Kulkuri ja Joutsen

Nyt on sitten Kap Horn nähty ja koettu. Aikaa kului kaksi viikkoa.

Princess-laivan 2500 matkustajan joukossa olimme omassa kivassa porukassamme – meitä oli yhteensä 26 Helsinki Alumnia. Yksi heistä oli lääketieteen emeritusprofessori Heikki Peltola, joka meripäivinä piti meille runojen ja musiikin värittämiä esityksiä Argentiinasta ja Chilestä. Tutkimusprojektit vuosia sitten olivat kuljettaneet häntä infektiotautien asiantuntijana Etelä-Amerikan maissa. Siinä sivussa hän oli nähnyt ja kuullut kiehtovia tarinoita paikallisesta elämästä.

Argentiinalaisista runoilijoista tunnetuin on Pablo Neruda. Heikin esittelemää Alfonsina Stornia en tuntenut aiemmin. Hän eli vuosina 1892-1938 ja kirjoitti upeita runoja, joita on käännetty suomeksikin. Hän hukuttautui. Mercedes Sosa laulaa runon Alfondo del Mar eli Meren pohjalla (klikkaamalla linkkiä), jonka Felix Luna kirjoitti Ariel Ramírezin pianokappaleeseen. Chilessä työskennellyt ystävämme sanoi joskus, että chileläinen tunnemaailma on lähempänä suomalaista kuin muualla latinalaisessa Amerikassa asuvien mielenmaisemaa.

Heikin kertomus Auschwitzissa kaksostutkimuksia tehneen lääkäri Josef Mengelen paosta Argentiinaan, identiteettien ja asuinpaikkojen vaihdoista oli uskomaton. Tuo tappaja eli vapaana 37 vuotta, ensivuodet maatiloilla renkinä. Jos isäntäväki alkoi hämmästellä hänen taitavuuttaan eläinten hoidossa, hän muutti muualle. Myöhempinä vuosina hän toimi lääkealalla. Vähintään 40 ihmistä tiesi kuka hän oli, ja vaikka hänestä oli kansainvälinen etsintäkuulutus ja luvattu palkkio miljoonaluokkaa, hän ei joutunut kiinni ja vastaamaan teoistaan. Mengele kuoli vasta 68-vuotiaana vuonna 1979 Brasiliassa hiekkarannalla pelatessaan palloa jonkun tuttavan lapsen kanssa.   

Adolf Hitlerin pako Argentiinaan on vielä hurjempi tarina. Jorge Silvio Colotton kertomus, jonka hän vaati pidettävän salassa kuolemaansa asti, saattaa olla puhdasta fiktiota. Toisaalta hyvä tarina on juuri sellainen, joka voisi mahdottomuudessaan olla totta.  Simon Dunstan on kirjoittanut omiinsa ja Gerard Williamsin keräämiin todisteisiin perustuen kirjan Hitlerin pako, joka löytyy myös suomeksi Minervan kustantamana. Siinä Hitler kuolee vasta vuonna 1962. Hänen väitetään kaatuneen, lyöneen päänsä ja saaneen aivoverenvuodon,

Juan Perón oli natsimyönteinen. Hän otti vastaan erityisesti sukellusveneissä maahan tuotua juutalaisten kultaa ja muita arvoesineitä ja kiitollisuudessaan antoi natseille 10.000 avointa passia. Jorge Silvio Colotto oli Juan Perónin henkilökohtainen assistentti. Hän väitti nähneensä Bormannin Perónin toimistossa. Se mies oli taas Adolf Hitlerin henkilökohtainen assistentti. Colotton mukaan Adolf Hitler ei tehnyt itsemurhaa bunkkerissaan Vapun aattona 1945 ottamalla syanidikapselin ja varmistukseksi ampumalla ohimoonsa. Kuolleet henkilöt ja koira olivat Hitlerin, Eva Braunin ja Blondin pseudonyymejä, samannäköisiä olentoja. Tämä olettamus voisi olla sikäli totta, että hallitsijat ovat läpi historian käyttäneet itsensä kopioita erilaisissa tilanteissa. Arvohenkilöt eivät halua ja ehdi kaiken maailman kissanristiäisiin vaan pyrkivät keskittymään omalta kannaltaan oleelliseen. Todisteeksi väitetään myös sitä, että kun punakaarti saapui bunkkeriin 2.5.1945, kuolinsyytutkimuksen tehnyt venäläinen lääkäri ei mainitse ampumahaavaa. Lisätodisteina listataan poltettujen ruumiiden jätteistä poimittuja hampaita ja leukaluu, joiden DNA ei ole Hitlerin. Tarinan mukaan Hitler ja Eva Braun olisivat paenneet koira mukanaan Berliinistä pari päivää aiemmin maanalaisia käytäviä pitkin yli kuusi kilometriä kaupungin laidalle ja päätyneet muutaman pysähdyksen kautta kautta lentokoneella Kanarialle, sieltä sukellusveneeseen ja lopulta heinäkuussa Puerto Madrynin satamaan. Heitä kuljetti ja vastaanotti eri paikoissa joukko salaisuuteen kiinnitettyjä natseja.

