Heijastuksia Sydneyssä

Suomessa yö, Sydneyssä päivä, siellä syksy, täällä kevät. Helsingissä puoli miljoonaa asukasta, Sydneyn kaupungissa kuusi miljoonaa. Ihmisiä jos jonkin värisiä, kulttuuri kansainvälisempää kuin koskaan.

Olemme kolmatta kertaa Sydneyssä, metropolissa vailla vertaa. Ensimmäisellä maailmanympärimatkallamme 34 vuotta sitten ihastuimme kaikkeen:

Suomensukuinen vastaanottokomitea Sydneyssä vuonna 1986

ystävällisiin ihmisiin, hiekkarantoihin, lahdenpoukamiin ja mutkaiseen rantaviivaan, jonka rinteillä sadoista tuhansista asunnoista välkkyy meri. Eteläisessä niemenkärjessä, Cronullassa, seurasimme huumaantuneena nuorten miesten liukuvan laudoillaan aallokossa, välillä pudoten vaahtoihin ja välillä nousten harjalle huikeaan vauhtiin. Sellaista menoa emme olleet sitä ennen nähneet. Oopperatalon edustalle nousimme  ensi kerran laivasta. Rakennuksen muodot toistivat lahdessa seilaavien veneiden pallopurjeita. Muistikuvista se näky ei koskaan häviä.

Yhdeksän vuotta sitten suunnistimme ensimmäiseksi oopperatalon edustalle ja niin tälläkin kerralla. Siellä mikään ei ole muuttunut. Tanskalaisen Utzenin suunnittelema rakennus on komeampi kuin kuvissa, joissa se supistuu simpukkakoruksi. Todellisuudessa sen pystyyn nostettujen laatoitettujen veneenkokkia muistuttavien siivekkeiden rykelmä on niin massiivinen, että sen ympärillä hyörivät ihmisvirrat muuttuvat muurahaispoluiksi. Silti se ei ole liian suuri, sillä kaupunki laajenee sen takaa ja molemmille puolille avautuville rinteille.

Sydneyn rantaviiva on nyt uhkeampi kuin runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Darling Harbourin tehtaat ja satamarakennukset on siistitty museoiksi, ravintoloiksi ja hotelleiksi. Oopperatalo ja sen taustalla kaartuva rautatiesilta eivät enää hallitse maisemaa, sillä Barangaroon yhdeksän vuoden aikana ilmestyneet nykyarkkitehtuurin rakennelmat täyttävät avaruuden. Ilmaa pilannut teollisuus on hävinnyt ja rantaviivan kävelyteitä voi jatkaa laivalaiturien halki kaupungin läntisille hiekkarannoille Bondilta CooGeelle ja sieltä etelään, kymmeniä kilometrejä.

Kapteeni Cook  ei voinut aavistaa, miltä hänen löytämänsä hiekkakivitöyräiden, pensaikkojen ja poukamien maisema näyttää nyt,  vain 250 vuotta myöhemmin.

Opera House 7.11.2010

Australia oli asuttu jo vuosituhansia sitten, sillä ihmisen uskotaan eläneen täällä 40.000 vuotta, ehkä jopa 100.000 vuotta. Brittien saapuessa Australiassa puhuttiin yli 250:tä kieltä. Eri heimoja oli vielä enemmän. Ne saivat elantonsa keräämällä, kalastamalla ja metsästämällä. Kaikkiaan mantereella saattoi silloin asua jopa miljoona ihmistä. Nyt australialaisia on 25 miljoonaa ja siitä alkuperäiskansaa pari prosenttia.

Yhdeksän vuotta sitten osuimme Sydneyn kaupunkiin tähän samaan aikaan, marraskuussa. Laajaoksaiset jakaranda-puut kukkivat ja täplittävät puistot, puutarhat ja tienvarret sinisellä pitsillään kuten silloin. Koska jakarandoja näkyy kaikkialla, sen luulisi kuuluvan alkuperäisluontoon. Niin ei ole, sillä se on tuotu maailmansotien välillä Brasiliasta. Urbaani legenda väittää Sydneyn synnytyssairaalan kätilön antaneen siemenen jokaisen pikkuisen mukana istutettavaksi kotipihaan. Kuka ties se on istutettu vain kevättä koristamaan, koska mikään pikkupensas näin laajassa ympäristössä ei erotu kuten atsalea tuhat kertaa pienemmässä kotikaupungissamme, Stresassa.

Jacaranda 2019

Sydneyssä aurinko paistaa useimmin kuin Stresassa, vaikka me tällä kertaa saamme hengittää savua. Kansaa varoitetaan ulkoilman hengittämisen epäterveellisyydestä, sillä saastearvot ovat kahdeksankertaisesti yli rajojen. Kymmenientuhansien hehtaarien pensaikkopalot, lähimmät sadan kilometrin säteellä Sydneystä sisämaahan ja Brisbanen suuntaan, ovat muuttaneet taivaan harmaaksi. Australian kaakkoisrannikon tuntumassa ei ole satanut kahdeksaan kuukauteen. Me tosin saamme niskaamme pari ukkossaderyöppyä, mutta ne eivät riitä kastelemaan pusikkoja ja tasankoja. Uutisissa todetaan salamien sytyttäneen lisää palopesäkkeitä.

