Kun olimme nauttineet Via Francigena -kävelyretkestämme Toscanassa, mietimme missä voisimme pysähtyä yöksi kotimatkan varrella ennen Stresaa. Ligurian rannikko osui kartalta heti silmiimme. Genova on suuri satamakaupunki, upea kyllä, mutta siellä pitäisi viettää päiviä. Portofino taas Italian Rivieran helmenä on kallis yöpymispaikka, Santa Margheritassa olemme viettäneet muutaman hauskan illan ja yön ystäviemme kanssa vuosia sitten, mutta Rapallo on tähän asti ollut pelkkä läpiajokohde moottoritieltä matkalla Portofinoon.
Pari viikkoa sitten Stresassa nuorten muusikoitten kansainvälisen kilpailun loppukonsertin lopuksi Giulia Ermirio Rapallosta nousi puhujapönttöön mainostamaan Sibeliuksen juhlaviikkoja. Hän painotti sanaa suomalainen puhuessaan säveltäjämestarista. Se lämmitti. Olisimme halunneet hihkaista: Täällä meitä pari suomalaista!
Yhtäkkiä karttaa tutkiessamme se muistui mieleen.
Googlesta selvisi, että Rapallon Sibelius-juhlaviikot alkoivat vuonna 2015, jolloin säveltäjän syntymästä oli sataviisikymmentä vuotta. Tapahtuman kehittäjä oli Federico Ermirio, viulisti Giulian edesmennyt isä. Yksi juhlavuoden viulisteista oli Italian Parmassa asuva Sibeliuksen tyttärentytär Satu Jalas. Hän pistäytyi Milanossa matkalla Rapallosta kotiinsa Parmaan ja soitti meille suomalaisille isoisänsä Romanssin F-duuri urkurimme Anna Kotinurmen säestyksellä. Eikä millä tahansa viululla vaan Sibeliuksen käyttämällä soittimella. Pehr-setä oli ostanut sen teini-ikäiselle veljenpojalle Pietarissa. Viulun sisällä on merkintä Jakobus Stainer. Se oli aikanaan Stradivariukseen verrattava merkki, mutta soittimen matkasta 1600-luvun Itävallasta 1800-luvun Pietariin Sadulla ei ollut tietoa.
Sadun esitys Milanon kivikirkossa jätti sydämiimme ikuisen jäljen. Hän kertoi saaneensa viulun 12-vuotiaana isoisältään, kun tämä oli havainnut tytön soittotaidon kehittyneen riittävästi. Sibeliuksen viuluista toinenkin on jäänyt suvulle. Kuulin tuttavaltani Heinolassa Sibeliuksen tyttären Heidin pojantyttären viulusta. Sitä on näytetty ulkomaalaisille vieraille ja nämä ovat suhtautuneet soittimeen kuin pyhäinjäännökseen ja kumartaneet musiikinopettajana toimivaa Sibeliuksen suoraa jälkeläistä. Sadun veli on opettanut huilunsoittoa yhdelle parhaimmista ystävistämme.
Tosi asia on, että me suomalaiset olemme niin pieni kansa, että meistä moni tuntee jonkun kansallisen suuruuden tai jälkeläisen. Sitä ulkomailla ihmetellään.
Jenni Kirveen kirjasta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento ja Karl Ekmanin kirjoittamasta Jean Sibeluksen elämäkerrasta käy ilmi, kuinka surunmurtama pariskunta oli, kun heidän parivuotias tyttärensä Kirsti kuoli lavantautiin helmikuussa 1900. Jeanin sävellystyö ei kulkenut surullisia saattomelodioita pitemmälle. Hänen piti parannella ensimmäisen sinfoniansa sävelkulkuja, koska Robert Kajanus oli sopinut teoksen laajasta konserttikiertueesta eri puolille Eurooppaa heinä-elokuuksi. Sibelius kulki Kajanuksen mukana ja olisi halunnut jopa johtaa esityksiä, mutta Kajanus esti sen. Ilmeisesti Sibelius hoiti suruaan alkoholilla. Vaikka kriitikot ylistivät sinfoniaa, Sibelius ei pystynyt kehittelemään ideoita toiseen sinfoniaansa. Avuksi tuli Axel Carpelan, rahaton paroni, jolla oli vaikutusvaltainen ystävä- ja tuttavapiiri. Carpelan onnistui keräämään rahoituksen ideoimalleen Italian matkalle, jonka tavoitteena oli löytää eurooppalaista kepeyttä Sibeliuksen sointiin. Säveltäjälle Italia ei ollut tuntematon, sillä hän oli jo muutama vuosi aiemmin matkustanut lapsuusystävänsä Walter von Konowin kanssa Assisiin ja matkustanut tämän kanssa ympäri Umbrian maakuntaa. Lisäksi yksi Sibeliuksen läheisimpiä opiskelukavereita Helsingin musiikkiopistossa oli italialainen, Empolissa syntynyt pianovirtuoosi Ferruccio Busoni.