Argentiinassa oli saksalaisia jo 1850-luvulla ja osa heistä oli natsimyönteisiä. Ja toisen maailmansodan loppuvaiheessa moni natsi löysi kodin Argentiinasta. Näin ollen sekä piilopaikkoja että mahdollisia avustajia maasta ja naapurimaista olisi löytynyt.

Moni meistä alumneista liittyi satamissa Princess-yhtiön tutustumisretkiin. Me Reijon kanssa liikuimme maissa useimmiten kaksin joko kävellen tai paikallisbusseilla. Minkäänlaista uhkaa tai ikävyyttä emme kohdanneet. Ensimmäisellä luennolla Heikki totesi sen, minkä tiesimme: Suomen mediassa Etelä-Amerikan maat ja kaupungit on leimattu vaarallisiksi. Moni pelkää. No, missä tahansa miljoonakaupungissa ympäri maailmaa voi joutua varkaiden kohteeksi, jopa Helsingissä. Jätämme toistaiseksi Nicaraguan ja Venezuelan väliin, koska niissä poliittinen tilanne on epävakaa ja kadut turvattomia.

            Chile on Etelä-Amerikan maista taloudellisesti kehittynein. Teollisuus on laaja-alaista. Kaivosteollisuuden tärkein mineraali on kupari. Asukkaita on 20 miljoonaa yli neljätuhatta kilometriä pitkällä kaistaleella, jonka maksimileveys on melkein 200 km ja kapeimmillaan vähän alle 100 km. Luontoa on paljon. Andit erottavat Chilen Argentiinasta.

Edellinen tarinani päättyi Amaliajäätikölle. Sieltä on reippaasti yli tuhat kilometriä San Antonioon, Santiagon ja Valparaison kaupalliseen satamaan. Princess-risteilyaluksemme pysähtyi matkalla vielä Puerto Monttissa. Se on tullut kuuluisaksi horisontissa näkyvistä kahdesta tulivuoresta Osornosta ja Calbucosta. Lumipeitteissään ne muistuttavat Japanin Fujia, ja ovat vähintään yhtä aktiivisia. Chilen ja Argentiinan rajaseuduilla maa tärisee usein, koska Nazcan ja Etelä-Amerikan laatat liikkuvat kiinni toisiinsa. Itse asiassa niiden reunat ovat mantereen pituudella rypyttyneet Andien vuoristoksi. Viimeisin pahin järistys oli vuonna 1960. Silloin yli kaksi miljoonaa asuntoa tuhoutui ja runsaat 5000 ihmistä kuoli.

Puerto Varas -kaupungissa taivas oli pilvessä. Jatkoimme paikallisbussilla Frutillar-nimiseen kaupunkiin. Molemmissa kohteissa saksalaisvaikutus näkyy, sillä sekä maisemat että rakennuskanta ovat pitkälti samanlaisia kuin Saksan maaseudulla. Saksalaiset ovat asuttaneet Chilen etelää 1850-luvulta lähtien ja edelleen kaupungeissa näkyy jopa saksalaisia kouluja ja kirkkoja. Sää on tasaisempaa kuin Euroopassa, sillä talvisin sataa vettä eikä lunta, ja kesäisin lämpötila nousee 25C:een. Kaupungin monitoimikeskuksen omaleimaisen puurakennuksen terassilla nautimme loppukesän auringosta. Pitkällä hiekkarannalla tunnelma oli leppoisa, mutta montaa uimaria emme nähneet.

Moottoriliikennetie kuljetti meitä taajamasta toiseen. Bussin ikkunasta saimme välähdyksen Llanquihue-kunnan nautakarjalaitumista; kullakin niityllä märehti vähintään 50 lehmää. Puerto Monttia lähestyessämme pienteollisuustonttien ja kauppaliikkeiden kylteissä erottui kansainvälisiä nimiä. Bussipysäkillä pitkähkö nainen joutui kumartamaan päästäkseen sähköjohdon alitse. Katukäytävillä on kuoppia, joihin ei pidä pudota. Näistä pienistä asioista näkyy, että liiketoiminnan laajuudesta huolimatta Chile on kehitysmaa.

