Kulkuri ja Joutsen

Kirsikankukinto eli japaniksi sakura on kevään merkittävin ajankohta. Uusi alku on käsillä. On hanamin aika eli voi ja pitää käyskennellä puistoissa, istua ihailemassa kukkien loistoa ja miettiä tulevaa. Paras kirsikankukkasesonki kestää maaliskuun lopusta huhtikuun puoliväliin.

Reijo lähti maailmanympärireissulle helmikuussa, kun Stresassa talvisateet taittoivat tammikuun kamelian kukintoja. Hänen kierroksensa vei ensin New Yorkin katujen kautta länkkäreitten aavikkomaisemiin ja edelleen aina pilviseen San Fransiscoon. Sieltä hänen piti päästä Yosemite-vuoristoon, mutta viikonlopuksi ylängöille osunut lumimyrsky tukki tiet. Säät muuttuivat saunahelteiksi Australian aavikoilla. Sydney on yksi maailman kauneimmista paikoista, siellä olemme olleet useita kertoja yhdessä lähes neljänkymmenen vuoden aikana.

Lensin Reijoa vastaan Japaniin. Kirsikankukat alkavat avautua maaliskuun puolivälissä ja yltävät täyshehkuun huhtikuun alussa. Olimme Japanissa pari viikkoa ennen kirsikoiden loistokautta, vain muutamat yksittäiset puut olivat kukassa. Saatoimme aavistella kuinka huikeilta ikivanhat puistotiet ja jokirannat näyttävät parhaimmillaan. Silti matka Tokioon, Osakaan ja Kiotoon ylitti odotukseni. Kaikki oli kaunista, ruoka erinomaista ja kohtelu ystävällistä, missään ei tönitty eikä tungeksittu, likaa ja roskia ei näkynyt, ei edes graffiteja.

Japani ja erityisesti Tokio herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Lähes parikymmentä vuotta sitten pääsin tutustumaan maan teknologiatahoihin. Meille näytettiin karvapeitteisiä robotteja, jotka oli suunniteltu vanhusten viihdyttäjiksi ja lasten kumppaneiksi iltapäivien ratoksi. Jättisuuret taulutelevisiot olivat tulleet markkinoille ja näytöt muuttivat mainokset videoiksi kaupunkien keskustoissa. Kaikkea outoa myytiin automaateissa, myös käytettyjä pikkuhousuja. Kun Reijo tutki Akihabaran kujilla teknologiakauppoja, osuin putiikkiin, joka vekkihameitten lisäksi tarjosi sähköistettyjä naiselimiä. Kiireellä juoksin ulos.

Tokiossa on lähes 14 miljoonaa asukasta. Metropoliin tulee lisäksi päivittäin miljoonia töihin ja turisteiksi, joten väkimäärä kolminkertaistuu. Siitä huolimatta roskia keskustan kaduilla ei näy. Metropolin puhdistuslaitoksen lisäksi näimme aamuisin vapaaehtoisia eläkeläisiä siivoamassa.

Kadut Tokiossa ja kapealla lähes yhtäjaksoiseksi kaupungiksi rakennetun radan varrella Hiroshimaan asti ovat päivisin yhtä ihmisvirtaa. Juniin on aamuisin varattu eri vaunuja naisille ja miehille, jotta tunkeilevilta kosketteluilta vältytään. Koska kodit ovat usein pieniä, moni teki jo vuonna 2007 etätöitä nettikahvilassa tai kirjastossa. Niin kaiketi edelleen. Useat peittivät julkisissa liikennevälineissä hengitystiensä maskilla, vaikka koronasta emme toistakymmentä vuotta sitten vielä tienneet.

Isossa-Britanniassa kasvaneella japanilaiskirjailija Ishigurolla on etäisyyden tuomaa näkemystä syntymämaansa kulttuurista. Hän kuvaa kirjoissaan pariutumisen ja väkijoukossa koetun yksinäisyyden haasteita. Ja kun jonkun löytää, urbaanissa yhteiskunnassa on vaikea tutustua toiseen kahden kesken. Avioliittoja järjestellään kai edelleen. Kaikki muuttuu ja jotain siitä näin harvoin kävijäkin huomaa: ainakin ravintoloissa näkyi enemmän pariskuntia, toistakymmentä vuotta sitten vain miehiä.

