Kulkuri ja Joutsen

Kiersimme ensimmäisen kerran maailman keväällä 1986. Toista kierrosta suunnittelimme pitkään. Väliin tuli neljännesvuosisata töitä ja elämää.

Kahdeksankymmentäluvulla piti ostaa ohjekirjoja ja juosta matkatoimistoissa. Tällä vuosituhannella kaiken saa netistä. Sieltä löytyy kaltaistemme tekemiä kohde- ja hotelliarvioita. Ystäviltämme ympäri maailmaa olemme saaneet arvokasta tietoa mikä on elämyksellistä ja mitä kannattaa välttää. Etukäteen pystyy selvittämään mitä mikin maksaa, mitä rokotuksia tarvitaan, onko malariaa ja millaista säätä tiettynä vuodenaikana on odotettavissa.

 

 

Toinen kierroksemme maailman ympäri alkaa 22.9.2010

On iltamyöhä, kun saavumme sateesta märkään Havannaan. Palmujen latvat keinuvat yötaivasta vasten. Ulkoilma tuoksuu viidakolta, mutta taksissa lemahtaa pöly. Kuljettaja on jättänyt ikkunat puolittain auki. Virtaava ilma virkistää, tekisi mieli hihkua – olemme aloittamassa seikkailujen seikkailua. Kolme kuukautta reitillä eteläisellä pallonpuoliskolla maailman ympäri.

Reijo jututtaa taksimiestä ja minä yritän sovittautua takapenkin kuoppaan, jossa tuhannet ovat aiemmin istuneet. Mutkissa metallipiikit pitävät taatusti hereillä.

Ajomatka kestää ikuisuuden. Kaikki on suhteellista. Kuubassa on yksitoista miljoonaa ihmistä ja Suomessa puolet siitä ja Havanna on kaksi kertaa Helsingin kokoinen. Tienpinta Vantaalta Helsinkiin on asfalttia, Havannaan johtaa lentokentältä töyssyinen ja mutkainen soratie.

Taksi ei pääse hotellin pääovelle. Seinustan oranssin varomuovin kulumat vihjaavat, että naapuritontin tietyö tai remontti on kestänyt kauan. Vedämme matkalaukut vesilätäköiden yli, rakennuksen kulman ympäri ja vastassamme on pääovi, joka tuo mieleen Kultahatun, elokuvan Golden Gatsby, 1920-luvulta. Ala-aulan tyylisuuntien määrässä ei ole valittamista. On barokkipylväitä, neoklassisia pöytiä ja istuimia ja art deco –valaisimia. Seinien sinivihreä ja kattojen puuleikkaukset korostavat mielikuvaa menneestä maailmasta. Montaa vierasta ei näy, mutta henkilökuntaa lojuu kaikkialla. Osa heistä katselee jalkapalloa baarin taulu-TV:stä. Se pudottaa meidät tähän hetkeen.

Otamme mohitot. Freskon nainen, Raquel, hymyilee raukeasti seinältä.

Kun ehdimme huoneeseen, taivas on seljennyt. Kuu paistaa täytenä ja Jupiter vilkkuu sen katveessa.

 

 

 

 

 

Ensituntuma Havannaan 23.9.2010

Heräämme viideltä kukonlauluun.

Ydinkeskusta avautuu kulmahuoneemme ikkunoista. Autoja ei näy. Taksimies kertoili, että harvalla kuubalaisella on auto.  Jotkut ovat onnistuneet pitämään ennen vallankumousta hankitun amerikanraudan ajokunnossa viisikymmentä vuotta. Joillakin on uudempi korealainen tai japanilainen auto. Taksit ovat Ladoja.

Kaikilla on puutetta käteisestä ja siksi omaisuutta vaihdetaan. Kun Kuubasta tuli kommunistinen valtio vuonna 1959, jokainen sai pitää kotinsa. Monet aikuiseksi kasvaneet lapset asuvat perheineen 50-luvulla vain ydinperheelle kuuluneessa kodissa. Jotkut ovat onnistuneet vaihtamaan asunnon sopivampaan. Isomman asunnon saaneen täytyy pyydettäessä todistaa, ettei rahaa ole käytetty.

Kukot kailottavat kaikkialla. Meille kerrotaan, että munat ovat terveellisiä. Jokainen saa 12 munan kupongin kuukaudessa. Kuponkeja jaetaan myös riisiin, kahviin, suolaan, maitoon, joihinkin vihanneksiin ja hedelmiin. Maanviljelijöiden on luovutettava perheen tarpeen yli menevä tuotanto valtiolle. Kukaan ei näe nälkää, niin meille kerrotaan.