Moni suomalainen ostaa chileläistä viiniä. Käväisimme alumniporukalla Casablancan alueen viinitilalla nimeltä Casas del Bosque. Vierailimme kymmenisen vuotta sitten alueen toisella vastaavalla tehdasta muistuttavalla tilalla, jonka vuosituotanto on vähintään miljoona pulloa vuodessa. Sen kokoisia viininvalmistajia on Italiassa todella harvassa. Me olemme tutustuneet Piemonten viinitiloihin, joiden nebbiolorypäleestä valmistetut viinit ovat maailmankuuluja (Barolo, Barbaresco). Niiden tuotanto on tyypillisesti vajaa kymmenes- tai sadasosa chileläisistä. Chilessä viinilaatu pysyy vuodesta toiseen samana, sillä kasvua autetaan keinokastelulla ja lannoituksella, valmistumisvaiheessa viiniä autetaan hiivalla ja sokerilla. Italian laatutarhoissa kaikki tämä on kielletty. Italiassa huippuviinien valmistajat leikkaavat viiniköynnöksien varkaat käsin ja jättävät runkoon kaksi rypäleterttua, jotka auringossa täyteen aromiinsa kasvaneina poimitaan käsin. Chilessä kaikki mahdollinen tehdään koneilla. Ja vientiä syntyy, Suomeenkin tuodaan juuri tämän tehtaan Pinot Noir ja Chardonnay -viinejä, joita myydään Alkossa keskihintaan. Baroloitten ja Barbarescon viinien myyntihinnat Alkossa ovat tavallisen kuluttajan tavoittamattomissa.

Santiago oli maan pääkaupunki vuonna 1973, kun Pinochetin sotilasdiktatuuri otti vallan kuudeksitoista vuodeksi. Etelä-Amerikan ensimmäinen demokraattisesti valittu sosialistinen presidentti Allende kuoli virkahuoneessaan joukkojen hyökätessä hallintorakennuksiin. Virallinen tieto on, että hän olisi tehnyt itsemurhan. Allende oli aiemmin nimittänyt Pinochetin armeijan komentajaksi ja vuotta ennen sotilaskaappausta pääesikunnan johtoon. Sotilasjuntan aikakaudella kuoli tai katosi yhteensä 28.000 toisinajattelijaa. Se on ruma tahra maan historiassa. Kun kansa sai uudelleen valita presidentin ja muut hallintoelimet, Santiagon hallintorakennuksiin ei enää palattu vaan maan johto otti kodikseen satamakaupunkina kauan sitten kehittyneen Valparaison.

            Kun Allende oli noussut presidentiksi, Suomi perusti lähetystön Santiagoon. Sen käynnistäjäksi tuli 33-vuotias Tapani Brotherus. Hänen aktiivisuutensa sai monen suomalaisen yhtiön aloittamaan toimintaa Chilessä erityisesti metsä- ja kaivosteollisuudessa. Kun sotilaskaappaus tapahtui, Brotherus otti kolmisenkymmentä tutuksi tullutta Pinochetin vastustaa perheineen kotiinsa turvaan. Siinä hädässä hän ei kysellyt neuvoja Suomesta, vaan auttoi 182 chileläistä pakenemaan Suomeen ja 1700 DDR:ään.  

            Moni muistaa Inti-Illimani -yhtyeen. Sitä voisi taustaltaan verrata Retuperän VPK:hon, sillä se oli Santiagon tekniikan opiskelijoiden lauluyhtye. Allenden tukijoita. Kun sotilaskaappaus tapahtui, yhtye oli vierailulla Italiassa. He eivät voineet palata Chileen vaan jatkoivat kotimaansa poliittisen tilanteen tunnetuksi tekemistä Euroopassa. Syntyi ns. uusi laululiike, joka tuotti moniäänistä laulua kitaroiden ja rytmisoittimien säestämänä. Meikäläinenkin oli mukana. Tampereen Ylioppilasteatterin lauluryhmässä. Lauloimme enimmäkseen uusia sovituksia suomalaisesta kansanmusiikista. Chydeniuksen Kalliolle kukkulalle lienee tunnetuin vanhaan kansansävelmään tehty moniääninen laulelma. Silloin radiossa soi usein myös chileläisen Violetta Parran Elämälle kiitos. Vaikka monessa Euroopan maassa kritisoitiin Pinochetiä, Yhdysvalloissa häntä tuettiin, sillä Chilen ei haluttu suistuvan kommunistiseksi valtioksi, uudeksi Kuubaksi Neuvostoliiton sateenvarjon alle. Yhdysvaltain Kissingerin lisäksi Britannian Thatcher tuki Pinochetia.

