Kulkuri ja Joutsen

Kolmas kerta Buenos Airesissa vahvistaa mielikuvaa: tämä on kaupunki, jossa voisin oleskella pitempään – jos osaisin espanjaa. Juuri kukaan kadulla ei puhu englantia eikä italialla pärjää kuin nimeksi, mutta paikallisten ystävällisyys välittyy hymyissä ja eleissä.

Turistitoimistossa kysymme, mistä saamme metro-bussi -matkakortin. Virkailija osaa välttävästi englantia, joten ei pysty neuvomaan vaan laittaa luukkunsa kiinni ja lähtee viemään meitä kioskiin, jossa hän hoitaa muutaman euron ostoksen. Seuraava haaste on saada korttiin arvoa. Koska emme löydä metroaseman aukolta oikeaa asiointipistettä, oppaaksi lähtee mies viemään meidät muutaman mutkan taakse luukulle ja tulkkaa siellä mitä tarvitaan. Olisi matkakortin saanut myös appina, saamme kuulla parilta nuorelta. Digitaalisten palveluiden käyttö on hypännyt aimo askeleen eteenpäin myös Buenos Airesissa.

Julkisilla on helppo liikkua paikasta toiseen, kävellen jaksaa korkeintaan Avenue de Mayon päästä päähän, jos sitäkään. Buenos Aires on selvästi Milanoa suurempi, yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki, joten laajuutta riittää. Viiden kilometrin taksimatka Buenos Airesissa maksaa vähän alle 10 euroa ja matkakortilla vajaan euron. Eikä taksi voita elämystä bussissa paikallisten keskellä. Kaikki näyttävät italialaisilta, väitetään että lähes 70% väestöstä kantaa niitä geenejä. Ero Milanoon tai Roomaan on silti ilmeinen, sillä afrikkalaistaustaisia ei juuri näy, ja vaatetus ainakin näin kesällä on rennompaa kuin Italiassa.

Edellisestä matkasta Buenos Airesiin on vuosia, mutta tunnelma on pysynyt samana. Hyväntahtoisuutta kaikkialla, hymyjä, jopa varoituksia. Kun päärautatieaseman kohdalla yritän ahtaalle kauppakujalle, mies koskettaa olkapäätäni ja sanoo: älä mene sinne. Milanossakin pitää välttää rautatieaseman vasemmanpuolisia kortteleita.

Yritimme saada huoneen Caséron Porteno -hotellista, jossa olemme yöpyneet kahteen otteeseen, mutta päädyimme keskeisemmälle paikalle obeliskin kohdille.  Sataa kuin saavista, mutta heti auringon kuivatessa kadut ja käytävät etsimme muistojemme tunnelmallisen tangohotellin. Se on nyt toimisto. Näytämme portista tuleville tytöille Salsaa ja mojitoa -kirjamme kuvia. Tytöt innostuvat heti, sillä he eivät ole tienneet paikan historiasta mitään. Näemme vilauksen portinraosta, puutarha on pysynyt samannäköisenä, ja pihan perällä lehvien takaa näkyy rivi ruutuikkunoia. Siellä oli tanssisali. Nykyisin neuvotteluhuone, tytöt kertovat.

Näin kun omissa jalanjäljissämme kuljemme, käväisemme Café Tortonissa. Sen ovella jonottaa muutama pariskunta, mutta ei mene kauaa, kun jo istumme pöydässä. Sisustus on säilynyt: upea lasimaalaus katossa, historialliset kuvat seinillä ja kulttuurihenkilöiden patsaat nurkkauksissa. Tarjoilijat pukeutuvat mustiin kuten ennen. He juoksevat pöydästä toiseen eivätkä hymyt hyydy. Valitsemme kanasalaatin, se on samanlainen kuin Milanon Rinascenten kahvilassa, edullisempi vain.

Barolon palatsiin ei ole pitkää kävelymatkaa. Rakennus on vielä jyhkeämpi kuin muistan. Onneksi paavi ei antanut Barololle lupaa tuoda Dante Alighierin luita rakentamaansa mausoleumiin rakennuksen kellariin. Katolinen kirkko ei pidä italiankielen kehittäjää pyhyytenä, joten hautapaikka Ravennassa on jäänyt vaatimattomaksi.

Bocaan suunnistaessamme linja-autopysäkiltä on parin korttelin matka Estadio Boca Juniors -jalkapallostadionille. Maradona on ylennetty kulttihahmoksi, mutta Messi on vielä elävää todellisuutta, ja hän näkyy vasta t-paidoissa. Turistit kuvaavat itseään Maradonan patsaiden, kuvien ja pokaalien äärellä. Argentiinalaisille jalkapallolla on suurempi arvo kuin millään muulla elämänsisällöllä. Sen äärellä talousvaikeudet ja jatkuva inflaatio unohtuvat. Aivan liian moni vielä vajaat sata vuotta sitten uhkea rakennus on nykyisin rikkinäinen rotankolo. Vielä ennen toista maailmansotaa Buenos Aires oli yksi maailman vauraimmista kaupungeista.