Jean ja Aino Sibelius lähtivät kuusi- ja seitsemänvuotiaitten tyttäriensä Evan ja Ruthin kanssa junalla Helsingistä Viipurin ja Pietarin kautta Berliiniin. Siellä ja Leipzigissa Jean tapasi monia ystäviään, Ferruccio Busoni oli yksi heistä. Saksassa Sibelius pääsi tutustumaan musiikin vaikuttajiin, Richard Straussiin ja Felix Weingartneriin, kävi konserteissa ja innostui säveltämään Runebergin runoon Flickan kom ifrån sin älskings möte, suoamalaislaulajalle, Ida Ekmanille. Sibeliuksen elämäkerran kirjoittaja Karl on Idan poika.
Joulun Sibeliukset viettivät Paul Adolfin luona, johon Jean oli tutustunut Helsingin musiikkiopistossa. Sibelius oli säveltänyt musiikin Aldolfin näytelmään Kuningas Kristian II. Adolf taas oli kirjoittanut heidän ystävyydestään romaanin, En bok som en människa. Ei siis ihme, että matkalla Italiaan Sibelius jäi Berliiniin hyvien ystäviensä luokse kuukausiksi.
Kun Sibeliukset lopulta pääsivät Rapalloon, ensivaikutelma asumisesta Välimeren rannalla oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vi hade köld, regn och blåst. Ortsbefolkningen påstod sig icke I mannaminne ha upplevat en so bister vinter. Det är lätt at förestella sig huru det kändes att om morgnarna vakna upp vid sex graders köld I rummen: eldning var omöjlig på grund av att rummen saknade kakelugnar.
Me Reijon kanssa tiedämme, kuinka kylmää Italiassa voi olla. Koska asumme Maggiore-järvellä, sen aava maisema viehättää, mutta kosteus ja tuuli ovat talvisin Sibeliuksen kuvailemaa luokkaa. Vaikka lämpötila ei putoa pakkaselle, kuusi astetta tunkeutuu ikkunanraoista sisään ja hiipii luihin ja ytimiin. Keskuslämmitystä Pohjois-italiassa ei lain mukaan saa pitää käynnissä kuin maksimissaan 13 tuntia vuorokaudessa.
Kävelemme Rapallon rantaa entisen pensionaatin edustalla ja voimme mielessämme kuvitella Ruthin ja Evan juoksevan rannassa. Paikalliset pojat potkivat taitavasti palloa kävelytiellä ohikulkijoihin osumatta. Roomalaisten aikainen vartiotorni on remontissa. Se varmasti kiinnosti tyttöjä, ehkä Sibeliustakin.
Jean Sibelius oli aloittanut toisen sinfoniansa työstämisen Suomessa ja jatkanut sitä Berliinissä. Rapallossa perhe asui Pension Suisse -nimisessä majatalossa. Aino opetti lapsiaan, kaikkia neljä ensimmäistä vuotta. Hänen ja lasten äänet häiritsivät säveltäjää. Pitkillä kävelyretkillä rantaviivassa pohjoiseen, Portofinoon ja etelään, Zoagliin, Sibelius mietti sävelkulkuja ja nautti meren pauhusta. Se kuuluu selvästi toisessa sinfoniassa. Kirjoitustyöhön Sibelius vuokrasi huoneen Rapallon yläpuolelta, Villa Molfinosta, jonne oli puolen tunnin kävelymatka aamuin illoin. Tunnemme myös Juhani Ahon ja Venny Soldanin suoran jälkeläisen, joka kertoi kävelleensä Satu Jalaksen kanssa Federico Ermirion johtamana talolle. Sieltä näkymä merelle metsäisessä maisemassa mutkittelevan jokiuoman yli on vertaansa vailla.
