Eteläsaarella

Uuteen-Seelannin pohjoissaarelle, Aucklandiin, pääsee lentokoneella melkein mistä tahansa. Me tällä kertaa Hongkongin kautta Saigonista . Ja koska

Vesiputous Milfordissa

määränpäämme on eteläsaari, hyppäämme junaan, istumme sataman takapihojen jälkeen samettisissa kukkulamaisemissa lähes kaksitoista tuntia ennen kuin pääsemme pohjoissaaren eteläpäähän, Wellingtoniin. 

Sieltä laivaan.

Merimatka on vähän pitempi kuin Helsingistä Tallinnaan. Taivas on harmaa.

Eteläsaaren koilliskulmasta, Pictonista, vuokraamme auton. Sataa.

Ajelemme Pictonista lounaaseen Tasmanianmeren rantaan, yövymme Ross Beachilla, jatkamme sieltä sisämaahan kohti etelää, Kettujäätikön halki Wanaka ja Hawea –järvien välistä Queenstowniin. Pysähdymme kolmeksi yöksi.

Tähän mennessä autolla ajoa on takana yli tuhat kilometriä. Ostamme liput bussiin Milford Sound –vuonolle, koska se on nähtävä ja matkaa tästä lähimmästä suuresta kaupungista on maan merkittävimpään luonnonnähtävyyteen lähes kolmesataa kilometriä. Aurinko alkaa paistaa.

Queenstownista ajelemme sata kilometriä  Wanakaan, pysähtelemme maisemissa, levähdämme väljässä motellissa, illastamme ja yövymme taas. Ajomatkaa Wanakasta koilliseen vuorten yli Christchurchiin on lähes 450 kilometriä. Vuoria ja järviä, Uuden-Seelannin korkein huippu, Mount Cook, 3724 m, heijastuu jääpeitteissään Pukaki-järveen.

Maisemia Cardronasta

Christchurchistä palaamme paikallislennolla takaisin Aucklandiin. Tässä suunnitelma ja toteutuma, maantiellä lähes kaksi tuhatta kilometriä. Jos jotakuta lukijaa hengästyttää, ei ihme. Otetaan tämä pikakelaus ihmetyksinä ja elämyksinä uudelleen.

Uudessa Seelannissa on kymmenen lammasta jokaista asukasta kohden. Näin keväällä emolampaiden kyljessä kipittää yksi tai kaksi karitsaa. Lehmuksenvihreillä rinteillä lampaat hohtavat vaaleina palleroina, osa vielä täydessä karvassa, osa kerittyinä. Ruskeat täplät laitumilla ovat useimmiten lehmiä. Niitäkin on saarilla enemmän kuin ihmisiä. Sen me kai tiesimme, mutta sitä me emme tienneet, että eteläsaarella kasvatetaan tuhansittain myös peuroja läntisen maailman ravintoloiden venison-annoksiin. Hirvieläimet tuotiin aikoinaan saarelle metsästettäviksi. Koska ne tuhosivat metsien herkkää aluskasvillisuutta, ne päätettiin ajaa laumoina suuriin aitauksiin. Niissä niitä hoidetaan kuin poroja Lapissa.

Eteläsaaren länsi- ja keskiosien erä- ja laidunmailla ihmisasumuksia on harvassa, jokunen vajaa muistuttava siellä täällä ja muutama kymmenen vähän parempaa mökkiä kylätaajamissa. Neljä miljoonaa ihmistä on pakkautunut kaupunkeihin, heistä neljännes pääsaaren koillisrantaan, Aucklandiin. Me käväisimme tässä Helsingin kokoisessa kaupungissa jo yhdeksän vuotta sitten. Upea kaupunki, kalliinpuoleinen tosin, mutta rannat ja saaret jäivät ikuisesti mieleen. Jo silloin olisi tehnyt mieli käväistä eteläsaarella, mutta pitkä ja vaivalloinen etäisyys siirsi matkaamme vuosilla.

Kaikkialla tätä “broom kasvia” kukassa Uuden Seelannin keväässä

Uusi-Seelanti vaikuttaa pallokartalla Australian kupeessa karikolta. Googlaamalla selviää, että lähes Suomen kokoisesta maasta on kyse, ihmisiä runsaat neljä miljoonaa. Välimatkat eteläsaaren kaupungista toiseen ovat sadoissa kilometreissä ja koska tiet kiemurtelevat vuorten rinteillä, rattia saa vääntää ja aikaa kuluu. Moottoriteitä eteläsaarella ei ole, on vain pikateitä ja paikallisteitä, suoria ja mutkaisia, jyrkkiä ja tasaisia, mutta onneksi kaikki päällystettyjä, vaikka välillä kuoppaisia. Pictonista saaren poikki länsirannikolle on päivän ajorupeama. Alkutaipaleen viinivainiot laaksoissa muistuttavat Napa Valleytä Kaliforniassa, lampaitten täplittämät rinteet Englannin maaseutua, satapäisiä lypsykarjalaitumia emme ole nähneet missään, mutta metsäiset rinteet ja järvien rannat muistuttavat paikka paikoin Savon erämaaseutuja.