Jokainen saa tai joutuu tekemään työtä. Kaikki työ on samanarvoista, oli sitten koulutettu tai ei. Palkkaa saa kolmesta neljäänsataan pesoon. Se riittää sähköön, kaasuun, jätehuoltoon ja julkiseen liikenteeseen. Ulkomailla tai kansainväliseen myytiin valmistettuja tuotteita voi ostaa vain valuutalla eli vaihdettavalla pesolla, CUC:lla. Yksi CUC on arvoltaan lähellä euroa ja vastaa 24:ää paikallista pesoa. Nuoret haluavat niitä vaatteita ja teknologiaa kuin mitä elokuvissa, televisiossa ja turisteilla näkevät. Valuuttakauppoihin ei tavallisella kuubalaisella ole asiaa. Niiden ikkunoissa näkyy farkkuja, t-paitoja ja kenkiä ja muutama käsilaukku, jokunen kännykkä ja hyllyllinen kosmetiikkaa.

Kaikki yrittävät ansaita dollareita. Keinolla millä hyvänsä. Jos sattuu asumaan isossa talossa, sen huoneita voi vuokrata turisteille. Turisteille tarjotaan elämystä syödä kuubalaisessa yksityiskodissa. Yrttien ja porkkanoiden kasvattaja myy tuotantoaan valuuttakauppoihin. Sikareita tyrkytetään turisteille kadunkulmissa. Tuskin ne ovat sitä samaa laatutavaraa kuin valtion tehtaanmyymälässä. Lapset kerjäävät rahaa makeisiin. Vanhukset myyvät pahviin teipattuja vanhoja kolikoita. Tyttöjä minihameissa seisoskelee hotellien kulmilla. Museon opas kyselee onko meillä lääkkeitä tai kosmetiikkaa. Galleriaan pääsee sisään ilmaiseksi, mutta oven avaaja tunkeutuu oppaaksi  ja on pahoillaan, jos ei saa muutamaa dollaria.

Käymme satamassa, kun kaupunki vasta herää. Otamme kuvia koululapsista ja pistäydymme kauppahallissa. Turistitoimisto avautuu yhdeksältä ja me ostamme kaupunkikierroksen. Sen lähtöhetkeen on puolitoista tuntia.

Tapaamme kadulla nelikymppisen pariskunnan. Rouvan kultapaikat kiiltelevät ja hiukset hapsottavat.  Herra kyselee mistä olemme ja olemmeko kiinnostuneita salsasta. Totta kai me tunnemme Buena Vista Social Clubin, olemme olleet sen konsertissakin Lontoossa. Pariskunta haluaa viedä meidät juuri sille kadulle ja siihen baariin, jossa yhtyeen DVD on purkitettu. Kävelemme monen kulman ympäri, jotka kaikki näyttävät jollain lailla tutuilta. Maria laulaa Guantanameraa ja innostuu kun huomaa, että minäkin osaan laulaa. Hän kertoo vuoden vanhasta tyttärestään Lorenasta. Juan keskustelee Reijon kanssa. Maria kertoo, kuinka kovaa perheen elämä on. Kaikki on säännöstelty.  Näin loppukuusta heillä ei ole enää kuponkeja maitoon. He kun eivät tee työtä turismin parissa, ei tule valuuttaa ja kaikki on kallista. Maria työskentelee päiväkodissa. Juanin työstä emme pääse selvyyteen.

Kohta istumme baarissa, joiden seiniltä tunnistamme kuvat vanhoista Buena Vista -staroista. Pöytään tilataan neljä alkoholitonta mohitoa. Hymyillään ja jutellaan kaikenlaista. Tottakai me maksamme Marian ja Juanin juomat. Lasku on yhteensä  40 CUCia. Kuittia ei tule. Maria ja Juan odottavat meitä ulkona ja muistuttavat maidosta. Lähdemme ostamaan sitä viereisestä kaupasta. Siellä henkilökunta ei puhu englantia. Maksamme kolmesta litrasta maitoa 24 CUCia. Olemme menettäneet aamukävelyllä lähes seitsemänkymmentä euroa!

