Kulkuri ja Joutsen

Hyistä luontoa – jäätiköitä ja kallioita. Mustavalkoisia merimetsoja, leikkisiä merileijonia ja monia muita lintuja, siinä meidän eläinhavaintomme maailmanlopun luodolta, Les Eclaipursin majakalta Ushuaijan edustalta. Chilen puolella Punta Arenasissa kuuluisat pingviinisaaret Magdalena ja Martha jäivät meillä Punta Arenasissa näkemättä, koska meri myllersi ja tuuli tuiversi niin, että meitä maihin kuljettavat katamaraanit poukkoilivat aalloilla. Laivamme toimi satamakuljetusten aallonmurtajana. Alus joutui kääntämään kerran kylkeä tuulen vaihtaessa suuntaa. Ulapalla keinuimme kapteenin mukaan ajoittain viiden metrin aalloilla, mutta se ei kuusitoistakerroksista risteilyalusta juuri heiluttanut.

            Kuningaspingviinejä näimme viimeksi Osakan akvaariossa. Tällä matkalla opin erottamaan ne muista pingviineistä kellertävästä kauluksestaan. Mutta mitä pingviineistä, niitä näkee luonto-ohjelmissakin. Sitä vastoin jäätikköjen valtaisuus jää kuvissa ja videoilla vajaaksi, koska vasta niiden äärellä aistii ihmisen vähäisyyden luonnonvoimien keskellä. Beagle-salmen jäätiköt Ushuaiasta Punta Arenasiin vyöryivät ohitsemme vaikuttavana panoraamana. Risteilyaluksemme kapteeni ei niitä ihmeemmin mainostanut. Ilmeisesti hän epäili niiden häipyvän pimenevän illan sumuun, mutta luonto avasi meille juuri kuvien vaatiman aukon pilviin.

Beaglesalmi tai -kanaali Tulimaan vuorten halki on yli 200 km pitkä. Se toimii Chilen ja Argentiinan rajana, Ushuaia-kaupunki on Argentiinassa, kun taas Suomen sääkartassa näkyvä Puerto Williams on Chilessä. Se on maailman eteläisin kaupunki, mutta Ushuaiasta on sujuvin yhteys Etelämantereelle. Sinne ei tosiaan tee mieli, sillä meille riittää viima Ushaiassa ja Punta Arenasissa. Molemmat kaupungit ovat melko ankeita, turisteille on perustettu muutamia kahviloita ja ravintoloita, paikalliset myyvät turistikrääsää ja opastettuja matkoja lähiympäristöön. Mutta luonto näillä seuduilla on jylhyydessään vaikuttavaa.

Etelä-Amerikan eteläisimmissä osissa Darwin löysi Beaglekanaalin jäätiköt tutkimusmatkallaan 1830-luvulla, ja hän nimitti ne Euroopan maiden mukaan: Hollanti, Italia, Ranska ja yllättävää kyllä – Romanssi. Jälkimmäisen kaksi jään alta virtaavaa vesiputousta yhtyvät toisiinsa ennen kuin ne päättyvät kanaaliin. Olin näkevinäni siinä toisiaan suutelevat jänöset. Kauniin sinertävät jäätiköt ovat makean veden varastoja, joten niillä on oma vaikutuksensa kanaalin elinympäristöön. Näiden jäämassojen jälkeen odotimme innolla suurempana elämyksenä markkinoitua Amalia-jäätikköä, joka tuli laivamme reitille pari vuorokautta myöhemmin. Amalian reuna on 70 metriä korkea, yhtä korkea kuin risteilyaluksemme, mutta vulkaanisen kiven ja nousuveden värittämänä jäämassa ei meidän mielestämme ollut yhtä huikaiseva kuin Beaglekanaalin jäätikkörivistö. Mielipiteeseemme saattaa vaikuttaa viime syksynä kokemamme Grönlanti jäätikköineen, jotka olivat Amalian kaltaisia.

Tulimaalla asusti vielä 1800-luvun lopulla kolme erillistä alkuperäiskansaa, heitä arvioidaan olleen yhteensä neljätuhatta. Kansoilla oli omat kielensä. He olivat tottuneet elämään pakkasissa ja kymmenasteisissa kesätuulissa, he liikkuivat metsästäen guanoja (villilaamoja), kalastivat valaita ja muita meren antimia ja keräsivät syötäväkseen marjoja ja sieniä. Meille paikalliset oppaat kertoivat, että he olivat puolialastomia, karaistuneet elämään kylmässä. Oli heillä turkiksia, sillä niitä näkyy 1800-luvun valokuvissa. Kerrotaan, että he sytyttivät roihuja kanaalin varrelle varoittaakseen toisiaan, kun tutkimusmatkailijat saapuivat purjelaivoissaan. Ja siitä syntyi nimi Tulimaa. He tietysti myös lämmittelivät nuotioilla ja kypsensivät ruokaa niiden loimussa.

