Kulkuri ja Joutsen

Inter-rail jatkuu, yllättäen Cannesiin. Kaikkea sitä matkajohtaja keksii – käväisemme moikkaamassa Stigua ja Annea. Meillä oli ennen tätä matkaa vielä kolme rail-vuorokautta käyttämättä. Vain yksi kului syyskuun alussa Stresasta Helsinkiin. Ja käyttöön otettu neljän vuorokauden lippusarja on käytettävä kuukauden sisällä.

Suunnitelmissamme oli matka Roomaan. Kuinka ollakaan, maanantaille 22.9.2025 iski junalakko. Matkanjohtaja oli ehtinyt varata Rooman Trasteverestä Air B&B -asunnon. Omistajalle ei sopinut peruutus eikä ajankohdan siirto päivällä tai kahdella, joten muu ei auttanut kuin käynnistää 18-vuotias kärrymme ja ajella Roomaan. Kyydissä ei ollut valittamista, mutta kuskille tuli hiki ratinväännöstä Trasteveren kujilla varsinkin, kun bemarivanhuksemme on ilmastoa kuormittavaa laatua ja emme ole Roomalaisia. EU4:ksi leimatulla kulkuneuvolla saa pilata Rooman hengitysilmaa vielä pari kuukautta, mutta ei-paikkakuntalaiset saavat ajella Trasteveren katuja vain rajoitettuina aikoina.

Trastevere, toispuol jokkee, oli aikoinaan köyhälistökaupunginosa, nykyisin trendikäs ravintola-, baari- ja putiikkikeskittymä. Asuntomme oli Santa Maria -kirkon nurkalla. Se on yksi Rooman vanhimpia, perimätiedon mukaan paavi Callixtus aloitti rakennuttamisen 200-luvulla juuri siihen kohtaan, jossa vuonna 38 eKr. maan sisuksista oli pulpunnut öljyä. Juutalaiset ja myöhemmin varhaiskristityt pitivät sitä merkkinä messiaan syntymästä. Kirkkoa on laajennettu muutamaan otteeseen. Kun roomalaisten Caracalla-kylpylään ei saatu enää riittävästi puhdasta vettä ja se kuivui, sieltä raahattiin kirkkoon rakennuskiviä.

Santa Maria -kirkon tunnelmassa on jotain ainutlaatuista, se viehättää, rauhoittaa ja lämmittää mieltä. Pietro Cavallinin 1200-luvulla luomissa mosaiikkikuvissa Neitsyt Maria hymyilee salaperäisesti kuin Leonardo da Vincin Mona Lisa ja Jeesus aivan kuin ei aavistaisi mitään maailman pahuuksista. Katon kultauksien ympäröimä Maria Magdaleena hämmästelee kirkkosalin ihmisvilinää. Sitä hän on ihmetellyt punaisessa viitassaan vuosisatoja pikkuenkelien uteliaitten katseitten keskeltä.

Roomassa etsimme suomalaisten kultakauden taiteilijoiden kohteita, sillä sellainen kirja on nyt tekeillä. Elämäkertoja ja tutkimuksia on luettu ja monta matkaa tehty. Matkanjohtajalla on jo suurin osa kuvista, mutta tekstissä minulla on vielä viilaamista. Tällä kertaa poikkesimme Capitol-museoon. Siellä parikymppinen Albert Edelfelt pysähtyi pitkäksi ajaksi 400-luvulla marmoriin veistetyn, kylpyyn astuvan Venuksen ja kuolemaa tekevän nuoren roomalaisen patsaiden ääreen. Niiden kopioita hän oli taideyhdistyksen piirustuskoulussa hahmotellut useasta eri kulmasta ikkunan ääressä ja kynttilän valossa. Edelfeltin ensimmäinen Rooman matka oli monessa mielessä raju kokemus, sillä hänen matkanjohtajanaan toiminut kymmenisen vuotta vanhempi Victor Hoving kuoli lavantautiin. Edelfelt sairastui myös, mutta hän tervehtyi, vaikka kuumeissaan käväisi lähellä kuolemaa. Oli pienestä kiinni, että olisimme nyt paitsi suuria töitä Kuningatar Blankasta lähtien Aino Acktén muotokuvaan. Edelfelt sai aikaiseksi yli 1200 maalausta ja piirrosta, viimeisimpänä heinäkuussa 1905 valmistui öljyvärityö Haikon kartanon maisemasta siskoille muistoksi vain pari viikkoa ennen kuolemaa. Hoving ehti tehdä testamentin ennen menehtymistään, vaikka oli vain 35-vuotias. Hän lahjoitti omaisuutensa Suomen taideakatemialle, josta sittemmin moni kultakauden taiteilija sai rahallista tukea matkoilleen. Protestanttisella hautausmaalla Walter Runebergin marmorista veistämä Hovingin hautakivi erottuu kaukaa. Sitä vastoin kuvanveistäjä Johannes Takasen hautakiveä siellä ei enää ole. Toivottavasti hänen jälkeläisensä ovat korjanneet talteen Emil Wikströmin medaljongin muotoon tallentaman profiilin. Hautausmaan virkailija ei osannut sanoa, miksi Takasen hautaa ei enää ole. Syynä saattaa olla, että sitä ei kukaan hoitanut. Hautausmaan merkintöjen mukaan kuvanveistäjän luut on siirretty joukkohautaan, mutta nimeä sen laatoista ei löydy.