Kaupunkikierros, jonka ostimme virallisesta Kuuban valtion kansliasta, ei petä. Nuori nainen kertoo Havannasta kaiken minkä suinkin pystymme omaksumaan. Espanjalaiset fransiskaanimunkit perustivat Havannan 1519. Ensimmäistä asutusta rannalla suojasi jokin pyökki tai lehmus, jonka paikalla on nyt muistomerkki ja puolikuollut lehtipuu. Sen takana parisataa vuotta myöhemmin rakennettu temppeli, El Templete. Sen patsaat ja freskot kuvaavat fransiskaanimunkkeja. Toinen aukiota reunustavista rakennuksista on 1800-luvun lopulla rakennettu hotelli. Huoneet olivat aikoinaan huippuhienoja vesiklosetteineen ja kylpyammeineen. Välillä hotelli oli joutua rappiolle, mutta nyt se on viiden tähden Santa Isabel.

Laatta San Francisco tullirakennuksen seinässä muistuttaa myös Havannan perustajista. Tullirakennus on vuodelta 1910 ja se muokataan lähivuosina jonkinlaiseksi viihdekeskukseksi.

Espanjalaiset saivat Kuuban haltuunsa jo 1492. Poukama Havannan kohdalla tarjosi oivan paikan satamalle. Koska pohjukkaan johtava väylä on suhteellisen pitkä, sen rannoille on vuosisatojen edetessä noussut useita linnoituksia, ensimmäinen 1577, Castillo de la Real Fuerza. Poukamassa on taisteltu monet kerrat, perulaiset, meksikolaiset ja englantilaiset ovat käyneet  kalistelemassa sapeleitaan. Merirosvotkin ovat pitäneet väylää tukikohtanaan.

Unesco otti Havannan suojelukseensa vuonna 1994. Siitä lähtien Havannan vanhaa kaupunkia on restauroitu. Yksi keskustan kauneimmista barokkirakennuksista on 1700-luvulla rakennettu Havannan katedraali. Sisältä se on jossain vaiheessa muutettu neoklassiseksi. Kun katedraali valmistui, keskustan polttopiste siirtyi rannalta torille ja aiemmin rakennettujen talojen pääsisäänkäynnit muutettiin rannasta toiselle puolelle. Yksi rakennuksista on kylpylä, joka on valmistunut 1582. Jo ennen sitä Havannan keskustan taloihin tuli vesi joesta putkistoja pitkin.

 

Lähes kaikissa keskustorin ja kauppatorin rakennuksissa toimii joku museo. Yläkerroksissa asutaan. Kouluja on tuotu keskustaan. Kaikki kai siksi, ettei Havanna muuttuisi ulkoilmamuseoksi.

Havanna eli loistonsa aikaa tasavaltana 1902 – 1959.  Rahaa virtasi sisään amerikkalaisilta, joille Havanna oli lomakohde ja viihdekeskus.

Kuuban hallitus rakennutti kopion Yhdysvaltain Washingtonin Capitolista vuonna 1925. Keskiajalla Havanna kaupunkia ympäröi muuri, mutta se purettiin 1800–luvulla. Vielä 1700-luvulla rakennettiin hiekkakivestä mutta jo 1800-luvun lopulla kaukaa tuodusta graniitista ja marmorista.

Vanhan Havannan restaurointi etenee hitaasti. Osa vanhoista rakennuksista on palautettu alkuperäiseen asuunsa, yksi niistä vuonna 1894 valmistunut apteekki, Taquechel. Se oli välillä muussa käytössä ja lähes raunioitui, mutta on nyt sekä museo että luonnonmukaisiin hoitotuotteisiin keskittynyt apteekki. Belgialaiset ovat rahoittaneet vanhan suklaatehtaan uudistamisen. Kuuba tuottaa kaakaota vientiin ja sitä menee myös belgialaisen suklaan raaka-aineeksi.

Havanna on vain 90 mailia eli 150 km Floridan Key Westistä. Florida ja Kuuba olivat tasavallan aikaan yhtä sekä hyvässä että pahassa. Miamin mafia rakensi 1930 Hotel Nationalin. Sen kaakelit muistuttavat espanjalaisten saamasta arabivaikutteesta. Vaikka maurit eivät pystyneet valtaamaan Välimeren maita, niiden taide levittyi Etelä-Amerikkaan asti. Kaakeleita ja muita arabien rakenteita löytyy kaikkialta vanhan historiallisen keskustan fransiskaanimunkkien taloista, tyypillisesti ulos taivaalle avautuva, osittain katettu sisäpiha, jonne auringonsäteet eivät pääse, mutta ilma mukavasti vaihtuu. Niissä kerättiin sadevesi sadekautena altaaseen, josta sitä hyödynnettiin kuivana kautena. Nykyisin monet entisaikojen yksityiskodit ovat hotelleja.

