Starbucksin kahvilassa Seattlessa soi Holly Dolly Christmas jo toista kertaa, joten on aika siirtyä ulos Pike Placelle, Haukitorille ihmettelemään kuinka lohet
lentävät. Kalojen myyjät, muut ruokatarviketuottajat ja käsityöyrittäjät ovat kilpailleet asiakkaista vuodesta 1907 asti, kun hinnat parin kilometrin päässä silloisen keskustan eli 1st Avenuen ja Mainstreetin kulman kaupoissa nousivat satamassa työskenteleville pilviin. Starbucks -kahvilaketju lähti liikkeelle tällä paikalla 1971. Kun kyselimme junassa tapaamaltamme kiinalaispariskunnalta, mitä kaupungissa kannattaisi nähdä, he neuvoivat meille maailman ensimmäisen Starbucksin. 1990-luvulla syntyneille kaksikymmentä vuotta vanha interiööri on jo historiaa, me kuusikymppiset esihistorian ilmentymiä.
Etsimme kahvilan. Hämmästyksemme ihastumme tunnelmaan niin, että juomme kupposet elämää nähneen tammipöydän ääressä parina päivänä.
Eniten ilahdumme Suomi-yhteydestä Chihulyn lasitaiteesta Glass House – näyttelytalossa Seattlessa. Vuonna 1941 syntyneen amerikkalaisen teokset muistuttavat tropiikin koralleja tai viidakon kukkaloistoa, mutta hän on saanut niiden toteuttamiseen oppia ja inspiraatiota 1990-luvulla Nuutajärveltä. Parikymppisenä hän opiskeli lasitaidetta Italian Muranossa. Jossain vaiheessa Chihuly keksi nousta tikapuille ja puhaltaa sieltä alas pitkiä putkia ja kiepauttaa niitä lonkeroiksi. Sateenvarjoja ja hämähäkin seittikuvioita toistavia lasilehtiä olemme nähneet Vegasissa ja kattokruunuja Lontoon Kew Garden -puutarhassa. Chihuly asettaa teoksiaan mieluiten ulos, erityisesti pilvisen taivaan alle.
Seattlen tunnelmassa on jotain sykähdyttävän kotoista, merituuli pistelee poskia ja energiayhtiön piiput rannassa tunkevat savua ilmaan. Höyryä nousee katukaivojen kansien raoistakin. Olemme Helsingin lokakuun lopun säässä, siinä josta tällä kertaa lähdin maailmaa kiertämään. Helsingin Kruunuhaassa olen kiivennyt mäkisiä katuja, mutta Seattlen toinen toistaan jyrkemmät kadut 1st Avenuelta ylös saavat sydämen kunnolla tikittämään.
Sataman laiturirakennusten viihdekeskukset odottelevat kevättä, mutta äidit pikkulapsineen ovat tulleet joukolla tutkimaan
akvaarion kalamaailmaa. Emme jää odottelemaan joulupukin sukellusta päätankkiin lohien ja meritähtien sekaan vaan siirrymme löytämäämme loistavaan thairavintolaan nimeltä Noi. Siitä vain viidenkymmenen metrin päässä on Moi, suomalaisen Pirkon Marimekko-kauppa. Se on toiminut kohta 40 vuotta. Asiakkaat palaavat vuodesta toiseen, Pirkko kehuu. Jotkut poismuuttaneet tilaavat verkkosivuilta käyttövaatteita, kun vanhat kuluvat tai uusia malleja ilmestyy.
Keskivertoamerikkalainen ostaa ylleen keinokuitua suurista ketjuista aina vaan halvemmalla, tekniikkaa hallitsevat hankkivat vaatteensa netistä. Macys-tavaratalosta on tullut halpahalli, merkkituotekaupoista saa Kiinassa ja Vietnamissa valmistettua muotia, mutta Nordstrom pyrkii pitämään keskiluokan omanaan. Pikkukaupat kilpailevat aatteilla, yksi perulaisella käsityöllä, toinen alkuperäisamerikkalaisella taiteella, kolmas kestävän kehityksen tuotteilla. Kalleimmat putiikit ovat salvan takana, sisällä lämmin takka ja ystävällinen myyjä kehuu kuudensadan dollarin villatakkia.
