Kulkuri ja Joutsen

Mikä meitä vetää risteilylle? Viisitoista vuotta sitten emme olisi valinneet näin laiskaa tapaa liikkua paikasta toiseen. Huoneen ovi pysyy samana, matkalaukun voi tyhjentää kaappiin ja ravintolat tulevat tutuiksi, vaikka satamassa odottaa useana aamuna uusi kohde. Kun vielä valitsemme laivan, joka seilaa päiväntasaajan tuntumassa, ei tule vilu vieraaksi.

Etelä-Amerikka on aina kiehtonut meitä, ja siellä rantaviivaa riittää.

Silversea-yhtiön Silver Nova on saanut runkonsa Turussa. Moottorit ovat Wärtsilän luonnonkaasuturbiineita ja hissit Koneen, mikä entistä vientinaisen sydäntä lämmittää. Laivassa ei käytetä muovipulloja eikä muita ympäristöä rasittavia materiaaleja. Sisustus on saksalaista työtä. Upottavat lattiat, paljon sohvia ja nojatuoleja, ja laajoja näköaloja merelle. Siellä päin maailmaa matkustajat ovat useimmiten amerikkalaisia, kanadalaisia, espanjalaisia, mutta myös ranskalaisia, saksalaisia, hollantilaisia, jopa eteläafrikkalaisia. Joku pariskunta oli Latviasta ja me Suomesta. Turussa syntynyt, Kanadan passilla liikkuva Ilona, löysi meidät. Saimme puhua kolmisin suomea, ja Ilonan puolison kanssa englantia. Yhteistä juteltavaa löytyi illasta toiseen ja vaikka mistä. He jäivät laivaan jatkamaan matkaa Floridan lämpöön, kun me hyppäsimme pois Cartagenassa ehtiäksemme uudeksivuodeksi takaisin Stresaan.

Joulun aikaan laivassa oli muutama lapsi, liikkeellä mitä ilmeisimmin vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. Kaikille löytyi jotain tekemistä, kannella altaat ja pelihuoneet, kunnostaan huolehtiville juoksurata ja rouville runsaasti ulkonäköä kohentavia palveluita. Niiden jälkeen moni pukeutui näyttävästi illalliselle ja kymmeneltä alkaviin musiikkiesityksiin. Meistä kuudestasadasta matkustajasta suurin osa oli eläkeläisiä. Joku istui rullatuolissa, muutama käveli rollaattorista tukea hakien, joitakin oli korjailtu sieltä täältä, yhdellä isoäideistä oli niin raskaat ripset, että hänen oli vaikea pitää silmiään auki ja huulet niin topatut, että niiden asettaminen tiiviisti lasin reunalle vaikutti haastavalta. Iltapuvussaan hän oli kyllä näyttävän näköinen. Yksi loppukiriään suorittavista herroista oli saanut rinnalleen tumman pitkänhuiskean naisen, joka oli hyvin voinut elättää itsensä valokuvamallina vielä pari vuosikymmentä sitten. Kiukunpuuskistaan päätellen mieleltään hän oli edelleen teinityttö.

Laivan sauna oli aito suomalaisruotsalainen, mutta vesikiulua sen varusteluun ei kuulunut. Saunassa oli joskus ollut vesiastia, mutta sen käyttö oli aiheuttanut incidentin.Ihan savua oli syntynyt, tilaa esitellyt henkilökunnan edustaja väitti. Höyryä varmaan. Hän nyökkäili tietämykselleni sauna-asioissa, ja ehdotti sitten turkkilaista kylpyä. Siellä ilma on kosteaa. Olen maailmalla aiemminkin joutunut taipumaan; Englannissa suomalaistyyppistä saunaa pidettiin lapsille vaarallisena. Kun tilasin Suomesta tohtorinväitöskirjatutkimuksen saunan vaikutuksesta lapsiin, sain lopulta paikan johtajalta kuulla todellisen syyn: Englannissa lasten äänet häiritsevät useimpia aikuisia kylpijöitä. Laivalla lapsia saunatiloissa ei näkynyt. Ikkuna-aukossa hikoili bikineihin pukeutunut nainen kolmeen pyyhkeeseen kietoutuneena; yksi niistä vartalon ympärillä, toinen päässä ja kolmas i-padiä tai kännykkää suojaamassa. Hänen seurassaan ylälauteella joku pyyheliinoissaan luki kirjaa. He istuivat kuivassa kuumuudessa tiimalasin vaatiman varttitunnin ja sen jälkeen minä sain nauttia yksin ikkunan takana avautuvasta merimaisemasta kunnon löylyssä. Sen sain aikaan tyhjentämällä juomavesipullon muutaman kerran kiukaalle. Koska pullo oli käytännössä yksi kauhallinen, keksin kahmaista oven ulkopuolelta olevasta altaasta lunta. Se suli pikkuhiljaa sihisten kiville. Saunaesittelijän mukaan jääkoneen putkesta hitaasti valuvaa lunta olisi voinut hieroa iholle. En nähnyt kenenkään muun koskevan laser-mittarin valvomaan lumikasaan.