Johannes Takasen lahjakkuus huomattiin varhain. Hän vuoli puukolla puusta eläinhahmoja, jollaisia Virolahden talonpoikaisväki ei ollut ennen nähnyt. Kyläläiset keräsivät rahaa ja lähettivät pojan Helsinkiin oppimaan lisää. Sieltä hänen tiensä kulki eri koulujen ja opettajien kautta Euroopan halki Roomaan, josta hän löysi puolison. Nuorimies veisti toinen toistaan upeampia henkilöhahmoja aina kun kuuluisempien taiteilijoiden apupojan töistä ehti omiaan työstämään. Hän voitti Aleksanteri II:n patsaan toteutuskilpailun, mutta kylmissä ja ahtaissa tiloissa Takanen sairastui reumaattiseen kuumeeseen ja kuoli kolmekymmentäviisivuotiaana. Kilpailija ja ystävä, Walter Runeberg, toteutti patsaan Takasen suunnitelmien mukaan Senaatintorille lisäten jalustaan vain viattomuutta, rauhaa ja oikeutta kuvaavat naishahmot. 

Sant’Onofrio luostariin yritimme jo vuosia sitten kun seurasimme Goethen jalanjälkiä työstäessämme kirjaamme Italiaa ristiin rastiin. Luostari on Gianicolon kukkulan rinteellä vain muutama sata metriä Suomen kulttuurikeskuksesta, Villa Lantesta. Sant’Onofrion piti olla nettisivujen mukaan auki arkisin klo 10-12, mutta Italiassa nettitiedot valitettavan harvoin pitävät paikkaansa. Egyptissä 400-luvulla eläneen Pyhän Onofrio -erakon elämää kunnioittava luostari kiinnosti Goethea. Se on rakennettu 1400-luvulla ja sen pihapiiri ja pilariholvi näkyvät suljetun rauta-aidan läpi. Tällä kertaa soitimme ovikelloa. Miesääni vastasi: Ei, emme ole nyt auki, vaan vasta huomenna kello 9. Niinpä Reijo heräsi varhain. Halusimme nähdä Madonna ja Lapsi -teoksen, josta Venny Soldan-Brofeldt maalasi kopion ensimmäisellä miehensä Juhani Ahon kanssa tekemällä Rooman matkallaan vuonna 1893. Arvata saattaa, portti oli kiinni. Sattumalta joku, mahdollisesti munkkioppilas, tuli rakennuksesta ulos ja Reijo pujahti pihaan. Hänen tarinansa kirjaprojektistamme ja sitkeydestämme tehosi, sillä kaveri lähetti kännykällään viestin rehtorille. Muutaman minuutin kuluttua lukkari saapui paikalle ja totesi, että vasta kymmeneltä ovet avataan, mutta Reijo sai armon ja pääsi kirkkoon kuvaamaan. Löytyihän se, teos, jota aikanaan luultiin Leonardon da Vincin maalaamaksi. 

Villa Lanten yli vuoden kestänyt remontti on ohi. Renessanssihuvila on nyt entistä näyttävämpi rakennus. Me suomalaiset saamme olla todella ylpeitä Amos Anderssonin vuonna 1950 Suomen valtiolle tekemästä lahjoituksesta, sillä Rooman komeimmalla paikalla, Gianicolon harjulla 1500-luvulta peräisin oleva Raffaellon koulukunnan suunnittelema huvila on vertaansa vailla. Panoraama yli Rooman huvilan terassilta on vaikuttavampi kuin Edelfeltin ylistämä, vastakkaiselta puolelta Roomaa ja vähän matalammalta kukkulalta avautuva Pincion puiston näkymä. Edelfeltillä ei ollut mahdollisuutta katsella maisemia Villa Lantelta, joka 1800-luvun loppupuolella oli Madeleine Sophie Baratin nunnajärjestön omaisuutta. Hän oli ostanut sen Napoleonin sisarelta Paulinelta ja tämän aviomieheltä kreivi Borgheselta, jonka omistama huvila Pinciolla on nykyisin Rooman suosituin taidemuseo.

Suomalaiset ovat aina nauttineet italialaisesta ruoasta. Pizzat ja pastat ovat ehkä nykyisin yleisempiä kuin yli sata vuotta sitten. Silloin moni Italiaan matkustanut oli ihmeissään eksoottisista vihanneksista. Minunkin oli 40 vuotta sitten ostettava suomenkielinen kirja, josta opettelin kyssäkaalin, fenkolin, juurisellerin, parsan, munakoison, erilaisten kurpitsojen, paprikoiden ja kaalien valmistuksen. Latva-artisokkaa en ole koskaan oppinut laittamaan roomalaiseen tapaan kuten se Giardino Romano -ravintolassa tarjoillaan, öljyssä kukan muotoon paistettuna. Resepti on sama kuin yli sata vuotta sitten. Eliel Aspelinille siitä tuli yksi suosikeista.  Hän kirjoitti Roomassa ensimmäisenä suomalaisena suomalaisille taidehistoria- ja kulttuurianalyyseja. Ne yhdessä Juhani Ahon matkakertomusten kanssa innostivat kultakauden taiteilijoitamme matkustamaan Italiaan.