Tärkeä ilonaihe Buenos Airesissa on tietysti tango. Pysähdymme Bocassa samaan tangoravintolaan kuin vuosia sitten. Tarjoilija ilahtuu kirjamme kuvista ja näyttää sitä pomolle: tässä me olemme, ulkomaalaisen Salsaa ja mojitoa -kirjassa. Eteemme kannetaan niin suuret pizza- ja liharavioliannokset, että niillä tulisimme toimeen kaksi päivää. Turisteja ei haluta jättää nälkäisiksi.

Puerto Maderon pilvenpiirtäjät, kävelyreitit ja puistot ovat puolestaan täydellisessä kunnossa, se on keskustan uusin kaupunginosa. Alue on neljäkertaa komeampi kuin Helsingin Ruoholahti-Jätkäsaari, vanhasta satamavarastoalueesta muokattu asutus- ja toimistokeskus. Vajaan varttitunnin leppoisa kävely kahviloiden ja ravintoloiden tuntumassa vie meidät Puente de la Mujer -kävelysillalle, jostain syystä siis naisten sillalle, ja sen yli Casa Rosadalle. Vaaleanpunainen rakennus on kaikille tuttu vähintään Evita-elokuvasta.

San Telmo on Buenos Airesin vanhinta aluetta. Se on yhtä rapistunut olemukseltaan kuin muistikuvissammekin. Kauppahallin kehitys on samansuuntainen kuin ainakin Porissa, sillä suuri osa kojuista on tyhjiä. Joku myy antiikkia, toinen käsitöitä ja kolmas rihkamaa, muutama kahvila, ja pari vihanneskojua, poissa ovat liha-, kala-, juusto- ja herkkukauppiaat. Päivittäistavarat ostetaan muualta, ehkä marketeista ja uusista keskustoista, joita syntyy vuosikymmenien saatossa.

Eva Perónin haudalla Recoletan hautausmaalla emme tällä kertaa pistäydy. Hauta on turistikohde, mutta jokseenkin vaatimaton. Evitan tarina on huikea, Madonna laulussaan Don’t cry for me Argentina kertoo tunteella kaiken oleellisen. Eva syntyi yhdeksi viidestä lapsesta, ja pesue oli tiettävästi John Duarte -nimisen valtionvirkamiehen aikaansaama. Evita-museossa Evan viimeiset vuodet Juan Perónin rinnalla ovat katseltavissa videonpätkinä, kuvina ja vaatteina. Mitä ilmeisimmin köyhyydessä kasvanut isätön tyttö oli monilahjakkuus. Kun hän pääsi varoihin käsiksi, hän hankki mitä upeimpia asuja, kenkiä ja koruja.  Arvostelijoille hän vastasi, että ihmiset halusivat nähdä hänet kauniina. Hän oli pyrkinyt esille pienestä pitäen. Näyttämöllä Eva esiintyi jo 15-vuotiaana. Yhdessä elokuvassakin hän ehti olla mukana ennen kuin pääsi radioon uutistenlukijaksi. Pahat kielet väittävät hänen käyttäneen rajattomasti naisellisia avujaan töihin pyrkiessään. Juan Peróniin Eva tutustui tammikuussa 1944, kun hän keräsi rahaa 10.000 kuollutta vaatineen maanjäristyksen uhrien omaisille. Tapaamisen jälkeen parista tuli erottamaton. Eva Perón oli loistava esiintyjä, ja luultavimmin hänellä oli myös hyvä sydän. Hän ylisti miestään ja väsymättä kiersi tapaamassa köyhiä, kansanosaa, josta itsekin oli lähtöisin. Juan Perón oli myös vaatimattomasta taustasta. Joku väittää hänen paenneen Ahvenanmaalta 14-vuotiaana merille. Perónista tuli Evan tukemana presidentti vuonna 1946. He olivat aikansa populisteja, jotka myös toteuttivat lupaamiaan uudistuksia köyhille. Kouluja, sairaaloita, vanhainkoteja, rautateitä ja lentokenttiä rakennettiin. Vaikka Juan Perón oli saanut varoja saksalaisilta antaessaan turvapaikan vähintään 5000:lle natsille, myös velkaa otettiin – surutta, sillä tulevaisuuteen uskottiin. Muutama vuosi oli hurjaa kasvun aikaa.

Kun Evita kuoli 33-vuotiaana vuonna 1952 kohtusyöpään, Juanin kerrotaan itkeneen kaksi viikkoa. Hän saattoi todella rakastaa puolisoaan, mutta hän myös tiesi, että menetys merkitsi hänen poliittiselle uralleen suurta riskiä. Pernonismi oli jo muutoinkin laskusuunnassa, koska asiat eivät äänestäjien mielestä sujuneet kuten piti. Lisäksi Juan Perón teki pari pahaa virhettä; hän erotti kirkon valtiosta ja sekaantui 13-vuotiaaseen tyttöön. Paavi Pius XII julisti hänelle kirkonkirouksen. Tuli vallankaappaus, Juan pakeni Panamaan ja edelleen Espanjaan Francon suojelukseen, löysi Isabellan ja nousi uudelleen vaaleilla 1973 presidentiksi. Mutta elämää hänellä oli siinä vaiheessa jäljellä vain vuosi.

Argentiina kiehtoo ja niin me tällä matkalla pääsemme tutustumaan siihen laivamatkalla, Helsingin Yliopiston Alumnien mukana.