Miesten puolella Reijo kertoi pystyneensä heittämään vettä kiukaalle, vaikka lauteilla istui pari muutakin miestä. Saksalaisia, mies ja poika. Joku saksalainen mies yritti tulla myös naisten puolelle. Hän oli kovasti hämmästynyt, kun ystävällisesti osoitin hänelle ovisymbolit, meillä oli eri pukuhuoneiden lisäksi aivan erilliset pesu- ja kylpytilat. Reijo kertoi kokeilleensa myös turkkilaista kylpyä. Kun hän avasi höyryhuoneen oven, lemmenleikeissä oleva miespari hätkähti toisistaan irti.

Jos jonkinlaista laivaelämää tuli siis koettua viikon risteilyllä Limasta Cartagenaan.

Peru

Lensimme Limaan Milanosta Madridin kautta. Yhdentoista tunnin lentomatkan jälkeen haahuilimme puolinukuksissa tuomiokirkon äärelle, Plaza de Armas aukiolle, ja aurinko pilkahti. Aivan kuin se olisi halunnut muuttaa muutaman vuoden takaisen muistikuvani toiseksi; taivas Limassa ei ole aina pilvessä. Mutta tosiasia on, että Limassa ei koskaan sada. Myöhemmin opas kertoi meille, että koulussa lapsille opetetaan, kuinka maanjäristyksessä pitää toimia, mutta sateesta ei puhuta mitään. Heille Kalifornian rankkasateista kertovat uutiset televisiossa herättävät kauhun sekaista hämmästystä. Liman kaduilla ei ole edes viemäreitä.

Kuinka kummassa ihmiset ovat asettuneet tällaiselle harmaan pilvien peittämälle kapealle kaistalle, Andien juurelle? Tilan lisäksi vuorilla olisi aurinkoa ja niiden takana Amazonilla vehreyttä. Silti kolmannes yli 35 miljoonan kansasta on rakentanut kotinsa rannikon tuntumaan. Ihmiset asuttivat rantakaistan jo tuhansia vuosia sitten. Selityksiä löytyy. Tyynenvaltameren apajat Perun rannikolla ovat aina olleet kalaisat. Edelleen Perun satamissa sadoille kalastusaluksille on varattu omat laajat ankkurointialueensa. Kalastajat operoivat yön tunteina, eikä niitä päästetä päivisin laiturialueita tukkimaan. Andeilta virtaavat lukuisat joet kanavoitiin jo kauan sitten kastelemaan peruna-, riisi-, maissi-, ja sokeriruokoviljelyksiä. Parsasta on kehittynyt yksi maatalouden tuottavimmista vientituotteista viime vuosikymmenien aikana. Paikalliset eivät sitä juuri syö, mutta joku keksi sen menestyvän mainiosti sumuisessa säässä. Perun avokado on myös maailman herkullisimpia. Aivan erinomaista syötävää on Cevice, limellä raakakypsytetty kala, mukana saattaa olla sipulia ja yrttejä. Kun vielä palan painikkeeksi siemaisee Pisco Souria, mikäs sen mukavampaa. Molemmat näistä ovat paikallisia herkkuja, kaukaa historiasta.

Nykyinen Peru oli Inkojen valtakunnan aikaan, 1500-luvulla, Etelä-Amerikan kehittynein valtio. Kulta, hopea, kupari ja sinkki ovat edelleen maan tärkeimmät tulolähteet. Turismi on työllistäjänä merkittävä, mutta pandemia kolautti sitä pahasti. Hotelleissa ja ravintoloissa on väljyyttä edelleen eikä keskustan kaupoissa näy juuri asiakkaita. Kukaan ei tartu hihaan ja tarjoa jotain, kuten köyhässä Egyptissä, jossa juuri kävimme. Pankkiin pyrkivien jonot ovat silti satoja metrejä pitkät. Valtio joutuu antamaan erilaisia tukia monelle ja me satuimme osumaan joulukuun maksupäivään. 