Tasavallassa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kun keskiluokkaiset ylsivät La Rampan asukkaiksi, rikkaimmat perustivat Miramarin –kaupunginosan. Pääkadun nimi on  New Yorkin tyyliin ”the 5th Avenue”.   Kun José Martin, Camillo ja Che Guevara vyöryttivät vallankumousta, puistotien asukkaat pakenivat. Rikkaat pakkasivat arvoirtaimistonsa ja seilasivat Miamiin. Virkamiehet ottivat huvilat haltuunsa ja osa niistä vuokrattiin eri maiden suurlähetystöiksi. Venäjän lähetystö kuhisi Neuvostoliiton aikaan menoa ja meininkiä.

Amerikkalaisten marionettipresidentti Batista rakensi hallintokeskusta kukkulalle 1950 –luvulla. Paikalla on huikea torni, jonka ylimmistä ikkunoista näkyy 60 km joka suuntaan. Batista ei ehtinyt ottaa rakennusta käyttöön, mutta se kelpasi Fidelille.  Yliopiston neoklassinen päärakennus on kivenheiton päässä. Sen  sisäänkäynti on alun perin ollut espanjalaisarmeijan tukikohdan pääportti. Jóse Martí, joka oli avaintekijä vallankumouksen suunnittelussa, on saanut patsaansa hallintotornin edustalle. Rakennusten reliefit Che Guevarasta ja Camillosta näkyvät kauas.

Camillo oli vallankumouksen strategi. Hän katosi 28-vuotiaana. Todisteita väitetystä lento-onnettomuudesta ei koskaan löytynyt. Huhujen mukaan Fidel hoiti Camillonin.

Neuvostoliiton talouden heikkeneminen näkyi Kuubassa jo 70-80 –luvuilla. Talous on edelleen tiukkaa, mutta vuoden 2008 globaali talousnotkahdus on ollut Kuuban turismille eduksi. Moni eurooppalainen on vaihtanut Karibian lomansa Kuubaan.

Amerikkalaisten vuonna 1963 asettama kauppasaarto jatkuu. Amerikkalaiset lentoyhtiöt eivät lennä Kuubaan. Laivat, jotka käyvät Kuuban satamissa, eivät saa puoleen vuoteen kiinnittyä amerikkalaisen sataman laituriin.

Raoul Castron ilmoitus vaiheittaisesta yli miljoonan ihmisen siirtämisestä pois valtion palkkalistoilta kuulostaa kovalta. Jotkut väittävät, että on ihmisiä, jotka eivät tee mitään ja nostavat vain palkkaa. Koulutetut etsiytyvät apumiehiksi hotelleihin, koska vain turisteilta saa valuuttaa.  Yksityistäminen etenee hitaasti. Jotkut kampaajat, ja parturit ovat saaneet luvan toimia yrittäjinä. Hotelleja on perustettu ”private-public partnership” –malliin periaatteella, että valtio pitää enemmistön eli 51% ja kansainvälinen toimija pyöräyttää homman käyntiin ja saa sillä vähemmistöosakkuuden.

 

25.9.2010 Hemingway Kuubassa

Amerikkalainen kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja Ernest Hemingway ihastui Havannaan ensikäynnillä. Elettiin vuotta 1921 ja hän oli  22-vuotias, avioliitossa  kymmenisen vuotta vanhemman Hadleyn kanssa ja Jack-pojan isä.  Vasta toisen avioliittonsa  erovaiheessa Ernest oleskeli pitkiä aikoja Kuubassa. Ero Pauline Pfeifferistä oli vaikea, parilla oli kaksi poikaa ja Paulinen vanhempien heille ostama talo Floridan Key Westissä. Sieltä pääsi Havannaan moottoriveneellä muutamassa tunnissa.

Ernest asusti Havannassa Ambos Mundos –hotellissa, huoneessa 511 ja kirjoitti kirjan Kenelle kellot soivat. Martha Gellhorn, kilpailevan lehtitalon kirjeenvaihtaja, tapaili Ernestiä Havannassa ja kun Marthasta tuli Ernestin kolmas vaimo, he yhdessä vuokrasivat talon, Finca Vigian, Havannan ulkopuolelta. Hemingway lunasti talon omakseen, kun hän sai kirjansa elokuvaoikeuksista miljoonan.