Turisti hämmästyy vessojen automatiikasta. On erilaisia suihkuja intiimikohtiin. Niitä en ole kaikesta huolimatta uskaltanut vielä käyttää. Omituiselta tuntuu myös lämmitetty vessan istuinrengas, mutta yllättävästi sitä jää Eurooppaan palatessa kaipaamaan.

Lentokentältä sai ostaa automaatissa ladattavan matkakortin, jolla pystyi liikkumaan metrolla ja paikallisjunilla. Sama kortti toimi Tokiossa, Osakassa ja Kiotossa, ilmeisesti missä vaan Japanissa. Olisipa niin myös Suomessa ja Italiassa. Vain luotijunaan eli Shinkanseniin piti ostaa erillinen lippu.

Suomalainen on kuulevinaan japanilaisessa puheessa tuttuja äänteitä. Saimaas, naimastaa, arikatoo ja talonäkyy ovat kaiketi tervehdyksiä ja kiitoksia, jälkimmäisin tiedotus junassa seuraavasta pysähdyksestä. Ehkä kieli taipuisi suomalaisen äännerekisteriin ja ehkä merkitkin oppisi. Kiinnostava kulttuuri, kaiken kaikkiaan.  Amerikkalaiset rakensivat kaupungit sodan jälkeen, mikä tietysti näkyy tänä päivänä, mutta näin lyhyellä kokemuksella en pysty sanomaan amerikkalaisten vaikutuksesta muuta. Kirjoista saa jotain irti, Ishigurosta ja Murakamista lähtien.

Tokiossa

Reijon kanssa sovittiin, että tapaamme Tokion suurrautatieasemalla. Se on kolmikerroksinen rakennuskompleksi, jossa liikkuu päivittäin puoli miljoonaa ihmistä. Kun vielä sattui niin, että kännykkäni lataus oli punaisella enkä löytänyt juuri sitä ovea, jolla Reijo viestitti minua odottavansa, hän oli ehkä enemmän hädissään kuin minä. Mieleeni tuli kyllä katoamisen mahdollisuus vähintään romaanin juonena, vaikka hotellin osoite oli taskussa ja kännykkää olisin päässyt lataamaan jossain baarissa. Tekstiviesti oviaukon nimestä kantoi kuitenkin perille Reijon kännykkään, ja vaikka epäselvyyttä jäi kymmeniä metrejä ja satoja kulkijoita joka suuntaan, hänen valkoiset hiuksensa parikymmentä senttiä japanilaismassaa korkeammalla näkyivät kaukaa. 

Tokiossa ei voi olla ihmettelemättä massasta erottuvia asuja. Toinen toistaan upeammin, värikkäämmin tai röyhelöisemmin pukeutuneita naisia tulee vastaan eniten Shibuyan kulmilla, metropolin kuuluisimmassa risteyksessä, jossa kymmeniä metrejä leveät suojatiet ylittävät limittäin kolme katua. Naiset korostavat feminiinisyyttään ja nuorten miesten trendinä näyttää olevan keltaisiksi värjätyt hiukset. Kevätauringossa näkyy jopa päivävarjoja, sillä ihon vaaleus on kauneutta. Rikkaimmat rouvat tuodaan limusiineilla Ginzan tyylikkyyttään kiiltävien huippuliikkeiden edustalle, joiden oville ennen yhtätoista syntyy kymmenien sisään pyrkivien jono. Köyhyyttä reiteillemme ei osunut, koska kuljimme turistiväyliä etsiessämme kukkaloistoa.

Uenon puisto on valtava. Sinne kerääntyy perheitä, pariskuntia ja turisteja erilaisiin tapahtumiin, shintolais- ja buddhalaistemppeleitä kuvaamaan, eläintarhaan ja kansallismuseoon. Tiikerikuva on kotimme seinällä muistona ja vuosia sitten tekemästämme vierailusta, museokin jäi aikanaan mieleen erityisesti taidokkaasti maalatuista vanhoista sermeistään. Kirsikankukkiakin näkyi siellä täällä.

