New York, New York, New York!

On se vaan oma fiiliksensä, New Yorkissa.  Ilmassa aistii sähköä, tänne voisi kuvitella tulevansa etsimään uutta lähtöä elämään. Niin, jos sellaista haikailisi.

Whitney –taidemuseon terassilta avautuu auringossa kiiltelevien pilvenpiirtäjien peittämä horisontti, maailman urbaanein maisema, se kätkee sisäänsä miljoonia ja taas miljoonia

Whitney museon terassilla

tarinoita. Näkymä kiehtoo vähintään yhtä paljon kuin museon taideteokset. Monet tavanomaista arkipäivän esineistä kootut kollaasit liitävät yli hilseen, mutta kun me astumme ovesta kadulle, kaikki näkökentässä vaikuttaa taiteelta, tuulessa lepattava aidasta vapautunut muovikaistale, kiviseinän kolhiintunut pinta, ovenripa, pizzerian tomaattisäilykepurkit pöydillä ja nurkkaan pinotut jauhopussit.

Tätä kai se on, taiteen avartava vaikutus.

Georgia O’Keeffe Whitney museossa

Vaikka olemme olleet Museum of Modern Art – taidemuseossa aiemmin, sen kahdeksaan kerrokseen ja satoihin saleihin on pakko päästä taas. Van Goghin tähtitaivas pyörittää mielikuvitusta, teoksen pinta kuhisee outoutta, mitä kaikkea avaruus meiltä kätkee, katseleeko sieltä joku samalla tavalla meitä. Chagallin taideteoksen värit tuottavat iloa, Dalin suureleisistä monimutkaisuuksista poikkeava naisenpää –patsas vetoaa vähäeleisyydellään ja Russeauxin viidakkokuvat imaisevat mukaansa. J. Pollockin maaliräiskeet alan tunnistaa jo kaukaa. Alan ymmärtää niiden taiteellisuutta, ehkä hän on harkinnut mitä hiekassa pyörittelyllä saa aikaan ja minne on maalia tipautellut.

Yksi MoMan näyttelyteemoista on arkkitehtuuri. Japanilaisarkkitehti on keksinyt osoittaa mittasuhteitten merkitystä pikkuruisilla ihmishahmoilla asettamalla ne erilaisten arkipäivän esineiden kylkeen. Muovimöykky alkaa muistuttaa siirtolohkaretta, alassuin kaadettu tuhkakuppi pommisuojaa, hiuspallo taideteosta ja tulitikkurasiakasa kerrostaloa. Frank Lloyd Wrightin suunnittelema Guggenheimin taidemuseon pienoismalli on taideteos jo sellaisenaan. Se tuo mieleen Alvar Aallon mehiläispesä-kattolampun.

Guggenheim
Paloportaat

Guggenheimin rakennus on vaikuttavampi taideteos kuin yksikään sen seinillä riippuvista maalauksista tai alustoille nostetuista veistoksista. Spiraalirakenne kuljettaa kävijän lähes katkeamatonta seinää mäkeä alas tai ylös. Arkkitehti olisi halunnut nostaa katsojat ensin lasiseinäisessä hississä ylös, mutta sellaista ei koskaan toteutettu. Ja onneksi niin, sillä umpihissi rakennuksen sivussa ei häiritse ketään. Ja ne jotka kävelevät spiraalin ylös, saavat kaksinkertaisen nautinnon tullessaan saman matkan myös alas.

Sivukatujen arkkitehtuuri New Yorkissa on omanlaistaan. Jokainen meistä on nähnyt paloportaita joko kuvissa tai paikanpäällä, niitä joiden tangoilla monissa elokuvissa riiputaan tai joita pitkin paetaan tai väijytään. Ruutunauhaikkunat täyttävät tiiliseinäpinnat niissä kortteleissa, joissa paloportaat on piilotettu takapihoille. Helsingissä olemme saaneet tottua katutöihin, mutta New Yorkissa jalankulkijana joudumme tämän tästä rakennustelineiden alle. Jotkut niistä vaikuttavat kiinteiltä, aivan kuin ne olisi pystytetty digitaalisten mainostaulujen huoltamiseen eikä niitä ole tarkoitus poistaa koskaan.

Keskuspuiston ympäristön rakennukset kilpailevat komeudellaan. Fifth Avenuella  liikkujat yrittävät näyttää varakkailta elleivät he sitä ole. Äveriäisyys heijastuu kalleimpien kauppojen ikkunoista ja sen teho korostuu vahvoilla seinillä, paksuilla ovilla ja mittavalla kerroskorkeudella. Kivirakennusten arvokkuutta aika ei himmennä, pikemmin päinvastoin. Ehkä uusimmat lasi- ja teräsrakenteet säilyvät samalla tavalla lastenlastenlastemme aikuisuuteen.