Historian havinaa

Kulttuuri Perussa kehittyi tuhansia vuosia sitten. Inkoista on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Mekin kävimme muutamia vuosia sitten Cuscossa ja Machu Picchussa ihmettelemässä terassipuutarhoja ja temppeleitä, joiden kivipaadet ja rakennelmien kulmat osuivat heittämään varjonsa oviaukoista vesialtaille juuri auringon ja kuunkierron ääripisteissä. Inkojen aika oli kuitenkin runsaan sadan vuoden vaihe Perun historiassa juuri ennen espanjalaisten konkistadorien saapumista 1500-luvulla. Ajanlaskumme alussa pohjoista Perun rannikkoa hallitsi Moche-kulttuuri. Juuri sen ja seuraajansa Chimú-kulttuurin uskotaan olleen pitkällä teiden ja viljelysten rakentamisessa. Kirjoitettua kieltä ei ollut, mutta arkeologisista kaivauksista ja keraamisiin maljoihin ja kulhoihin luoduista kuvista on saatu selville paljon. Liman Museo Larcossa tutustuimme myös noin 1500-luvulla eläneeseen Wari-kansaan, jonka käsityötaide ja arvometallien muokkaus oli korkeatasoista. Monet näistä suhteellisen pienistä mutta toistensa kanssa kauppaa käyvistä kansoista tuhoutuivat sääolosuhteiden muuttuessa, merivirtojen kääntyessä tai maanjäristyksissä ja mahdollisten tsunamien kuohuissa. Kansoja johtavat papit tulkitsivat jumaliaan, jotka vaativat luonnonvoimien hallitsemiseksi ihmisuhreja. Kaikkein järkyttävimmät tarinat muistan kuulleeni Liman lähellä yhdessä sen ”pyramideista”, aivan meren rannalla. Siellä kaivauksissa on löydetty nuorten naisten luita. Kuvia tulkitsemalla uskotaan, että jumalat vaativat vaikeuksien tullen yhä suurempia uhreja. On järkyttävää ajatella, että kansat alkoivat uhrata nuoriaan, omaa tulevaisuuttaan. Ei siis ihme, että jonkinlaisia vallanvaihdoksia tai -kumouksia sattui, mikä arkeologeille näkyy kulttuurimuutoksina.

Kun pysähdyimme Salaverryn satamassa käväisimme katsastamassa hiekkakivestä kasattuja pyramideja nykyisen miljoonakaupungin, Trujillon, lähellä. Moche-kulttuurin rakentamat Huaca del Sol ja Huaca de la Luna eli auringon ja kuun temppelit hautautuivat vähin erin hiekkaan sen jälkeen, kun ne hylättiin noin 800 jKr.  Vuosisatojen saatossa niitä ryöstettiin, kunnes 1600-luvulla niitä alettiin tutkia tarkemmin. Sisuksista on löytynyt viisi kerrosta rakennelmia vuosilta 100-700 jKr. Aurinkotemppelin epäillään olleen jonkinlainen hallintorakennus ja kuuntemppeli uskonnollinen keskus. Tosin ei tiedetä millä nimillä rakennelmia aikoinaan kutsuttiin, koska ne jätettiin ja unohdettiin eikä kirjoitettua kieltä ollut. Kuutemppelistä on löytynyt kuvia ja kulta- ja hopeaesineitä, mutta umpeen muurattujen rakennelmien sisään kaivetuista käytävistä päätellen monet arvokkaimmista esineistä ovat hävinneet vuosisatojen aikana. Historiallisesti mielenkiintoisia veistoksia, kuvia ja tekstiilejä on sitä vastoin löytynyt paljon. Jossain vaiheessa kansa jätti pappinsa ja muutti lähemmäs rantaviivaa. Viljelysmaita ei jätetty. Chimu-kulttuuri joutui myöhemmin Inkojen valtakunnan osaksi. Inkoilla oli vahvuutenaan organisoitu hallinto eivätkä he enää käyttäneet ihmisuhreja, eivät ainakaan omaa nuorisoaan.