Ernest Hemingway oli ristiriitainen ihminen. Hän oli neljä kertaa naimissa ja naisia oli lisäksi siellä ja täällä. Vaikka hänestä tuli alkoholisti, häntä ymmärrettiin ja hänen kirjojaan arvostettiin.

Havannassa on useita baareja, joissa Hemingway on viihtynyt. Yksi niistä on Floridita, jossa Hemingwaylle kehitettiin Daiquire –sekoituksen sokerittomampi versio, Papa. Alkoholismista johtuen Ernestille kehittyi diabetes. Floridita ja Hemingway kiinnostivat yleisöä ja vuonna 1957 Esquire lehden tekemän tutkimuksen mukaan baari oli yksi maailman seitsemästä parhaasta. Matkailijaa kehotettiin käymään myös Ritzissä Lontoossa, Bar 21:ssä New Yorkissa, Rafflesissa Singaporessa, Pied Piper -baarissa San Franciscossa ja Shelbournessa Dublinissa.

Hemmingwayllä oli suhde Pan Amin Karibean toimistonjohtajan vaimon, Jayn, kanssa. Koska Martha joutui lehtinaisena matkustamaan, Jay käytti tilannetta hyväksi ja liimautui kirjailijan kainaloon. Kun Martha kyllästyi mieheen, Mary Wells muutti tämän luokse Finca Vigiaan. Alunperin Mary oli Marthan ystävä. Hänestä tuli kirjailijan neljäs vaimo ja hän suunnitteli taloon tornin ja pariskunta paranteli sitä muutenkin. Ernestin pojille sisustettiin huoneet, vaikka he harvoin kävivät. Mary piti myös kissoista. Niitä oli kymmenittäin kuten myös Key Westissä.

Hemingway asui enemmän tai vähemmän vakituisesti Kuubassa 1939 – 1960. Vallankumouksen tultua kirjailija testamenttasi talonsa Kuuban kansalle. Se on nyt museona ja siinä tilassa, johon Hemingway sen vuonna 1960 jätti. Hemingway kirjoitti talossa useita kirjoja ja novelleja. Hän sai Nobelin palkinnon vuonna 1954 kirjasta Vanhus ja meri. Kaksisuuntainen mielialahäiriö vaivasi Ernestiä vuosia ja työmatkalla Espanjassa hän sekosi täysin. Mary haki miehensä yksityiskoneella ja vei Minnesotaan hoitoon. Siellä annettiin sähköshokkeja, jotka aiheuttivat Hemingwaylle muistinmenetyksen ja syvensivät masennusta. Hän teki itsemurhan vähän ennen 62:tta syntymäpäiväänsä.

Kurkistelimme talon ikkunoista ja ovista sisään. Talo näyttää asutulta. Kirjoja on joka huoneessa, myös vessassa, yhteensä 7000 nidettä. Lehtiä on pinoittain. Olohuoneessa päällimmäisenä Life lehden numero, jonka kannessa epäillään Kennedyn kykyjä toimia presidenttinä.

Tornin  ylimmässä huoneessa on yksi kirjoittajan sopeista. Kun se valmistui, Hemingway keskittyi jo enemmän juomiseen kuin kirjoittamiseen. Hän tutkaili tornista kaukoputkella ympäristöä. Talossa kävi näyttelijöitä, kun kirjoja filmatisoitiin. Heille rakennettiin erillinen vierastalo puutarhaan. Mary raivostui, kun Ernest kiikaroi naisvieraiden uintia altaassa. Awa Gardner joko tiesi sen tai sitten ei, mutta hän keikkui altaalla alasti.

Talossa oli runsaasti tilaa kahdelle aikuiselle. Pariskunta työllisti 12 palvelijaa, joten heidän ei tarvinnut muuta kuin nauttia elämästä.

Hemingwayllä oli suuri vene, jota itsekin osasi käyttää, mutta jonka kapteenina toimi kuubalainen Gregorio Fuentes.  Vanhus ja meri –kirjan päähenkilö ei  ollut Gregorio, kuten jossain on väitetty, vaan kalastaja Anselmin, jonka kanssa Hemingway kävi ulapalla isoja kaloja pyytämässä.