Siitä kun kävimme ensimmäistä kertaa New Yorkissa vuonna 1984, kaupunki on siistiytynyt. Silloin Time Square ja sen lähikorttelit olivat täynnä narkkareita ja Harlemia pidettiin vaarallisena. Ensikokemukseni New Yorkin Time Squaren nurkilta ei ole häipynyt muistista, musta verkkaripukuinen mies pudotti housunsa alas ja alkoi tanssia hytkyttää peilikuvansa kanssa pankin ikkunan edessä. Oli aamupäivä. Olimme juuri päässeet kaupunkiin ja Reijo oli sisällä vaihtamassa matkashekkejä rahaksi.

Nykyisin pääkaduilla renttuja ei päivällä näy. New Yorkin keskustassa on yhtä vaarallista tai vaaratonta liikkua  kuin missä tahansa suurkaupungissa. Lihankäsittelyalue, Meat Packaging District, on muuttunut trendikkääksi asuin- ja oleilualueeksi Midtownissa. Pastis-ravintolassa voisi kuvitella olevansa Pariisissa, jos kieli olisi toinen. Sinne voi laskeutua portaita alas rautatiekaistalta, jolla vielä 1990-luvun puolivälissä kuljetettiin junalla ruokatavaraa satamaan tai sieltä maihin. Tolppien päällä kulkeva väylä on nykyisin  samantyyppinen polkupyörä- ja kävelytie kuin Helsingin baana.

Little Italy

 

Little Italy on ja pysyy. Vaikka tarjoilija saattaa olla jo neljännen polven amerikkalainen, hän osaa italiaa ja tietää Lago Maggioren, on käynyt sukuloimassa Calabriassa, Laziossa tai Piemontessa. Sieltä jostain heille tulee tomaattikastikkeet, parmesaanit ja kinkut. Tunnelma on meille kotoinen, paitsi ravintola-annokset ovat muokkautuneet amerikkalaiseen makuun sopiviksi. Lihaa lautasella on niin paljon, että siitä riittäisi pikku perheelle Italiassa ja muualla Euroopassa. Kastikkeet on rakennettu paksuksi ja runsaiksi. Olemme amerikkalaisilta ystäviltämme oppineet, että ravintola-annoksista syödään vain puolet. Loput tarjoilija pakkaa laatikkoon,  we´ll box it. Siitä riittää seuraavan päivän lounaaksi. Tällä kertaa teemme sen asunnottomien hyväksi. Metron oviaukon syvyyksistä löytyy tyyppi jos toinenkin, joka on lämpimän aterian tarpeessa.

New Yorkin ikävin puoli on sää. Olemme palelleet syyskuun, marraskuun, joulukuun ja maaliskuun tuulissa ja sateissa. Joka kerta olisin voinut pukea ylleni vielä yhden kerroksen. Kesällä kivimuurit lämpenevät tukahduttavan kuumiksi. Silloin tekisi mieli vilvoitella Marilynin tapaan hulmuavissa helmoissa.

Toinen vauhtia vähentävä seikka on kustannustaso. Maailmanympärimatkallamme asustimme Saigonissa runsaan viikon New Yorkin hotelliyön hinnalla. Saamme jatkuvasti ladata dollareita automaatista lompakkoon ja vaihtaa niitä kioskiostoksilla pikkuseteleiksi, joita voimme sitten työntää palveluiden korvaukseksi tarjoilijoille, ovipojille ja kerrossiivoojille. Niiden toivossa meitä kehutaan ja ylistetään. Call me my friend any time! Kaupassa myyjä kehuu vaatteitani ja värivalintojani. Ei auta kuin kiittää hymyillen, vaikka myyjän tai hotellipojan käyttäytymisestä pyyteettömyys on kaukana. Tippien kerjäämisen kulttuuri on omanlaistansa näytelmää, joka New Yorkissa on kehittynyt farssimaisiin mittasuhteisiin.

Jo 80-luvulla osuimme Blue Note –jazz baariin. Silloin joku meille tuntematon orkesteri soitti letkeitä

Time Square

kuubalaisrytmejä kunnes lavalle nousi Tito Puente. Miehen rumpupalikkojen rytmi jäi ikuisesti mieleen. Tällä kertaa mahdumme viimeisten vieraiden imussa samaan baariin. Illan orkesterina on Arturo Sandoval. Kuinka ollakaan, juuri ennen porukan astumista lavalle käväisen vessassa ja osun orkesteritilan avoimelle ovelle. Arturo istuu pallilla, nojailee seinään ja heiluttelee rennosti palikoita nojatuolin selukseen. Are you relaxing? Saan vastauksen: No, we are getting nervous!.  Totean, ettei siihen ole syytä, he osaavat kyllä hommansa. Vieras aksenttini paljastuu ja hän kysyy mistä olen. I have been in Helsinki a few times, Arturo kertoo. It is a fun city! Jostain ilmestyy nuori mies kysymään minulta: Are you the nurse? Arturo pudistaa päätään. Ymmärrän häipyä, mutta toivotan olkani yli vielä hyvää sessiota.

Arturon ja hänen orkesterinsa soundi on tähtikirkas. Kukaan ei jää tahdista tai helisytä omiaan. Ohjelma koostuu enimmäkseen populaarimusiikin muunnelmista, se on mukavaa kuunneltavaa, vaikka vanhoja kuubalaisrytmejä jäämme toivomaan. Niitä soitamme illalla Youtubesta. On hyväksyttävä, että muusikko haluaa vielä seitsemänkymppisenä uudistua.