Alkuperäisasukkaista kerrotaan kovin vähän, mikä johtuu varmasti häpeästä. Maahanmuuttajat eivät pitäneet heitä edes ihmisinä. Kun saaristoon asettuneet eurooppalaiset alkoivat aidata laitumia lammaslaumoilleen, alkuperäisasukkaiden elintila supistui. He alkoivat varastella karjaa syödäkseen, mistä eurooppalaiset raivostuivat. Alkuperäisasukkaita kylmästi tapettiin. He olivat myös vastustuskyvyttömiä eurooppalaisten mukanaan tuomille virustaudeille, ja uusille ruoka- ja juomaelämyksille, joten heitä kuoli erilaisiin rokkoihin ja vatsasairauksiin. Vuonna 1930 heitä oli jäljellä enää satakunta. Viimeisin Tulimaan alkuperäiskielen puhuja kuoli 1980-luvulla.

Punta Arenas, on Chilen puolella Magellaninsalmessa, maailman suurimpien merialusten reitillä Tyyneltämereltä Atlantille. Kaikki rahtilaivat eivät mahdu Panaman kanavaan tai eivät kestä kanavan kustannuksia, joten Punta Arenas on suhteellisen vauras kaupunki. Asukkaita on vähän alle kaksisataatuhatta. Ushuaiassa vähän yli satatuhatta. Molemmat kaupungeista on perustettu 1800-luvun lopulla rangaistussiirtoloiksi. Silloin oli ajatuksena tuoda rikolliset mahdollisimman ikäviin olosuhteisiin töitä oppimaan. Ushuaian argentiinalaisrikolliset joutuivat ensin rakentamaan rautatien vuorille, jossa he louhivat kiviä ja kaatoivat puita vankilan rakennusmateriaaleiksi. Kun laitos oli valmis, vangit hoitivat lampaita ja lehmiä, olivat töissä satamassa, lastaajina ja kalastajina. Jotkut pääsivät sisätöihin keittiöihin ja leipomoihin. Käytännössä kaikki työ oli palkatonta, joten ei ihme, että kaupunkeihin tullut muu asutus hyötyi. Moni laivuri, lampuri ja kalastaja rikastuivat. Alueelle virtasi kansaa myös arvometallien kiilto silmissään. Kullankaivajista useimmat kuitenkin pettyivät.

Sata vuotta sitten 40% Punta Arenasin asukkaista oli Kroatiasta, nykyisin heitä on 20%. Kroatialaiset kokivat silloin elinolosuhteensa kotimaassaan heikoksi, koska itsenäistä Kroatiaa ei ollut. Väkeä tuli myös Saksasta ja Englannista. Yksi maahanmuuttajatarinoista kertoo Sara Braunista. Hän tuli Punta Arenasiin Latviasta juutalaisvanhempiensa mukana 1800-luvun lopulla. Heistä ei juuri muuta tiedetä kuin että isä oli tinaseppä ja vaihtanut sukunimensä taatakseen perheensä turvallisuuden. Isä pääsi satamaan varaston valvojaksi. Sen omistaja oli vähän yli nelikymppinen mies, jolle hän esitteli parikymppisen tyttärensä. Saran oli pakko hyväksyä avioliittotarjous, koska noihin aikoihin naisen naimattomuus herätti juoruja ja nainen oli isälleen ja veljilleen taloudellinen rasite. Sara oli älykäs ja oppi miehensä rinnalla liiketoimintaa. He laajensivat lampaiden maahantuontiin, niiden kasvatukseen ja jalostukseen saavuttaen monopolistisen aseman. Kun aviomies sai tuberkuloosin, Sara lähetti hänet hoitoon Isoon-Britanniaan. Siellä mies kuoli. Vähän yli kolmekymppinen Sara jatkoi liiketoiminnan kehittämistä isänsä ja veljensä avulla ja otti toiseksi aviomiehekseen kilpailevan liikemiehen. Avioliitto ei ollut onnellinen. Sara onnistui pääsemään miehestä eroon ja saamaan hänen omaisuutensa haltuunsa siten, että penniäkään tälle tai hänen perijöilleen ei jäänyt. Toinen mies kuoli myös ennen Saraa, joka eli yli yhdeksänkymppiseksi ja kuoli vasta 1955. Saraa arvostetaan Punta Arenasissa hyväntekijänä, sillä hän perusti kouluja ja sairaaloita, naisille koulujen lisäksi turvataloja ja vanhustenkoteja. Hautausmaan sisäänkäynti ja Saran perheen hautamonumentti ovat uhkeat. Ensimmäisen aviomiehen muistomerkki on perheen mausoleumin vierellä, toisen aviomiehen haudasta ei ole tietoa.

Nykyisin alueella asuvat saavat edelleen toimeentulonsa lampaista; villaa, nahkaa, maitoa, juustoa. Ushuaiassa on myös elektroniikkakokoonpanoa. Satamaan tulee komponentteja ja ulos lähtee erilaisia laitteita. Kalastus on merkittävä tulolähde, ja turismi nousussa. Meidän lisäksemme moni muu haluaa etsiytyä massaturismin ulkopuolelle. Vaikka risteilyalus pullauttaa kerralla ulos parituhatta turistia, luonnossa ei montaa tule vastaan.

Lisää Kuvia