Osakassa

Osakassa emme olleet ennen käyneet. Miljoonakaupunki sekin. Mieleen jäi ruuhkat ostosgallerioissa, jotka olivat kilometrien pituisia. Joki ja kanavat tuovat oman erityisyytensä kaupunkiin. Kirsikkapuut niiden reunamilla olivat vielä lehdettömiä, aavistus punerruksesta oksissa viesti keväästä, mutta magnoliat olivat jo kukassa.

Keitakuen puisto on Osakan vanhimpia puistoja, perustettu jo 1600-luvulla. Sen kivikujia kävellessämme emme voineet olla hämmästelemättä vanhojen puiden ja pensaiden luomaa rauhaa, muutama lintu liiteli puiden yllä ja laskeutui lammelle. Olimme kymmeneltä puiston avautuessa portilla, saimme leimatut liput ja saimme olla kaksistaan muutaman minuutin ajan ennen kuin muita liikkujia ilmestyi kiemuraisille poluille kameroineen. Puutarhaa luudalla siivoava vanha mies jatkoi kolmekymmenen sukupolven työtä, alati hiljaisuutta etsivien kävijöiden jälkiä korjaten. Jokainen kasvi oli vastikään leikattu kevättä odottavaan muotoonsa, kivet oli puhdistettu talven sateiden tuomasta sammaleesta ja rikkaruohot revitty pensaiden juurakoista. Siellä täällä joku oksa kantoi ensi kukkiaan.

Nähtävyyksistä merkittävimmän vaikutuksen tekivät Osakan puinen kiviterassien ja muurien taakse rakennettu linna ja linnan pihalla 1900-luvun eurooppalaista jugend-arkkitehtuuria muistuttava kivirakennus. Jälkimmäistä käytettiin sodassa komentokeskuksena. Ehkä juuri siksi myös linna sai sodassa osumia, mutta se on suurelta osin rakennettu alkuperäiseen 1600-luvun loistoonsa. Sisälle emme menneet, koska jono olisi vienyt vähintään kaksi tuntia.

Kaiyukan eli Osakan akvaario oli elämys. Me saimme kävellä vähintään kolmen kerroksen verran sen jättimäisen vesisäiliön ympäri ja ihmetellä maailman eri merien eläimistöä, huvittua pingviinien pelleilystä, häikäistyä valaiden kokoa, seurata delfiinien leikkejä ja kummastella pohjakalojen möröttelyä. Jotkut kaloista elivät symbioosissa keskenään ja jotkut oli eristetty verkoin omiin alueisiinsa.  Reijo sai muutamia loistavia kuvia.

Onnistuimme saamaan liput Janet Jacksonin konserttiin. Kun etsiskelimme oikeaa jonoa, meitä ei tönitty eikä häiritty, jonotus oli käsittämättömän rauhallista verrattuna kokemuksiimme Euroopassa. Ja kun vihdoin pääsimme luukulle, saimme mainiot paikat ja seuraamaan taidokasta esiintyjää 16.000:n muun kanssa. Turvajärjestelyjä emme havainneet, mutta kyllä minulle tuli mieleen mitä jos. Erityisesti viikkoa myöhemmin kun kuulimme konserttisaliattentaatista Moskovassa. 

Kiotossa

Kiotossa olemme käyneet vuosia sitten. Kennin-ji  ja Tenruyu-ji -temppelit olemme nähneet aiemmin, mutta ne ovat niin syvää rauhallisuutta tuottavia, että niissä ja niiden pihapiireissä voisi käydä vaikka kolmannenkin kerran. Muistimme myös nähneemme Hokan-ji -tornitemppelin, jonne turisteja vietiin kapeilla kujilla reippaiden riksakuskien vetäminä. Temppelit ovat taidokkaasti puusta veistettyjä ja peräisin jopa 1200-luvulta. Kulttuurin syvyyksien tuntemattomuus sai meissä aikaan ähkyn, joten etsiydyimme Arashiyma-bambumetsikköön. Se olikin huikea kokemus, sillä yhtä korkeita bambuja emme ole milloinkaan ennen nähneet.