Ecuador

Olimme lentämässä Quitoon ja sieltä menossa Galapagos-saarille runsaat kolme vuotta sitten, juuri kun pandemia iski. Se retki jäi haaveeksi. Tällä matkalla laivamme jäi päiväksi Guayaquilin kauppasatamaan. Sen varastot näyttivät olevan täynnä banaanilaatikoita. Niitä viedään kaikkialle maailmaan, mutta maassa tuotetaan myös kahvia ja kaakaota. Arkeologit ovat löytäneet todisteita kaakaosta jo 5400 vuotta sitten. Nyt suurin kansantuote on öljy. Mitä ilmeisimmin amerikkalaiset auttavat Ecuadoria öljyn jalostamisessa, sillä amerikkalaisuus näkyy kaikkialla Guayquilissa, sen pääkatujen siisteydessä, rakennuksissa, ostoskeskuksissa ja yritysten nimikylteissä. Ecuador vaihtoi jopa valuuttansa paikallisesta sucresista Yhdysvaltain dollariksi vuonna 2000. Siihen mennessä kaikki merkittävät investoinnit olivat jo dollareissa. Ne, joilla oli varaa, ostivat talonsa ja autonsa dollareilla, velat olivat dollareissa ja paikallisen valuutan arvo putosi hurjaa vauhtia.

Presidentin isä on maan rikkain mies. Hän ja hänen sisarensa rakennuttavat toinen toistaan komeampia pilvenpiirtäjiä kaupungin vanhaan satamaan. Ei ihme, että maisema muistuttaa Miamia. Kaupungin ulkopuolella näkyvässä luonnossa erotamme Floridasta tutuksi tulleet mangrove-pusikot ja palmuviidakot pelikaaneineen ja ibis-lintuineen. Roskakoreja tyhjentävät pesukarhut ovat myös meille tuttuja. Alligaattorit kuralammikoissa pitävät porukat sopivan etäällä makeista luonnonvesistä täälläkin.

Ecuadorissa kasvatetaan leikkokukkia, erityisesti ruusuja. Ne ovat suoria ja vahvoja. Prinsessa Dianan ja Charlesin häihin vietiin Ecuadorista 250.000 ruusua. Päiväntasaajan tuntumassa myös erilaiset palmut viihtyvät. Yksi niistä on panamahatun kuidun lähde. Hattua pitäisi kutsua Ecuadorin hatuksi, mutta se sai nimensä Panaman kanavasta. Kun tuota massiivista vesitietä tehtiin, Ecuadorissa tehdyt hatut suojasivat työväkeä auringolta.

Guayaquilissa mielenkiintoisin alue on Sant Ana Hill. Se muistuttaa värikkyydessään Chilen Valparaisoa. Rinteen jyrkkyys toi mieleen myös Tampereen Pispalan. Siellä asutaan, mutta Sant Ana on nykyisin niin kallista aluetta, että sen kuvaukselliset puutalot ovat muuttuneet air-b&b -turistien yöpaikoiksi. Kaupunki paloi Sant Anaa lukuun ottamatta 1800-luvun lopulla ja sittemmin keskusta on rakennettu kivestä ja betonista. Muutamat kaupungin laitamilla säilyneet kolonialaiset kahvi- ja kaakaoviljelijöiden puuhuvilat on siirretty puistoihin ja ydinkeskustaan museoiksi, hotelleiksi ja ravintoloiksi.

Runsaan 17 miljoonan asukkaan maa on kärsinyt poliittisista riidoista itsenäisyytensä alusta lähtien. Venezuelassa syntynyt Simón Bolivar ja argentiinalainen José de San Martín olivat Etelä-Amerikan itsenäistymisprosessin käynnistäjät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Bolivar oleskeli joitakin aikoja pikkukaupungissa nimeltä Samborondon, Guayaquilin pohjoispuolella. Bolivarin tavoitteena oli luoda Etelä-Amerikkaan Yhdysvaltojen kaltainen liittovaltio. José Martin taas pyrki tukemaan kunkin kansan itsenäisyyttä. Hän sairastui ja joutui luovuttamaan johdon Bolivarille, joka yhdisti Ecuadorin kahdeksaksi vuodeksi Suur-Kolumbiaan. Siinä oli mukana myös nykyinen Panama, Honduras ja Venezuela. Kolumbia suurempana naapurimaana luo uhkia ja mahdollisuuksia, niin oppaamme väitti kertoessaan rajan yli liikkuvista huumeista. Ne ovat Ecuadorissa myös kotoperäisiä, sillä tätä kirjoittaessani 9.1.2024 maahan julistettiin poikkeustila huumejengien väkivaltaisuuksien vuoksi. Ehkä juuri siksi moottoripyöräpoliisit turvasivat meidän turistibussimme kulkua sen sivuilla, edessä ja takana. Risteyksissä meidän ei tarvinnut pysähtyä liikennevaloihin. Kun saavuimme kohteeseen, poliisit parveilivat suojanamme. Muuta liikennettä niillä kaduilla, joissa liikuimme, ei näkynyt.  