Cojimarin kalastajakylässä on edelleen ravintola, La Terazza, jossa Hemingway  lounasti kalastusretkiensä jälkeen. Sen seinät ovat täynnä kuvia Hemingwaystä. Rannassa vanhan linnoituksen kyljessä on Hemingwayn pronssinen muistomerkki, jonka Cojimar kylän kalastajat ovat rakennuttaneet.

Cojimarin kylällä on myös vanhempaa historiaa. Kun britit eivät pääseet 1700-luvlla Havannan, he onnistuivat nousemaan maihin Cojimarissa ja marssivat kaupunkiin. Britit eivät vallanneet koko Kuubaa, mutta piirittivät Havannaa 11 kuukautta. Lopulta espanjalaiset tekivät brittien kanssa sopimuksen, jossa Florida siirtyi briteille ja Kuuba pysyi espanjalaisilla. Jos tätä episodia ei olisi tapahtunut, Floridassa ehkä puhuttaisiin espanjaa eikä englantia.

Hemingwayn poliittisesta vaikuttavuudesta ei ole varmuutta. Hän tuki Dominikaanisen tasavallan vallankumousta. Vuonna 1957 hän majoitti amerikkalaisen lehtimiehen, joka kuvasi aseistettuja maanviljelijöitä ja haastatteli Fideliä. Juttu puski vallankumoukseen vauhtia. Silloin Kuubassa oli vain satakunta vallankumouksellista, mutta New York Timesissa saatu julkisuus suurensi numerot moninkertaisiksi. Hemingway ei paennut vallankumouksen jaloista kuten muut amerikkalaiset, vaan piti Fideliä ystävänään. Hemingwayn nimen kunniaksi Fidel aloitti edelleen pidettävän vuosittaisen miekkakalan kalastuskilpailun vuonna 1960. Kilpailun ensimmäisessä tapahtumassa, josta on paljon kuvia sekä talossa että Cojimarin ravintolassa, Hemingway yhdessä Fidelin kanssa ojentaa palkintopokaalin voittajalle. Vaikka Fidel oli Hemingwayn ystävä, kirjailijan ystäväpiiriin kuului henkilöitä myös Miamin ja New Yorkin mafiapiireistä.

 

Pahin kokemus Havannassa 26.9.2010

Kultaketju meni. Se, jonka Reijo lahjoitti minulle, kun saimme Julian.

Suuntasimme sunnuntaiaamuna askeleemme yliopiston lähistöllä olevalle pikkukujalle nimeltä Calle Jon de Hamel. Kävelimme asutun alueen läpi. Reijo otti kuvia taloista, joiden charmi henkii 50-luvusta. Muita turisteja ei näkynyt. Jotkut vilkuttivat parvekkeiltaan, mutta meitä ei lähestytty myyntitarjouksilla kuten ydinkeskustassa. Näimme pikkukauppoja, joissa naiset jonottivat säännöstelylappujensa kanssa munia ja lihaa. Näimme vihanneshallin ja joitakin vanhoja amerikanrautoja, kolmipyörätakseja ja polkupyöriä.

Odotimme näkevämme Santeria –uskonnon menoja. Santeria on katolisuuden ja jonkin alkuperäisen afrikkalaisuskonnon sekoitus. Kello oli puoli yksitoista ja aurinko paistoi, kun ylitin Concordia katua. Reijo oli ehkä parikymmentä metriä edellä kävelemässä Aramburu katua. Reijon suunnasta eteeni kääntyi polkupyörä. Nuori mies oli siisti ja polkupyörä uusi. Aivan kuin kaverilla olisi ollut vaikeuksia kuopissa minua väistäessään, joten otin askeleen taaksepäin. Kaveri kiskaisi kaulaketjun, polkaisi vauhtiin ja keräili vielä kultaketjua kouraansa kun kääntyi seuraavasta kadunkulmasta Suledadia vasemmalle.

Paikalliset soittivat poliisin. Ajoimme Ladan kyydissä ristiin rastiin, mutta emme nähneet kaveria. Asemalla kirjattiin tarinasta paperille kaikki mahdollinen. Lopuksi pääsimme ilmastoituun huoneeseen, jossa rikostutkija Reinier Culay Rizo kirjoitti ylös kuvauksemme. Minulle näytettiin muutamia naamakuvia, mutten osannut varmuudella tunnistaa niistä kaveria.