Entistä maalaistyttöä ihmetyttää kuinka satapäisenä laiduntavan lehmälauman lypsy hoidetaan. Cardronan tislaamoyrittäjä ja entinen meijerin omistaja,

Tutustumassa whiskypanimoon

Desiree Whitaker, kertoo että suurtilojen palkkalistoilla on muutama karjakko. Taksimiehen mukaan enimmäkseen filippiinoja, paikalliset (kiwit) kun eivät niitä töitä välitä enää tehdä. Karjakot liikkuvat autoilla ja lypsävät lehmät koneilla kaksi kertaa päivässä. Maidot pastöroidaan ja tölkitetään karjanomistajien omissa meijereissä. Uudessa-Seelannissa ei pienviljelyllä elellä.

Desiree haistoi jo vuonna 2011, että maitotalous on laskevaa liiketoimintaa ja myi meijerinsä. Hän haaveili hajuvesituotannosta, mutta Uuden-Seelannin kesähelteillä ruusuöljy haihtuu tuoksuna avaruuteen. Miljoonat taskussa Desiree mietiskeli, mihin panostaa. Mitä vuoristossa voisi tehdä? Mitä sellaista siellä on, jota voisi hyödyntää? No, vettä tietysti. Ja raikasta sellaista. Ohraa kasvatetaan melkein missä tahansa. Näistä kahdesta ainesosasta syntyy mallasviskiä, vodkaa ja giniä. Viinaa voidaan valmistaa mistä tahansa sokeriliemestä, mutta hifistelijöille riittää vain paras. Siksi Desiree päätyi hankkimaan mallasohran Skotlannista. Se liikkuu laivalla Uuteen-Seelantiin samaa reittiä kuin maahanmuuttajat aikoinaan. Tislaamon toiminnanjohtaja, Kenny Vaugh, toteaa: ”Meidän asiakaskuntamme arvostaa laatua. Valitsemme parasta, koska olemme sen ansainneet, niin meistä moni miettii.”. Kun katson miestä kysyvästi, hän jatkaa vaisummin: ”Näin sitä, kulutusyhteiskunnassa.”

Cardrona Distillery ei pyri massamarkkinoille. Tuotanto on pieni, mutta viskit, vodkat, ginit ja appelsiiniliköörit valmistetaan huolellisesti puhtaimmista ainesosista. Saamme maistaa ja oppia maistelemaan. Uskomatonta, mallasohran maun aistii jopa vodkasta.

Ross Beach motel

Ross Beachilla yövymme hiekkarannalla konttiin rakennetussa mökissä kilometrin päässä asutuksesta. Ensivaikutelma lomamökeistä ei houkuta, mutta kun saamme kamat sisään, ihastumme tunnelmaan. Saamme seurata vaahtopäiden vyörymistä kivikkoon suoraan sängystä, meistä parinkymmenen metrin päähän.  Hiekkarantaa riittää kilometrejä eikä ketään näy missään. Nurmella edessämme Weka-lintu noukkii matoja. Se on yksi Uuden-Seelannin siivettömistä alkuperäislintulajeista.

Uuden-Seelannin kansallislintu on Kiwi. Siihen ei vahingossa törmää, sillä lintu juoksentelee pusikoissa öisin. Sitä paitsi se on valitettavan harvinainen. Queenstownin lintupuistossa saamme kuulla, kuinka 1850-luvulla maahan muuttaneet eurooppalaiset toivat laivoissaan lampaiden, lehmien, peurojen ja muiden hyötyeläimien lisäksi salamatkustajina rottia ja näätiä, jotka ovat tappaneet alkuperäisluonnon eläimistöä, jotkut lajit lähes sukupuuttoon. Kiwi-emo munii yhden munan kerrallaan ja sen paino on kolmannes linnun painosta. Hautova ja siivetön lintu maankolossa on helppo saalis vikkelälle ja pari kertaa suuremmalle pussirotalle. Niitä tuotiin maahan turkistarhaukseen. Siitä ei syntynyt bisnestä kuin muutamaksi vuodeksi. Turkikset ja nahka olivat tärkeimpinä syinä myös jo maorien hylkeiden pyyntiin. Euroopasta tulleet maahanmuuttajat olivat vähällä tuhota turkisvuoreihin ja kauluksiin koko hyljekannan heti 1800-luvulla.

Saarten luonnon monimuotoisuuden ja ainutlaatuisuuden ylläpitäminen on nykyuusseelantilaiselle itsestään selvää. Yli puolta saarten kasvi- ja

Weka

eläinlajeista ei löydy mistään muualta maailmasta.

Uusseelantilaiset ovat huolissaan maailmanmenosta. Heille luonnon säilyttäminen tuleville sukupolville on noussut puheista teoiksi. Pussirottien saalistuksesta saa kunniaa. Kun se ylittää tietä, autonkuljettaja koukkaa päälle. Euroopasta tuotujen puiden ja pensaiden kasvua yritetään hillitä rinteitä hakkaamalla ja polttamalla. Ne kun tukehduttavat alkuperäiskasvuston. Aikoinaan rinteitä maisemoitiin havupuilla eurooppalaisille kotoisammiksi. Niillä estettiin myös eroosiota, nykyisin se hoidetaan autoteiden pientareita tukevilla teräsverkoilla.