Keskusta Seattlessa on sentään pysynyt elävänä. Yli 700.000:n asukkaan kaupungissa asiakaskuntaa riittää, kun taas Los Angelesin ydinkeskusta on autioitunut. Siellä liiketoiminta on keskittynyt viihdejätteihin historiallisen keskustan ulkopuolelle. Kyllä mekin kuuluisuuksien askelia seurasimme ja löysimme heidän jalanpohjakuviaan ja käsien jälkiään sementissä, mutta rankkasateessa jätimme muun menon väliin. Viimeksi yli kolmekymmentä vuotta sitten teimme valinnan, studiot vai Disneyland. Jälkimmäinen voitti.
Tällä kertaa LA:ssa opin japanilais-amerikkalaisessa museossa toisen maailmansodan vaiheista Yhdysvalloissa. Pearl Harbourin hyökkäyksen jälkeen amerikkalaiset suhtautuivat niin suurella epäluulolla Kaliforniaan muuttaneisiin ja siellä syntyneisiin toisen tai kolmannen polven japanilaisiin, että 120.000 heistä suljettiin perheineen keskitysleireihin Arizonan aroille. Ei siis ole mikään ihme, että suomalaislähtöiset kolmannen sukupolven ystävämme ovat kertoneet, kuinka heidän vanhempansa eivät halunneet lasten oppivan Suomen kieltä vaan perheiden tuli amerikkalaistua. Niin oli turvallisempaa.
Seattlessa etsin kirjakauppaa pitkään. Barnes&Noble –ketjua voisi kai verrata Suomalaiseen, mutta vain yksi löytyy keskustan laidalla kellarikerroksessa. Asiakkaita siellä on vähän. Saan rauhassa tutkia hyllyjä, vaikka joku myyjä pyrkii iholle neuvomaan. Ellis Bay –kirjakauppa mäkien takana on kaupungin ykkönen. Sinne kymmenennelle puistotielle kävellessä päivän askeltavoite täyttyy ja pulssi nousee. Samalla tulen nähneeksi ruotsalaisen syöpätutkimuskeskuksen ja Seattlen yliopiston. Markkinatorin paikallisen viinin maistelubaarissa kuulemme omistajalta, että 1800-luvulla Seattleen muuttaneista moni oli kalastajia, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta, hänelläkin suomalaista verta suonissaan.
Yliopistokampuksen aidan takana puistikossa on asunnottomien leiri. Soputelttoja ja pressuja. Röykkiöittäin roskia.
Narkkareita ja muita yhteiskunnasta syrjäytyneitä näimme Los Angelesissa vielä enemmän kuin Seattlessa. Molemmissa kaupungeissa ravintoloiden ja kahviloiden ulko-oviin on liimattu lappu, jossa kielletään vessa muilta kuin asiakkailta. Seattlen ravintolapöydässä tarjoilija kertoo menua ojentaessaan koodin, jolla vessanovi avautuu. LA:n pääkadun tutumassa vastaan tulleilla ja ovisyvänteissä kyyhöttävillä ei mene hyvin, katseessa heijastuu tyhjyys ja pahvilapussa pyyntö saada lantti ohikulkevilta. Seattlessa moni nukkuu pääkadulla makuupussissa. Kaliforniassa on harvoin yhtä kylmää ja sateista kuin ne päivät, jotka siellä vietimme, joten ehkä asunnottomat pärjäävät siellä paremmin. Ohitimme muutaman selvänä istuvan rullatuolipotilaankin LA:n keskustan parkkipaikalle rakentuneessa pressu- ja telttayhteisössä. Miksi vammaisille ei tarjota parempaa?
Junamatkalla Los Angelesista Seattleen ohiolainen pariskunta on yhtä mieltä kanssani, että Yhdysvaltojen sosiaalipalveluissa olisi kehitettävää. Poliittisen keskustelun energia kohdistuu presidentinvaalien lähestymiseen ja Trumpin vallan säilyttämiseen tai vallasta suitsemiseen, riippuen kumman puolen mielipidettä kannatetaan. Washingtonissa julkiset palvelut ovat kaukana fokuksesta, ohiolainen republikaani myöntää. Vähävaraisia pitäisi auttaa, mutta jos vaikka Ohiossa heidän tilaansa helpotettaisiin, syntyisi muuttoaalto, joka toisi liittovaltioon tuhansittain asukkaita rasittavaa porukkaa. Päätöksien pitäisi syntyä valtiotasolla Washingtonissa.