Se siitä tanssitapahtumasta. Astelimme La Rampaa Coppelialle, joka on jäätelöbaarien keskittymä elokuvateatterin edessä. Kun tulimme takaisin hotelliin, poliisi oli vastaanotossa tarkastamassa passimme kopioita. Poliisit toistivat monta kertaa, kuinka väärin heille ja koko yhteiskunnalle on, että turistit joutuvat rikoksen uhriksi.

Varkaus osui kohdalle, vaikka olemme olleet varovaisia. Rahat, passit, luottokortit ja tietokoneet ovat hotellin kassakaapissa. Meillä on mukana vain vähän rahaa ja Reijolla kamera. Kaulakoru oli piilossa puuhelmikorun alla, mutta silti se osui jonkun silmiin.

Kahden valuutan systeemi, erilaiset turistien höynäytyskeinot ja kerjääminen vievät kommunismilta pohjaa.  Paikalliset saavat television täydeltä USA:n ja Euroopan ohjelmia. Niissä kaikilla on kaikkea. Yli kaksi miljoonaa kuubalaista saavat rahaa ja merkkituotteita sukulaisilta Floridasta. Joillakin, ehkä vallanpitäjien ylimystöllä, on rahaa. Kuuntelemme Montserrati-baarissa latinalaisia rytmejä. Yleisöstä suurin osa on paikallisia. Naapuripöydän kaverilla DG:n alushousut vilkkuvat merkkifarkkujen alta, vaikka kansallisilla pesoilla niitä ei pysty ostamaan.

 

28.9.2010 Kuuban vallankumouksesta on viisikymmentä vuotta

Kuuban vallankumousjuhla

Tänään on Kuuban vallankumouskomitean, CDR:n ja maan ainoan poliittisen liikkeen, 50-vuotispäivä. Olemme nähneet 84-vuotiaan Fidel Castron puhuvan, ensin televisiossa ja sitten kilometrin päässä, vallankumousmuseon edustalla. Siellä oli tuhansia ihmisiä, perhekunnittain, vauvasta vaariin. Fidel seisoi puhujapöntön takana ja puhetta riitti puolitoista tuntia.

Monella oli mitaleja rinnuksissa. Tilaisuus päättyi letkeään yhteislauluun vallankumouksesta salsan tahtiin. Malencónilla, rantabulevardilla oli kymmeniä linja-autoja. Väkeä oli tuotu kaukaa. Näimme liikenneruuhkan, mikä näillä automäärillä Havannassa on ilmeisen harvinainen.

Vallankumouksen erityisnäyttely sille varatussa keskustan salissa muistutti asetelmana peruskoulun ylä-asteen töiden näyttelyä.  Säännöstelykorttivihkoa tutkiskelimme. Mitaleita ja kunniakirjoja oli joka vitriinissä. Joissakin valokuvissa esiintyi vallankumouksen puolesta taistelleita intellektuelleja ja näyttelijöitä.

 

Kuuban musiikkimaailma

Musiikki on ollut meille pienoinen pettymys. Buena Vista Social Clubin vetovoimalla rahastetaan. Meitä houkuteltiin ravintolaan, jossa Buena Vista Social Clubin tai vastaavan piti esiintyä. Emme ostaneet lippuja 30 CUCilla ennakkoon vaan kävimme ovella. Epävireinen naisen laulu tyrmistytti eikä ikämiesten rytmiryhmä parantanut tilannetta, vaikka puhallinsoittajat osasivat hommansa.

Baareissa olemme törmänneet muutamaan taitavaan bändiin. Hemingwayn suosikkibaarissa, Dos Hermanos, osuimme kuulemaan nelihenkistä orkesteria, jonka soitantaa piti meidät jakkaralla kahden mohiton verran.  Jossain kioskissa tanssi koko suku parivuotiaasta lapsesta yhdeksänkymppiseen vaariin. Pikkuisinkin liikutteli lantiota paremmin kuin keskivertoturisti.

Baarijakkaralla opimme miten mojito sekoitetaan. Pitkän lasin pohjalle tulee ruokalusikallinen ruokosokeria, kunnon tupsu minttua ja kerros sitruunamehua. Sekoitetaan puunuijalla. Päälle tuikataan valkoista rommia, heitetään päälle jäitä niin paljon kuin mahtuu ennen kuin lasi täytetään kuplivalla vedellä. Lopuksi pinnalle tulee teelusikallinen angosturaa, jonka muistan mummun yskänlääkkeenä. Sekoitetaan ja juodaan pillillä.