Kimonoita näkyy Kiotossa kaikkialla. Niitä vuokrataan jopa turisteille päiväksi tai pariksi. Naiset liikkuvat kimonoissa kaduilla ja etsiytyvät temppelialueille kuvattaviksi. Ilmeisesti kyseessä monelle oli jokin erityinen juhla; kihlaus tai muu merkkipäivä. Tosin jotkut nuoret tytöt vastasivat minulle, että heille kimonoon pukeutuminen ei ollut mitään erityistä: We do it just for fun! 

Kioto taitaa olla ainoita kaupunkeja Japanissa, jossa vanhat temppelialueet ovat säilyneet sodan tuhoilta. Satuin tulomatkalla koneessa katsomaan Oppenheimer-elokuvan, jonka lopussa Japaniin pudotetaan atomipommit Nagasakiin ja Hiroshimaan. Japani valitettavasti jatkoi vaikutuspiirinsä kasvattamista Mongoliaan ja edelleen sieltä pohjoiseen ja etelään, kun Saksa oli jo voitettu. Sota oli pakko saada pysäytetyksi. Kun amerikkalaiset etsivät muutaman kymmenentuhannen asukkaan kaupunkia tuhottavaksi, Kioto nousi listalle. Joku päälliköistä totesi, että ei sitä, se on niin kaunis. Eikä silloin tiedetty pommin kerrannaisvaikutuksista. Hiroshimassa olemme kerran käyneet. Sodan muistomerkki siellä museoineen ei koskaan jää mielestäni. Itku tuli paperilintujen ääressä. Ne kertovat vähän yli kymmenvuotiaasta tytöstä, joka toivoi, uskoi ja rukoili, että jos saisi tuhat lintua tehdyksi, hän paranisi radioaktiivisen saastepilven aiheuttamasta syövästä. Tyttö ehti tehdä niitä lähes seitsemänsataa.

Onsenissa eli kylpylässä

Onseneita eli kylpylöitä on Japanissa joka paikkakunnalla. Vuosituhansien aikana maan uumenista nousevaa kuumaa mineraalivettä on käytetty hyvinvointiin ja puhdistautumiseen. Vaihtoehtoja kylpylöihin on Tokiossakin useita.

Viitisentoista vuotta sitten olimme ensi kertaa japanilaisessa kylpylässä. Kun nyt jouduimme lähtemään hotellista Tokiosta yhdeltätoista, meillä oli päivä aikaa etsiytyä rentoutumaan ennen neljäntoista tunnin lentoa pohjoisnavan yli. Todella nautimme.

Onsen on mitä ilmeisimmin koko kansan virkistäytymistapa. Löytämämme SpaLaQua oli kylpylöiden parhaimmistoa eikä laskua syntynyt yhteensä kuin 131 euroa. Sillä saimme täyden palvelun useissa eri altaissa ja saunoissa, kokovartalohieronnan ja lounaan. Saunassa oli automaatilla toimiva löyly. Siinä sitä istuttiin laajoilla lauteilla paksujen pyyhkeiden päällä. Erikoista meille oli taulutelevisio seinällä. Siitä naiset katselivat jotain paikallista saippuaoopperaa, Reijon mukaan miesten puolella seurattiin jotain urheilua.

Kylpylän varusteisiin kuuluu vastaanotosta saatava kylpyläasu, jossa voi liikkua yleisissä tiloissa. Rannekkeeseen tallettuvat nautitut juomat, ruoat ja hieronnat. Pukeutumistilat ovat avarat ja puhtaat. Naiset ja miehet ovat omissa allasosastoissaan alastomina. Kuumien vesien altaissa oli varotuksia ja kylmät altaat niin jäisiä, etten tohtinut kastautumaan. Muita turisteja ei näkynyt.

Paluumatka pohjoisnavan yli Helsinkiin kesti 14 tuntia. Saimme todistukset navan ylityksestä, ja Reijo kuvan, vaikka horisontissa ei näkynyt kuin pelkkää valkoista.

_____________________________________________________________________________________________________