Huvilan tunnistamme rinteessä, mutta emme pääse kiipeämään ylös pihaan. Privato-kyltit vihjaavat, että pahimmassa tapauksessa susikoira saattaisi hyökätä kimppuumme.
Sibelius kirjoittaa Carpelanille puutarhan kauneudesta. Blommande rosor, kamelior, mandelträd, kaktus, agaver, magnolior, cypresser, vin, palmer och en mångfald blommor. Voimme vain kuvitella kuinka upea 1500-luvulla rakennetun huvilan rinnepuutarha oli silloin. Mitä ilmeisimmin huvilaan pääsi hevosella, mutta kun rinteeseen pengerrettiin autojen vaatima tie, senaikuisilla moottoriajoneuvoilla ei pystynyt ajamaan jyrkkää mäkeä huvilaan ja se autioitui. Ehkä rakennus oli jo Sibeliuksen aikaan huonossa kunnossa, koska sisätiloista hän ei kerro mitään Carpelanille paitsi, että kirjahyllyssä oli Danten Jumalainen näytelmä. Se on saattanut vaikuttaa toisen sinfonian ensimmäiseen hitaaseen osaan.
Maaliskuun 6. päivä Sibelius kirjoittaa Carpelanille päässeensä luovaan työhön kunnolla kiinni ja elävänsä musiikkinsa fantasiamaailmassa. Valitettavasti vain viikkoa myöhemmin Ruth sairastui. Hän sai 40C:n kuumeen. Vanhemmat pelkäsivät pahinta. Aino-parka oli menettänyt nuorimmaisensa lisäksi siskonsa Ellenin kesällä, joten hänen paniikkimielialansa ajoi Jeanin pois Rapallosta, Roomaan, jossa rahaa kului enemmän kuin budjetti olisi sallinut. Carpelanin keräämä rahoitus oli huveta jo Saksassa, mutta hän onnistui saamaan sitä ystäviltään lisää. Hän oli vakuuttunut Sibeluksen lahjakkuudesta ja työn alla olevasta sinfoniasta.
Onneksi Ruth parani nopeasti ja tieto siitä toi Jean takaisin Rapalloon. Toukokuun alussa Sibelius lähti perheineen kotimatkalle. Vaikka Aino kauhistui rahan kulumista, Jean sai hänet pysähtymään tyttöjen kanssa tutkimaan Ufficin aarteita Firenzessä. Sieltä perhe jatkoi junalla Bolognan ja Triesten kautta Itävallan läpi takaisin Berliiniin, jossa perhe vietti vielä muutaman päivän. Vaikka Sibeliuksella oli kiire Suomeen, hän ehti tutustumaan Prahassa Joseph Sukiin, Dvorakin tyttären puolisoon, joka esitteli Sibeliuksen Dvorakille. Wissen sie, ich habe zuviel komponiert, vanha säveltäjä oli todennut Sibeliukselle. Liikaa, kuinka Dvorak voi sanoa säveltäneensä liikaa, Sibelius ihmetteli.
Pistäydymme Portofinoon tunniksi. On se vaan kaunis lahdenpoukama. Sunnuntaiaamu on vielä niin varhainen, että kahviloista vasta kannetaan tuoleja ulos auringonpaisteeseen. Sibeliuksen aikaan kävelyreitti Rapallosta oli ihan toista kuin nyt, sillä pois ajaessamme kapealla tiellä vastaan tulee autojen lisäksi varomattomasti ohittelevia moottoripyöriä. Niiden seassa ei todellakaan tekisi mieli kävellä. Joku ystävistämme ehdotti San Fruttuosoa, niemenkärkeä, johon pääsee vain laivalla tai kävellen. Sinne on päästävä seuraavalla kerralla.
Ehkä lähdemme tunnustelemaan ilmapiiriä Rapallossa Sibeliuksen mielimusiikin konsertissa kesäkuussa.
Kulkuri ja Joutsen 