suomalaisissa kirkoissa tavallisesti. Lönnrotilla oli elämänsä lopulla varallisuutta. Omassa elämässään hän oli pieteettinen, mutta varojaan hän käytti avokätisesti köyhien perheiden ja orpojen tukemiseen, koululaitoksen kehittämiseen ja terveydenhuollon parantamiseen. Vaikka hän oli lääkäri, hän menetti vaimonsa ja lapsensa kulkutauteihin. Viidestä lapsesta vain vuonna 1855 syntynyt Ida eli kuusikymppiseksi, vuoteen 1915. Isänsä kuoleman jälkeen kielitaitoinen, 28-vuotias Ida myi talon ja muun omaisuuden, matkusti Euroopan halki ja asettui Italiaan. Hän sokeutui Siennassa. Siellä häntä hoitaneen Ricucci-nimisen perheen kolmas polvi pitää edelleen hänen taloaan ja hautaansa kunnossa.

Ja sitten Saimaalle

Saimaa on jossain kohdassaan niin laaja, että rannalta näkyy vain ulappa. Sen me olemme tienneet, mutta meillä ei ole ollut käsitystä siitä, kuinka rikkonainen ja saaristoinen Saimaa on pohjoisosistaan.

Ystävämme Leena ja Pasi hakivat meidät Mikkelistä, josta on runsaan tunnin ajomatka Lietvedelle, Puumalasta vesistöjä pitkin kymmenen kilometriä Hirvensalon suuntaan. Saimaan vesi on puhdasta, sitä voisi vaikka juoda, sanotaan. Viehkeää maastoa, pellon reunamat kukassa, taajamissa puutarhat vehreinä, salavat tuuheina. Metsää, kannasta, jokien ylityksiä, poukamia, mäkiä alas ja ylös, mutkaa ja puustoa kunnes taas näköalaa kauas siintäville vaaroille, vettä siellä täällä. Harvoin kukaan tulee vastaan, asfaltti muuttuu hiekkatieksi. Maaseutu on palaamassa erämaaksi, kyläkauppoja ei enää ole, moni maatalo on vain raunio. Mökkitie toisensa jälkeen erkaantuu päätiestä. Puutavara- ja laitetoimitukset löytävät tarvittaessa perille, navigaattori tunnistaa tienhaarat ja jos jossain mennään harhaan, verkkoyhteydet pelaavat. Suomessa kaikki toimii, ja tarvittaessa myös järjestyy. Nykyisessä kotimaassamme Italiassa vaikuttaa välillä siltä, että mikään ei toimi, mutta kaikki lopulta järjestyy.

Lopuksi mäentöyräs järven rannassa, alla rakennusrivi kuin pienoinen riviera, venevajasta kalanperkuukatokseen, puuceehen, liiteriin, saunaan, aittaan ja huvilaan. Vastarannalla ei näy ketään. Rantakalliot muistuttavat puustoineen ja pensaikkoineen Pohjanlahden poukamia, kotiseutuni Ahlaisten rannikkoa, paitsi että niiden vedenrajassa ei ole vehreyttä, kanervikkoa ja poronjäkälää kuten täällä. Rauha.

Isäntäväkemme kertovat norpasta. Niitä näkyy silloin tällöin. Pää saattaa nousta kalastajaa tutkimaan, kivenä luultu mötikkä rantakalliolla liikahtaa. Norppa voi pysytellä sukelluksissa 20 minuuttia, tavallisesti vain puolet siitä. Tiettävästi Saimaalla on nyt noin 500 norppaa, Liesvedellä on nähty keväällä kolme kuuttia. Sellainen syntyy viisikiloisena helmi-maaliskuussa lumikinoksen sisälle emon kaivamaan pesään. Täysikasvuisena norppa on yli metrin pituinen ja painaa 60 kg. Jos ei satu vahinkoja, se voi elää kolmekymppiseksi. Tämä kaikki metsähallituksen Uhanalainen saimaannorppa -lehtisestä. Upeaa, että viesti on mennyt perille, norppakanta on vahvistunut, nyt niitä uskotaan olevan 500.

Norppa ei meille näyttäydy. Sitä vastoin ikuisesti muistiin jää Juvan kummakivi, siirtolohkare, joka yhdeltä sivultaan näyttää kärjellään seisovalta sydämeltä. Seison kiven juuressa, vaikka vähän heikottaa. Se ei voi liikahtaa, koska se on jäänyt niille sijoilleen 10 000 vuotta sitten.

Esi-isillämme on aikoinaan ollut luistava kieli nimittäessään vesistöjä ja saaristoja, löytyy Ruokovesi, Yövesi, Luonteri, Torikko ja Pistohiekka. Se on Puumalaa, hiekkaa ja kalliota, koskemattomuutta ja viehättäviä rantakohteita, vanhoja puuhuviloita ja viimeistä arkkitehtonista toteutusta. Kaikki sievää ja puhdasta, vain turistimassat puuttuvat. Yrittäjille voisi toivoa muitakin asiakkaita kuin vain me, jotka tyydymme kahvikupposeen ja jäätelöön. Ehkä lämpiminä päivinä heillä on enemmän asiakkaita, toivottavasti. Nyt kun TV-uutiset välittävät tietoa Keski-Euroopan kuumuudesta, pohjoisen lomakohteiden tulisi saada näkyvyyttä.

Yötön yö on elämys, kesämökin kiireettömyys, saunan lämmitys, siellä tilaa hengittää, uinti ilman pukua, pulahduksen virkistävyys, luonnon äänet. Ei kuulu moottorien pauhu, ei humina. Naapuri muutaman sadan metrin päästä soittaa ja haluaa apua digiboxin asennukseen. Hän tietää ystäviemme olevan kotona. Ilman heitä yksinäinen mies pysyisi kaupungissa.

Kiitos ystävät, että saimme kokea tämän kaiken.

****************************************************************************************************

Sammatin ja Saimaan luontoa