            Pinochet sai aikaan myös hyviä asioita. Yksi niistä on rakentamisen standardit, joilla toivottavasti vältetään joukkokuolemia seuraavassa suuressa järistyksessä. Esimerkiksi meidän hotellimme seinät oli sisäpuolelta tuettu vahvoin teräsristikoin.        

Jäimme Reijon kanssa Santiagoon pariksi yöksi, kun Helsinki Alumni -ystävämme palasivat Suomeen. Pysähdyimme heidän kanssaan Perustuslakiaukiolla, Plaza de la Constitución, entisten ministeriöiden keskelle. Saimme yhteiskuvan Chilen lipun takaa sen presidentinpalatsin edessä, jonka kolmannessa kerroksessa Allende menetti henkensä vuonna 1973.

Ehkä selkein Heikin antama muistisääntö on: Etelä-Amerikan maat itsenäistyivät suunnilleen 1817 kun taas Suomi sata vuotta myöhemmin. Plaza Armas kuulostaa lempeältä, ja sen vehreiden lehvien varjossa pelataan shakkia, pariskunnat halailevat, lapset leikkivät, mutta nimi viittaa verisiin konkistadorien hyökkäyksiin ja kilpailevien merivaltojen sotahistoriaan 1500-luvulta lähtien.

Kaksin seurasimme jalanjälkiämme Salsaa ja mojitoa -kirjaamme kantaen. Armasin shakkikuvan jälkeen etsimme Eiffelin suunnitteleman rautatieaseman. Se ei löytynyt helpolla. Päärautatieaseman Starbucks kahvilan tiskin takana käänneltiin kirjamme lehtiä. Voi niitä hymyjä, suomalainen on kirjoittanut kirjan, jossa Chile on mukana. Santiagon lisäksi vielä Pääsiäissaaret ja Atacama. Keskustelu sujui espanjan kielen arvauksilla italiaa käyttäen. Saimme paperille ohjeet oikeaan osoitteeseen. Meidän oli vaihdettava junaa päästäksemme Puente Cal y Canto -metroasemalle. Vanhan asemarakennuksen vartija oli ehkä enemmän huvittunut kuin kiinnostunut, mutta sisätiloihin emme päässeet. Siellä oli remontti menossa. Seuraavalla kerralla näemme sitten, mitä historialliseen ranskalaisrakennukseen sijoitetaan.   

Pablo Nerudan Santiago-talo, La Chascona, oli vaikuttavimmista kohteistamme vuonna 2010. Pinochetin joukot tuhosivat talon polttamalla kirjaston, sotkemalla ja rikkomalla huonetiloja ja patoamalla tontin halki kulkevan puron. Nerudan kolmas vaimo Matilde rakensi paikan uudelleen demokratian palattua. Sen rauhallinen tunnelma on säilynyt, sillä rinteen vaikeakulkuiset portaat pitävät hilpeät turistimassat poissa. Etupihan vesiallas on siirretty portin ulkopuolelle, koska puro on jostain syystä ohjattu pois tontilta. Yläpihan lehmuksen oksa on sahattu, ehkä se oli vanhuuttaan laho. Neruda piti värillisistä laseista, kirjoista ja taiteesta. Hän ehti elämässään nauttia omaisuudestaan ja tunnettuudestaan, sillä häneltä jäi yhteensä kolme taloa, yksi Valparaisossa ja Nerudalle rakkain oli merenrannassa Isla Negrassa.

            Positiivisin vastaanotto meille ja kirjallemme oli Fransiskaaniluostarin museossa. Meidän ei tarvinnut ostaa edes uutta lippua. Saimme ilmaiseksi lepuutella jalkojamme munkkien entisessä sisäpihassa. Mittariin tuli päivän aikana yli 20.000 askelta.

            Tällä kertaa emme jaksaneet nousta Santiagon korkeimmalle kukkulalle, San Christopalin näköalatasanteelle, josta Reijo otti kirjaamme Santiagon panoraaman. Santa Lucia -puistoon kiipesimme. Linnan edustan suihkulähde oli nyt tyhjä. Pääsin sen äärelle suomalaiskollegani kanssa kokkareille vuonna 2008, kun olin ensimmäistä kertaa Santiagossa. En tiedä kuvittelenko, mutta muistikuvissani laatat ja penkereet ovat nyt huonommassa kunnossa. Tai sitten oma askellukseni on huterampi.

Seuraavaa Etelä-Amerikan matkaa odotellen. Kaikki ne maat liikuttavat sydäntäni.

Lisää kuvia:

Tulivuoret mereltä Puerto Montin edustalta

Mercedes Sosan laulun sanat suomeksi. Laulu löytyy tekstistä linkistä Mercedes Sosa nimen alta.