Panama

Matkamme pääkohde oli Panaman kanava. Se oli vielä vaikuttavampi kuin saatoimme kuvitella.

Sadat rahtialukset odottavat kanavaan pääsyä keksimäärin kaksi vuorokautta. Sinä aikana lastit tarkistetaan. Me ajoimme 82 kilometriä pitkän kanavan ja useiden sulkujen läpi 27.12.2023 aamuviidestä suunnilleen yhteen iltapäivällä. Seuraavana päivänä Panaman viranomaiset takavarikoivat 395 pakettia Suomeen matkalla olleita huumeita. Ne löytyivät rahtilaivasta, joka oli lähtenyt Hondurasista. Samana päivänä löytyi vielä suurempi lasti, jonka määränpää oli Belgia. Ei ihme, että noustessamme Bogotassa Madridiin lähtevään koneeseen kaikki matkustajat tutkittiin ja käsimatkatavarat asetettiin käytävälle huumekoirien tarkastettaviksi.

Risteilyalukset liikkuvat alkuperäisessä uomassa. Päivämatkasta veloitetaan enemmän kuin yöaikaan tehdystä ylityksestä. Kustannus laivaa kohti on sadoissatuhansissa, joku rahtialus on tiettävästi joutunut maksamaan kanavan läpiajosta jo lähes miljoona dollaria. Kustannus on noussut niin suureksi, että kuljetusyhtiöt etsivät koko ajan kauppatavarareiteilleen muita vaihtoehtoja.

Matkan aikana saimme ihmetellä veden nousemista ja laskemista useassa sulussa. Yli 26 metriä merenpinnan yläpuolella oleva tekojärvi saa vetensä Andeilta. Sateen vähyydestä johtuen viime aikoina uutisissa on kerrottu ongelmista kanavalla, mutta meidän laivamme eteni matkan järvelle ja Atlantille ilman minkäänlaisia kolinoita. Yli kaksisataa pilottia ohjaa laivoja kanavaan. Niitä oli meidänkin laivamme ympärillä ajoittain neljä. Lokomotiivit vetävät laivoja suluissa niin, että kyljet eivät pauku reunoihin, vaikka tilaa ei juuri ole.

Panama City on kanavan Tyynenvaltameren puoleisessa päässä. Kaupungin siluetti paljastaa kilometrien pituisen pilvenpiirtäjäviidakon. Se on pankki-, liiketoiminta- ja hotellikeskittymä, kaikkiaan 96 pankkia hallitsee yhtä maailman suurinta vapaakauppakeskusta. Uusimmat rakennukset ovat yli satakerroksisia ja profiililtaan toinen toistaan mielikuvituksellisempia, joku muistuttaa korkkiruuvia, moni nelikulmaista tornia mutta jotkut myös purjelaivan mastoa ja muutamat ovat niin epäkeskoja, että niiden luulisi kaatuvan myrskyssä. Panaman talouskasvu on 2000-luvulla ollut yksi maailman nopeimmista. Sen perussyy on kanavan laajennustyö. Vuonna 1914 valmistuneen väylän lisäksi uusi ja entistä laajemmat uomat ovat nyt rahtiliikenteen käytössä. Rikkaudet ovat keskittyneet Cityyn. Maan neljästä miljoonasta asukkaasta kaksi miljoonaa asuu Cityssä. Sinne asettuneet voivat ilmeisen hyvin, ei ole veroja, bensa maksaa alle euron litra, tavallinen työläinenkin tulee hyvin toimeen 800 dollarin verottomalla minimipalkalla, koska ruoka, juoma, ja vaatteet eivät maksa juuri mitään. Sitä vastoin maaseudulla useat kymmenet tuhannet elävät köyhyysrajan alapuolella.

Kanavaa alettiin suunnitella ja rakentaa jo 1800-luvulla. Ranskalainen yhtiö, joka oli vastuussa työstä, kaatui konkurssiin ennen vuosisadan vaihdetta. Syynä oli työväestön menehtyminen malariaan ja keltakuumeeseen. Kaikkiaan 25.000 ihmistä kuoli ja kanavan rakentaminen pysähtyi kahdeksitoista vuodeksi. Sinä aikana ranskalaisinsinööri etsi uusia rahoittajia Yhdysvalloista. Presidentti Roosevelt näki kanavan välttämättömyyden, sillä Väli-Amerikan maakaistaleen yli kuljetettiin arvotavaraa muuleilla ja se oli erityisen riskialtista. Kanava lyhensi merkittävästi matkaa esimerkiksi Chilen hopeakaivokselta Eurooppaan. Kanava vähensi myös merirosvouksen mahdollisuuksia. Sitä oli tuettu jopa meriherruutta tavoittelevien valtioiden toimesta.