Dar Sol Olimpio al Drago -ravintola Trasteveressä tarjoaa mielestämme parasta kansanomaiseen tapaan valmistettua roomalaista ruokaa. Listalta löytyy lammasta, makkaroita ja vasikkaa eri muodoissaan, joiden makua Lazion viinit täydentävät. Mereneläviäkin on listalla ja pastat vasta herkullisia ovat. Hintakaan ei pyörrytä. Sitä vastoin ei kannata istahtaa Santa Maria -kirkon edustalle ihailemaan sen 1100-luvun tornia ja tilaamaan gin&tonicia. Tuli kalliiksi.

Koska käväisimme Roomassa autolla, saatoimme paluumatkalla pistäytyä Livornossa ja tutustua modernin taiteen museossa Giovanni Fattorin ja joidenkin hänen oppilaittensa töihin. Hän oli Elin Danielssonin opettaja Firenzessä. Taidetunneilla Elin tutustui paitsi macchiaioli-taidesuuntaukseeen niin myös Raffaello Gambogiin. Macchiaioli-taide muistutti Pariisissa myöhemmin kehittynyttä impressionismia, mutta Fattorilla ja hänen ystävillään oli tavoitteena herättää taiteellaan Italian kansoja puhaltamaan yhteen hiileen, yhdistymään, mikä sitten 1861 tapahtui. Kun Elin ja hänen aikalaisensa loivat Fattorin tekniikkoja hyödyntämällä teoksia, niissä tuotiin esille maaseudun työväen arkea ja iloja, sen rankkuutta ja elämyksellisyyttä. Elinin taitoja Italiassa on arvostettu, hänen Oliivipuunsa oli alkuvuodesta näyttelyssä Genovassa, ainoana ulkomaalaisena taiteilijana.

Näin syyskuun lopulla Cannesissa ja koko pitkällä Rivieralla Genovasta satoja kilometrejä Ranskan puolelle eletään vielä täyttä kesää. Bikineissä ja uimapuvuissa otetaan aurinkoa rannalla, uidaan meressä ja nautitaan suomalaisittain helteisestä lämmöstä. Talvella lämpötila putoaa päivisin 15C:een, syksyllä sataa ja tuulee, mutta pakkasta ei tule, eivätkä kadut ole liukkaita. Stresassa ylin lämpötila putoaa kymmeneen, mutta pakkanen ei pure täälläkään.

Eurooppalaiset aristokraatit löysivät Cannesin rannat 1830-luvulla ja valtaisa huviloiden rakennusbuumi alkoi. Sitä ennen vain harvat lomailijat olivat investoineet Rivieran kalastajakyliin. Nykyisin asukkaita on 70.000, ystävämme kaksi heistä. Alueen historia on tietenkin pitkä, näin ihanista rannoista ja lahtien mahdista on taisteltu vuosituhansia. Kukkuloiden linnoista on puolustettu uhkaajia. Kreikkalaiset asuttivat jossain vaiheessa tätäkin rannikkoa, kunnes roomalaiset ottivat sen haltuunsa. Senkin jälkeen on sodittu monta kertaa.

            Rinteiden keskiaikaiset kylät ovat Ranskan puolella siistimpiä kuin Italiassa. Mandelieu-la-Napoulen kujat ja portaikot on laatoitettu ja vaikka rinteet viettävät, niillä on helppo kulkea kankeimminkin jaloin, kompuroimatta. 1400-luvulla rakennettu massiivinen La-Napoule -linna ja rantaviivan kävelytie tarjoavat syyskesän auringossa mitä kuvauksellisempia näkymiä. Mandelieun portilla Picasson patsas tervehtii tulijaa. Hänen teoksiaan on edelleen kylän gallerioissa myytävänä. Piirroksen olisi saanut 200 eurolla. Hän on viettänyt aikaa seudulla maalaten ja keramiikkatöitä tehden. Suomalaisista taiteilijoista ainakin Edelfelt vietti useita kertoja viikkoja Rivieralla. Hän piti erityisesti Cannesista ja MonteCarlosta, luonnon vehreydestä ja merestä. Keväällä 1891 Edelfeltin Erik-poika oli kolme kuukautta hoidettavana Ospedaletti-nimisessä kaupungissa, Italian puolella, San Remon lähellä. Sinäkin aikana Edelfeltiltä syntyi useita töitä.

            Nyt kun olemme löytäneet inter-railin saatamme hyvinkin lähteä etsimään lämpimiä kevättuulia näiltä seuduilta. Junalla Milanoon, sieltä Intercityllä Ventimigliaan ja paikallisjunalla Rivieran rantakaupungista toiseen.