Itsenäisyyspäivää juhlistamme jääkiekko-ottelussa, New York Rangers vastaan kanadalaisjoukkue, Montreal

New York Rangers vs. Montreal Canadiens

Canadiens. Kaapo Kakko –paitoja näkyy lehtereillä useita. Vaikka poika on vasta 18-vuotias lupaus, hänet on ehditty nostaa ykkösketjun vahvistukseksi ylivoimatilanteisiin. Yhden näyttävän syötön Kaapo saa aikaiseksi, mutta maalia siitä ei tule. Kaapo onnistuu lukitsemaan vastapuolen mailan säärtensä väliin ja saa sen käyttäjille jäähyn. Kanadalaisjoukkueen suomalaispojat, Armia ja Lehkonen, ovat usein jäällä, mutta maaleja ei synny. Kaapon joukkue häviää maalilla. Kun purkaudumme Madison Square Garden –hallista ulos, yö on pitkällä, kadut täynnä kulkijoita, kojujen makkarapadat höyryävät, joku autoilija tööttää, hälytysajoneuvo kaasuttaa ohi, poliisipartiot seisoskelevat hallin oviaukoissa ja kadunkulmissa. Tunnelma on rauhallisempi kuin Helsingin itsenäisyyspäiväruuhkassa.

Hotellimme ovimies suosittelee firman omaa autokuljetusta kentälle. Hän varoittelee viikonlopun ruuhkista. Emme sorru uskomaan miehen myyntipuhetta, sillä osaamme reitin metrolla Jamaica-asemalle ja sieltä Air Train –junalla JFK:n lentokentälle. Onneksi meillä on aikaa, sillä matkaan kuluu kolme tuntia, joista kaksi metrojunan korjausten vuoksi paikallisbussissa. Saamme ainoina valkoihoisina seurata paikallisten jouluostosretkiä. Espanjaa puhuvaa kansaa nousee bussiin ja hyppää alas kadulle kauppapakaasien kanssa, lapsia ja koiria retuuttaen. Joku päästään seonnut pitää espanjankielistä puhetta ulospyrkiville. Liikenne junaradan alla on tukkoista, mutta etenee. Pääsemme takaisin metroon yhtä pysäkkiä ennen Jamaicaa ja ehdimme Milanon koneeseen. New York –kokemus tämäkin.

 

Bryant puistossa 42 kadun varrella
Yö Manhattanilla
Guggenheim
Guggenheim
New York Times rakennuksen alakerrassa on suomalainen metsä

 

6 thoughts on “New York, New York, New York!

  1. Ihana kirjoitus New Yorkista! Olen samaa mieltä, koko kaupunki on kuin tilataideteos. Itsekin rakastan Nycin museoita, niissä voisi viettää aikaa loputtomiin. Myös Metropolitan on mun mielestä aivan huikea.
    Me ihastuimme New Yorkin kesään viime elokuussa niin paljon, että olemme menossa ensi kesänä kaupunkiin kuukaudeksi. Talvella ulkosalla liikkuminen on ollut aika paljon haastavampaa kun kohdalle on sattunut kovia pakkasia ja lumipyryjä. Kesä oli sitten taas ihan täydellinen, itseäni kun ei pienet helteetkään haittaa.

    Like

  2. New York on minulla “ehkä vielä joskus” -listalla ja toivon, että sinne asti joskus päästään. Taiteen ystävänä pidin eniten tästä taiteen avartavan vaikutuksen pohdinnasta. MOMA tietenkin olisi yksi “syy” lähteä reissuun New Yorkiin. Kiitos mukavasta postauksesta 😊

    Like

  3. New Yor on kyllä omanlaisensa. Sieltä löytyy ihan jokaiselle jotakin, kunhan vaan osaa etsiä ja löytää. Tekemistä ja koettavaa on melkein loputtomasti.
    Amerikkalaiseen makuun tehty pasta tarkoittaa yleensä ylikypsää. Se ei ole omaan makuuni vaan pyydän aina al denteä.
    Tippikulttuurissa on opeltavaa eurooppalaiselle. Itse koen nuo tippaustilanteet vaivaannuttaviksi kun en ihan tiedä miten toimia.

    Like

  4. New York on mieletön ja parhaimmillaan juurikin niin, että seuraa miten se vuosien varrella muuttaa muotoaan. Jotkut asiat on ja pysyy, mutta kyllä silti muutokset ovat isoja. On tosiaan mielenkiintoista ollut varmasti vuonna 1984, sillä omat kokemukset ovat ensimmäistä kertaa vuodelta 1994 ja silloinkin oli melkoisen erilaista kuin nykyään. Oli kiva fiilistellä tässä lempikaupunkiani, onneksi sinne pääsee taasi pian. New York, New York…

    Like

  5. After I read this article, I got an idea that I could use for my next step. a few sentences are clearly illustrated here. thank you for writing this article. I got a lot of experience from here.. Tarvitsemme lisää tällaisia ​​artikkeleita. Todella inspiroivaa!

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s