No worries,  sanoo paikallinen. All right, mate! Kaikki hyvin.

Westpac-yhtiön turvanainen koputtaa Reijon olkapäähän. Mitä kuvaat, hän kysyy. Rakennuksen sisälle emme saa mennä ja Reijoa kielletään ottamasta zoomilla kuvia ovien suuntaan puistossa lounastavan porukan yli. Vasta televisiouutisista meille selviää, että Westpac taiteilee petosvyyhdissä. Kymmeniä miljardeja dollareita epäillään siirtyneen pankin tileille epäeettisistä ja rikollisista lähteistä. Me kaksi, Reijo kameroineen ja minä muistiinpanovälineineni muistutamme tutkivia journalisteja emmekä tavanomaisia turisteja. Siitä voisimme olla jopa mielissämme.

Brittien Australian valloitus alkoi Sydneystä. Ensimmäisenä maahan tuotiin  rangaistusvankeja, varkaita ja prostituoituja. Heidät pakotettiin töihin, raivaamaan metsää ja pusikoita pelloiksi, rakentamaan taloja, teitä ja siltoja. Punatakkiset sotilaat vartioivat lopulta 160.000:tta vankia. Alkuperäiskansa pällisteli ihmeissään. He puolestaan kiinnostivat mantereelle tulleita. Vaihdettiin tavaraa ja syömisiä. Britit kasvattivat pelloillaan perunaa ja se vasta paikallisille maistui. Kun  armeija nappasi pari poikaa panttivangeikseen ja opettivat nämä tulkeikseen, kommunikointi alkoi sujua.

Aluksi kaikki sujui rauhassa. Joku maahan muuttaneista löysi paikallisen vaimon ja monet ottivat alkuperäisväestöä asumaan taloihinsa. Mutta kun britit laajensivat alueitaan sinisten vuorten, Blue Mountains, toiselle puolelle, siellä majaillut heimo hermostui. Jo sitä ennen englantilaisten muassaan kantamat taudit olivat verottaneet paikallista väkeä, moni kuoli kahakoissa ja osa ihastui englantilaisten tarjoamaan rommiin niin, ettei mikään muu elämässä enää kiinnostanut. Kamalinta oli, kun yhden paikallisjohtajan pää vietiin villinäytteenä lasipurkissa Englantiin. Se on kuulemma Kuninkaallisen laboratorion varastoista sittemmin kadonnut.

Heijastuksia Westpac pankin seinässä

Koska sinisiä vuoria mainostetaan Sydneyn lähistön suurimpana luonnonnähtävyytenä, nousemme junaan, ajelemme Katoombaan, etsiydymme paikallisbussiin ja päädymme turisteille rakennetulle näköalapaikalle, Echo-kielekkeelle. Tuulen tuivertamat järkäleet, joita kutsutaan kolmeksi siskokseksi, Three Sisters, seisovat hiekkakivirotkon kannaksella. Alkuperäiskansat pitivät niitä esiäitien hahmoina. Komeita ovat, vaikka ne on alistettu turistien vaatimuksiin. Hiekkakivikallioiden jättiläisrailon reunamat on pengerretty tasaisiksi kävelyteiksi, siskojen edustalle pääsee kevyissä sandaaleissa kuvaamaan itseään ja rotkon yli voi liitää kaapelihissillä ja antaa videon tallettaa matkakumppanien kiljunnan. Silti maisema vakuuttaa. Ei ole ihme, että alkuperäiskansa piti sitä jumalten kotina.

Matkalla takaisin Sydneyin rautatieasemalle hämmästelemme pikkukaupunkien seisakkeiden hehtaariparkkeja. Sadattuhannet matkustavat yli tunnin etäisyydeltä päivittäin suurkaupunkiin töihin. Ylämaalta alas tullessamme asutus muuttuu jatkuvaksi taajamaksi jo tuntia ennen Sydneyn keskusasemaa. Rantaviivan arkkitehtuurinähtävyyksien takana Sydney on kuin mikä tahansa metropoli, asfaltti- ja kivikaupunki, leveitä katuja, graffiteilla koristeltuja aitoja ja roskaisia takapihoja. George-kadun helmet ovat edelleen 1800-luvulla rakennettu Strand-käytävä ja mielestäni maailman kaunein tavaratalo, Victoria House.

Myöhemmin paikalliset ystävämme vahvistavat, että Sydneyssä vain miljonääreillä on varaa merinäköalaan. Rantaviiva on kaupungissa ainutlaatuinen, siellä viihtyy.

Anne ja Bill. Anne on vastaanottokomitean Ruthin ja Neilin tytär. Olemme tavanneet heidät aina käydessämme Sydneyssä.
Surffaaja Bondi Beachillä 2010
Three sisters Blue Mountains vuorilla
Blue Mountains
Heijastuksia 1
Heijastuksia 2
Heijastuksia 3
Heijastuksia 4
Heijastuksia 5
Heijastuksia 6

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s