Olemme kyselleet hotellissa ja ravintoloissa missä voisimme kuulla Havannan parasta salsaa. Meille suositeltiin Hotelli Nationalia, mutta lippu on melkein sata euroa eli 90 CUCia. Toisena vaihtoehtona ehdotettiin Casa del Musicaa Miramarissa. Tähtäsimme sinne taksilla kymmeneksi illalla. Samaan aikaan ovella oli pariskunta Espanjasta. Myös he olivat siinä uskossa, että konsertin piti alkaa kymmeneltä. Jouduimme odottamaan tunnin naapuribaarissa. Drinkit nuhruisessa puistikossa maksoivat saman verran kuin pintapaikassa Lontoossa.

Casa del Musican sisäänpääsylippu maksoi vain kymmenen CUCia. Teatterisali oli sisustettu ranskalaistyyppisesti pyöreillä pikkupöydillä. Tilasimme taas mojitot. Muissa pöydissä oli joko rommipullo kolajuomatölkkeineen tai oluttölkkejä tai kumpaakin. Paikka täyttyi vähitellen kuubalaisnuorista. Taustalla soi tekno. Kun kello lähestyi kahtatoista yöllä, teatterilavan eteen siirtyi kuutisen nuorta kuubalaisnaista tanssimaan. Heillä oli kaulassaan valtionvirkamiehen tunnistekortti. He olivat siis töissä, nostamassa tunnelmaa.

Orkesteri aloitti kahdeltatoista. Nuoret nousivat tanssimaan etualalle ja seinien vierustoihin. Orkesteri oli pettymys. Kolmesta solistista yksi osasi laulaa, muut vain huusivat epävireisesti, soitto oli keskikertaista ja musiikki ilmeisesti uutta kuubalaista – ei sellaista salsaa, jota me olimme toivoneet kuulevamme. Lisäksi volyymi oli meille liian kova. Espanjalaispariskunta luovutti puoli tuntia ennen meitä.

Kiinnostavinta Casa del Musica –illassa oli päästä näkemään paremmin toimeentulevaa kuubalaisnuorisoa läheltä. Köyhyys oli heistä kaukana.

 

Casablanca

Turisteille voisi tarjota nykyistä enemmän nähtävyyksiä. Havanna on täynnä museoita, mutta rannan läheisyyttä ei vielä hyödynnetä. Lähes vahingossa osuimme Dos Hermanos baarilta laivalaituriin, josta oli juuri lautta lähdössä. Yhdellä CUCilla pääsimme poukaman toiselle puolelle, Casablancaan. Lautalla oli rakennusmiehiä ja naisia ruokakasseineen, joitakin nuoria ja lapsia.

Vastarannalla on kaksi linnoitusta. Menimme niistä siihen, joka 1600-luvulla suojeli Havannaa merirosvoilta. Huikeat seinät ja tykkejä siellä täällä, muttei yhtään englanninkielistä kylttiä tai karttakuvaa tai muuta ohjelehtistä.

Nousimme tietä ylös Kristus –patsaalle. Kaukaa Havannan puolelta patsas ei näytä kummoiselta mutta läheltä se on vaikuttava.  Naiskuvanveistäjä Jilma Mader on suunnitellut sen juuri ennen vallankumousta. Kristus-patsaita olemme nähneet ainakin Riossa ja Lissabonissa. Tyypillisesti Jeesus seisoo kädet levällään. Tällä Kristuksella kädet tekevät ristinmerkkiä lähellä kasvoja ja rintakehää. Se on toteutettu Carreran valkoisesta marmorista, tuotu paikalle 67:nä palana, joista tämä 20 metriä korkea patsas on koottu. Teos on vihitty joulupäivänä 1958. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, yli 70-vuotiaana, Jilma on itse todennut työstään: ”Olin aina toivonut voivani rakentaa Kristus –patsaan. Kristus oli mies, aikakautensa johtaja. Tavoitteeni oli luoda teos, joka ilmaisisi energiaa ja vahvuutta, kasvoillaan rauhallisuutta ja voimaa. Olen mielissäni, että onnistuin.”

 

Havannasta jäi muistikuvia enemmän kuin mistään muualta. Vaikka me emme pitäneet ihan kaikesta mitä eteen tuli, muistoissa kuuluu salsa, ihmisten ilmeissä surua ja turhautumista, ahneutta ja lähes menetettyä toivoa jostain paremmasta.

Hemingway innostui Havannasta ja niin minäkin, lue novelli Menneitä ratkaisuja