Kulkuri ja Joutsen

 

Floridasta on tullut Trump-maa. Marraskuu 2016 jää historiaan tosi-TV:stä nauttivan multimiljardöörin valikoituessa Yhdysvaltain presidentiksi. Sattui olemaan vielä minun syntymäpäiväni. En unohda iltaa, yllätys se oli. FBI tutki Hilaryn sähköposteja ja vielä päivää ennen vaaleja yritti puhdistaa hänen mainettaan. Mutta kuka tässä maassa ja ajassa on täysin puhtoinen? Kansan luotto on mennyt poliitikkojen lupauksiin ja Trump edustaa muutosta. Vaikka hän on presidentti, mediassa rapa roiskuu. TV-kanavat välittävät vaihtoehtototuuksia eikä tavallinen pulliainen tiedä mihin uskoa.

Politiikasta ei ystäväpiirissämme puhuta. Harva arvostelee Trumpia ääneen. Satuin taidemuseojonossa kuulemaan naisen kommentin: Jonkun pitäisi laittaa se mies kouluun. Sen pitäisi oppia jotain valtiohallinnon prosesseista. Myöhemmin tämä minulle tuntematon nainen tuli pyytämään minulta anteeksi. Hänen ei olisi pitänyt sillä lailla julkisesti.

Kukaan ei voi olla eri mieltä siitä, että Trumpin retoriikka poikkeaa totutusta. Mimiikkakin on erilaista kuin valtiomiehillä tähän asti. Moni jättää uutiset väliin. Mitä turhaan, kun politiikkaan ei voi vaikuttaa enää sen jälkeen kun on äänensä antanut tai jättänyt antamatta. Harva tuntee kauppasopimuksien merkityksiä, mutta jokainen tietää, että amerikkalaisella autoteollisuudella on ollut vaikeuksia ja että melkein kaikki kulutustuotteet on valmistettu Kiinassa tai muualla Aasiassa.

Suurvallasta on kyse ja suurvallan asukkaat ainakin tällä niemellä ovat tyytyväisiä elämäänsä, sillä aurinko paistaa ja luonto kukoistaa. Autolla pääsee rantaan, ostoskeskuksiin ja elokuviin. Bensan hinta heilahtelee muutaman sentin sinne ja toisen tänne, mutta pysyttelee alle puolessa siitä mitä se Euroopassa maksaa. Muu maailma on kaukana ja sen voi sulkea pois rakentamalla muurin ja katsomalla TV:stä vain sellaisia ohjelmia, jotka tuottavat iloa. Saamme olla onnellisia, kun heräämme joka aamu paratiisissa, another day in paradise.

Parasta Floridassa on hymy. Totiset tyypit ovat harvassa, niitä voi nähdä liikenneruuhkassa ja jos sattuu esittämään poliittisesti eriävän mielipiteen. Toiseksi parasta Floridassa on talven sää. Paikallisten mielestä leppeä tuuli on parasta. Kuivuudesta on vain se haitta, että joutuu kastelemaan nurmikoita ja se maksaa.

Viime viikolla käväisimme itärannikolla ja näimme Henry Flaglerin talvipalatsin Palm Beachissä, Trumpin palatsin lähistöllä. Kuka ties jälkimmäisestä tulee vielä joskus museo.

Flagler kehitti Floridaan turismin, maatalouden ja Jacksonvillestä Tampan ja Miamin kautta Key Westiin kulkevan rautatien. 1800-luvun lopulla tämä niemi oli perkaamattomia rantoja ja suota. Jacksonvillessä oli jo muutama espanjalaiskaudelta peräisin oleva hotelli, joihin lääkärit määräsivät varakkaat pitkäaikaissairaat toipumaan. Viisikymppisen Flaglerin vaimo oli yksi heistä. Niin paljon Flagler rakasti puolisoaan, että hän muutti mukana, irrottautui perustamastaan Standard Oilista ja myi osuutensa Rockefellerille. Vaimo menehtyi ja Flagler nai hänen hoitajansa. Flagler joutui myöhemmin lähettämään toisen vaimonsa hermoparantolaan ja sai vielä läpi lain, jolla saa eron mielisairaasta. Siinä vaiheessa yli kuusikymppisellä Flaglerilla oli kainalossa alle nelikymppinen, joka sai huomenlahjaksi miljoona dollaria maksavan helmikorun. Kun Flagler kuoli 82-vuotiaana, leski piti kaiken omaisuuden. Helminauha mitä ilmeisimmin pätkittiin lesken sisarten tyttärien kesken. Flaglerin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika menestyi musiikin maailmassa, mutta isänsä kanssa hän ei ollut väleissä. Lapseton leski myi talvipalatsin hotelliksi ja 1950-luvulla se oli vähältä jäädä moukarin alle. Flaglerin pojantytär, joka tuskin koskaan oli isoisäänsä tavannut, osti huvilan ja kehitti siitä museon. Näin me saamme ihailla Italian renessanssin tyylillä toteutettuja saleja ja esineistöä, joka on, ihme kyllä, suurelta osin alkuperäistä.

Kulttuuriantia Floridassa on riittämiin. Missään muussa asuinpaikassa emme ole käyneet yhtä usein teatterissa, konserteissa ja oopperassa. Lontoossa, Haagissa tai Helsingissä emme uskaltaneet hankkia lippuja arki-illaksi parin kuukauden päähän, koska työmatkoista ei ollut varmuutta. Vaihtoehdoiksi jäi elokuvat, joita niitäkin täällä harrastamme. Lippujen kustannukset ovat myös eri tasolla kuin entisissä kotikaupungeissamme. Floridassa oopperalipun saa alle viidelläkymmenellä eurolla. Ja konserttiin on helppo ajella ja parkkipaikka löytyy.