Yhdysvallat sai 1900-luvun alkupuolella Panaman taloudelliseen hallintaansa kanavan rahoittamisen myötä. Malarian lähde selvisi tutkijoille varhain, mutta keltakuume oli haastavampi. 1800-luvun lopulla yhdysvaltalaiset lääkäritutkijat tekivät nykyetiikan näkökulmasta moraalittoman kokeen, jossa suuri joukko vapaaehtoisia houkuteltiin viidenkymmenen dollarin maksusta altistumaan tautiin. Joukosta puolet kuolivat, mutta taudin aiheuttaja eli likavesissä sikiävä hyttynen ja sen kuljettama virus tunnistettiin. Avo-ojat peitettiin umpiviemäreiksi ja muut vesiastiat suojattiin kansin. Asuntojen ikkunoihin asennettiin verkot.

Panaman kolonialaisosassa saimme liikkua itseksemme eikä poliiseja näkynyt. Siellä nautimme viehkeistä baareista ja näkymistä vallin yli merelle. Vanhan kaupungin muurien ulkopuolella on köyhä alue, ilmeisesti se sama, jossa aikoinaan kanavaa rakentaneet orjat asustivat. Kovin syvälle sen uumeniin emme tohtineet.

Cartagena

Kun saavuimme Cartagenan satamaan, näkymä edessämme oli Bocagrandeen. Se on yhtä tylsännäköinen pilvenpiirtäjäkaupunki kuin mikä tahansa. Hotelleja ja toimistoja, hiekkarantoja. Ei yhtään mitään kiehtovaa alkuperäisyyttä etsiville. Mutta se löytyi.

Ihastuimme Kolumbiaan jo vuosia sitten kun vietimme viikon päivät Bogotassa. Vaikuttavimmat mielikuvat ovat jääneet taidemaalari Boteron galleriasta ja kultamuseosta. Bogotasta teimme retkiä lähistölle paikallisbussilla eikä meillä ollut missään vaiheessa pelkoa tai epäilystä turvattomuudesta. Cartagena oli viehättävyydessään ainakin lyhyellä parin päivän vierailulla Bogotaan hurmaavampi kaupunki.

Laivan hytin jälkeen pikkuinen hotellihuone tuntui kotoisalta. Se sijaitsi Getsemani-nimisessä kaupunginosassa, 1600- ja 1700-lukujen, ja ehkä vielä 1800-luvun alun orjien kansoittamalla alueella. Cartagenaan tuotiin orjia myytäväksi laivoilla Afrikasta, mutta niitä tarvittiin myös sataman jättimäisen linnoituksen rakentamisessa. Linnoitusta laajennettiin vielä 1800-luvulla. Sen uumenissa säilöttiin vankeja ja uhkatilanteessa sotilaita, ammuksia ja aseita. Cartagenaa ei koskaan valloitettu, vaikka moni yritti. Kaupunki oli vauras. Se oli myös arvometallien keskussatama.

Nykyisin Cartagena ja erityisesti Getsemani- ja vanhan kaupungin kujat ovat värikylläisiä. Karibian, Afrikan, intiaanien ja Euroopan kulttuurit ovat sekoittuneet sellaiseksi kreoliksi, että vähemmästäkin menee pää pyörälle. Kun vielä osuimme joulukuun loppuun keskustan katujen yli kipuavat bougainvilleat olivat uhkeimmillaan. Missään maailman kaupungissa en ole nähnyt yhtä hehkuvia kukkaistutuksia, ne roikkuivat joka parvekkeelta tuuheina köynnöksinä.

Nobelkirjailija Gabriel García Márquez on elänyt Cartagenassa, hänen kotitalonsa vanhan kaupungin rantakadulla on ollut yleisölle auki, mutta meitä ei onni suonut eli talo oli suljettu. Lapsena hän on asunut Sadan vuoden yksinäisyys -kirjassa kuvattua kylää muistuttavissa paikoissa. Yksinäisyyttä Cartagenassa ei tosiaan voi kokea, jopa vierailijat viedään mukaan, tekee mieli tanssia sieltä täältä kuuluvan musiikin tahdissa.

————————————————————————————————————————–