Nuori kiinalaispariskunta on töissä Palo Altossa, Hongkongissa syntynyt mies IT-palveluyrityksen asiantuntijana ja Shanghaissa syntynyt nainen suurehkon yrityksen markkinoinnissa. He lukivat lehdestä, että Trumpin hallinto olisi lopettamassa Coast Starlight -junaa, joten he halusivat kokea kiitospäivälomalla kohta historian kirjoihin päätyvän elämyksen. Heille elämä Palo Altossa on pelkkää rahanansaitsemista, nyt kun poliittinen suhtautuminen värillisiin on entistä jyrkempää. Jos meno ei muutu, he muuttavat muualle, ehkä Kiinaan. Palo Altossa on kohta huutava pula asiantuntijoista, jos aasialaiset häipyvät. Nämä kiinalaisnuoret tunsivat Nokian ja Supercellin, mutteivät tienneet niiden olevan suomalaisia. Ehkä he tutustuvat yhtiöihin tarkemmin.
Tiesimme Starlight-junan olevan menneen maailman luksusta, mutta nykyajan vaatimuksista se on todella kaukana. Kokemus alkaa Los Angelesissa erityisasiakkaiden odotushuoneesta, jossa saamme kahvia paperimukeista ja sellofaaniin pakatun leivonnaisen. Penkkimme junassa ovat kahdenhengen osastossa. Istumme vastakkain. Tuolit
liukuvat yhteen vuoteeksi ja katosta kaatuu paneeli toiseksi. Yhtä matalalla hyllyllä en ole ennen nukkunut. Moskovan junassakin 1980-luvulla oli laajemmat tilat. Aamuun mennessä katon ritilöistä sihisevä ilmavirta muuttuu jäätäväksi ja kevyen peiton alla uni katkeaa ennen aikojaan, mutta olemme ensimmäisinä ravintolavaunussa aamiaisella.
Lounaat ja illalliset ovat paras hetki tutustua 35 tunnin junamatkalla muihin, koska meitä on pöydässä neljä. Suurin osa porukasta on menossa lomalle aikuisen lapsen tai ystävien luokse kiitospäivän juhlallisuuksiin.
Los Angelesista rata seuraa hyvän matkaa merenrantaa, aromaisema avautuu junan oikeanpuoleisista ikkunoista. Se kätkee sisäänsä Yhdysvaltain atomiaseet suunnattuina Tyynen valtameren yli itään, junamies kertoo. Vähin erin maisema muuttuu silmänkantamattomiin jatkuviksi pelloiksi. Yhtä lajia tuhansia hehtaareja, ympärikäännettyä maata, ehkä siemennettyä, on vakoja ja odelmaa. Kun illalla olemme olleet sateisessa syksysäässä, aamulla heräämme lumiseen maisemaan. Kalifornian pohjoisosat ovat ohiolaisen matkakumppanin mukaan intiaanireservaatteja, alkuasukasamerikkalaisten hoitamattomia peltoja, joissa siellä täällä käyskentelee lehmiä ja hevosia. Ei heillä Ohiossa.
Oregonin puolelle päästessämme maisemat muistuttavat aluksi kainuulaismetsiköitä ja junan kiivetessä ylemmäs olemme vuoristossa. 1920-luvulla rakennettu rata saavuttaa lakikorkeutensa lähes viidessätuhannessa jalassa eli lähes 1500 metrissä. Korkein näkemämme vuori, McLoughlin huippu on lähes kolmessa kilometrissä ja melkein aina luminen, meille kerrotaan. Rata laskeutuu osin tunneleissa ja osin vuorenpenkereellä, siksakkia tullaan alas kuin slalomissa, kunnes saavumme ensin pikkukaupunkeihin, sitten Portlandiin ja lopulta Seattleen.
Historiallinen junamatka on takana
Kulkuri ja Joutsen 