Menneellä viikolla virolainen kamarikuoro lauloi Mozartin Requiemin. Reijo lauloi toista bassoa aikoinaan Akateemisessa Laulussa Helsingissä. Bassot tulevat mukaan alkuun muutaman tahdin jälkijunassa. Kun parivuotiaan tyttäremme kanssa olimme konsertissa, hän oli ilmeisen huolissaan isänsä vaitiolosta ja päräytti ilmoille ilonsa, kun Reijo takarivissä avasi suunsa. Mun isi laulaa! Päät kääntyilivät edessämme, eivätkä kaikkien katseet olleet hyvänsuopia. Lopun konsertista kuuntelimme oven raosta.

Sarasotan Sinfoniaorkesterin johtajana toimii Anu Tali. Virolaisena hän täällä kaukana on meille enemmän sukulainen kuin jos näkisimme hänet Suomessa. Olemme kuulleet monta kertaa Sibeliusta ja suomalaisia solisteja.

Oopperan solistit ovat esiintyneet Milanon La Scalassa, Lontoon Covent Gardenissa, useilla Saksan oopperalavoilla ja New Yorkin Metropolitanissa. Viimeksi näimme Italialainen Algeriassa, jonka Rossini sävelsi 23-vuotiaana 1800-luvun alkupuolella. Ennen esitystä kävimme kuuntelemassa opperan tähtien tarinointia miksi heistä tuli laulajia ja ohjaajia ja millaista maailmaa Rossini teoksellaan kuvasi. Joskus aiemmin olemme kuunnelleet apulaisjohtajan teemoja flyygelillä kun hän on kertonut millä tavalla mikin melodia kuvaa kutakin libreton henkilöä ja tilannetta.

Ringlingin museoalue on meille elämyskeskus. Sen huvila ja puistot ja patsaat muistuttavat Italiasta ja Venetsiasta ja pihapiirissä on tullut nähdyksi ja koetuksi monta kokeellistakin esitystä. Ringlingin pariskunta pelasti museon vakiokokoelmat Euroopasta ensimmäisen maailmansodan jaloista. 1900-luvun alussa he ostivat myös amerikkalaista taidetta ja keräsivät turvaan New Yorkista purettavien rakennusten sisäpaneeleita ja muuta esineistöä. Sittemmin museon hankinnat ovat keskittyneet Aasiaan.

Aasia on edelleen monelle eksoottinen suuri itä. Vuosi sitten valmistuneessa siivessä Ringling pyrkii tuomaan esille sekä Aasian maiden kulttuurien eroja että niiden yhtäläisyyksiä. Viimeksi kuuntelimme elokuvahistorioitsija Susan Dollia, joka johdatti meidät taiwanilaisen Ang Leen 1993 ohjaamaan elokuvaan, The Wedding Banquet (suomeksi Hääjuhla). Ilman tohtorin alustusta emme olisi kiinnittäneet huomiota muutamaan repliikkiin, joissa viitattiin Taiwanin ja Manner-Kiinan välisiin suhteisiin elokuvan tekemisen aikoihin ja aikaisemmin tapahtunutta rikkaimpien maanomistajien pakoa Kiinan vallankumouksen kourista Taiwaniin. Paenneet olivat maanpettureita tai onnekkaita, miten kukin tilanteen näki, mutta 1990-luvun alussa Taiwanissa elettiin länsimaisessa hyvinvoinnissa kun taas

Kiinassa vain muutamat harvat nauttivat ylellisyyksistä. Yksi viimeisten vuosisatojen aikana syntyneistä myyteistä on pojan arvokkuus tyttöön verrattuna. Siitäkin elokuva kertoo.

Hääjuhlan loppu on meistä onnellinen, vaikka tohtori Dollin määritelmää onnesta se ei täytä. Vanhemmat taipuvat hyväksymään poikansa perinteitä rikkovia valintoja. Poika, pojan kumppani ja naisystävä muodostavat kolmion, joka tuskin pysyy koossa vuosikymmeniä, vaikka lapsi ja toivottavasti poika on tulollaan. Ang Lee näyttelee elokuvassa isää. Hän on isänä myös Eat, Drink, Man, Woman –

elokuvassa ja Isä tietää parhaiten -sarjan käsikirjoitusten takana. Ohjaajalla oli kunnioittava mutta vaikea suhde omaan isäänsä, joka oli merkittävään asemaan noussut opettaja Taiwanissa. Hänelle tuotti ongelmia hyväksyä poikansa uravalintaa ja sitä että poika eli mikrobiologipuolisonsa siivellä viisitoista vuotta ennen kuin Pushing hands –elokuva nosti hänet perheen suurituloisimmaksi.

Ringlingin luennoilla olemme oppineet korealaisesta teekulttuurista, rakennustaiteesta Aasiassa ja Yhdysvalloissa, Kiinan historiasta ja tietysti sirkuksesta, perusasiasta, jolla John Ringling hankki perusvarakkuutensa. Olemme viime vuosina käyneet useampia kertoja sirkuksessa kuin aiemman elämämme aikana yhteensä.

Sirkus Sarasotan esitykset ovat huikeita, Wallendan nuorallakävelijäperhe ottaa riskin joka kerta noustessaan isoisoisän rakentamien kerrosteisten tasapainotemppujen toistajaksi. Parhaillaan perheen kolme jäsentä potee murtumia kun yksi harjoituksista ei mennyt kuten piti. Toinen Sarasotan sirkuksen ykköshahmoista on kuusikymmentävuotias Dolly Jacobs, joka esiintyy trapetsitaiteilijana edelleen. Hänen ja miehensä johtama sirkuskoulu ja hankkima Sailor Circus, jossa nuoret sirkustaiteilijat esiintyvät, jatkavat kaupungin vuosisataista perinnettä.