Roskia ei näy missään. Aurinkovoimaa ja tuulivoimaa rakennetaan. Kontin uusiokäyttö lomamökkinä on loistoesimerkki uusseelantilaisten halusta pysäyttää yltiöpäisen kulutuksen mukanaan tuoma luonnon saastuminen. Kierrätys on päivänsana.

Havaitsemme myös katumusta ja häpeää.

Papa museossa Wellingtonissa

Wellingtonin Papa-museossa maorien taidokkaasti veistämät patsaat ja majat  on nostettu kunniaan. Linnunhöyhenillä koristellut seinäpunokset ja nahkavaatteet ihastuttavat. Maorit ovat lähtöisin Polynesiasta. He löysivät saaret 1100-luvulla ja muuttivat asumaan 1300-luvulla. Saarten metsistä viidakoista työstettiin viljelysmaata kaskeamalla itärannikon tasankoja. Aarniometsät olivat heille jumalten pyhäkköjä, joista metsästettiin ja kalastettiin tarpeeseen, luontoa kunnioittaen.

Kapteeni Cook löysi Uuden-Seelannin vasta 1700-luvun loppupuolella. Vähin erin saarilta löytyi kaikenlaista arvokasta, vihreää korukiveä ja myös kultaa, jota eurooppalaiset onnenonkijat ryntäsivät kaivamaan 1850-luvulla. Niihin aikoihin useassa Euroopan maassa iski köyhyys ja nälänhätä, eikä kotimaassa ollut elinehtoja kaikille. Kun ensimmäiset muuttajat olivat miehiä, suuren muuttoaallon aikana Uuteen-Seelantiin muutti tuhansia perhekuntia, osa briteistä intialaisine palvelijoineen. Maahan tulleet pitivät maoreja älyltään vähäisinä, viidakon villeinä. Kun eurooppalaiset muuttivat saarille asumaan, maoreja oli parisataa tuhatta. Vajaat sata vuotta myöhemmin maoreja oli jäljellä enää 50.000. Joku brittitutkija väitti 1930-luvulla maorien kuolleen sukupuuttoon. Onneksi hän oli väärässä. Heidän geeninsä elävät.

Maoreilla ei ollut luokkayhteiskuntaa, oli päälliköt ja neuvottelijajoukko, oli roolit ja vastuut, elettiin päivästä ja vuodenajasta toiseen. Maorit osasivat rakentaa merikelpoisia veneitä, maanjäristyksiä kestäviä asumuksia, kalastaa, metsästää, hoitaa sairauksia, luoda taidetta, mutta he eivät osanneet kirjoittaa. Maorien kulttuurissa perinteet siirrettiin sukupolvelta toiselle tarinoina, tansseina, esineinä ja kuvina.

Pictonin sataman taulussa kerrotaan, että brittiläiset maahanmuuttajat ostivat kaupungin maa-alueet maoreilta vuonna 1862. Neuvottelut kestivät pari vuotta ennen kuin maorit hyväksyivät heille tarjotut uudet alueet muualta. Maorien oli taivuttava.

Kun lähestymme eteläsaaren lounaiskulmaa, kansallispuistoaluetta, maisemat muuttuvat sadunomaisesta, meille tätiemme 60-luvun samettisista

Milford Sound

seinävaatteista tutuksi tulleista kullalla tai hopealla kuorrutetuista lehtipuurinteistä Alppimaisemiin. Wakatipu ja Te Anau -järvet näyttävät äkkiseltään samanlaisilta kuin Maggiore Pohjois-Italiassa. Yhtälailla vuorenseinä jatkaa matkaansa vedenpinnan alle, mutta erona on sekä rinteiden kasvillisuus että asutuksen vähyys. Italiassa puut kukkivat keväällä useissa eri väreissä ja rantaviiva on yhtä kylien ja kaupunkien ketjua. Uudessa-Seelannissa metsät ovat vihreitä, valkoisia pensaita ja puita kukkii rinteissä. Paikka paikoin rinteet ovat pelkkää keltaisenaan kukkivaa kanervikkoa. Broom-pensaan englantilaiset toivat saarille laitumien aitakasviksi, mutta se on levinnyt maisemaan kuin lupiini Suomen tienvarsille. Kaupungeissa näemme muutaman jättisuuren havupuun, Christchurchin kasvitieteellisessä puutarhassa komeimmat. Kauri-puuta etsimme. Se voi kasvaa 50 metriä korkeaksi ja parituhatta vuotta vanhaksi. Eurooppalaiset olivat hävittää sen laivojensa ja rakennustensa materiaaliksi, kunnes se rauhoitettiin.

Picton, Queenstown ja Wanaka ovat turistikeskuksia, mutta Christchurch on hallinnollinen, kaupallinen ja teollinen keskus. Pictonissa kaveri irlantilaispubissa kertoo, että vasta nyt marraskuussa paikkakunta herää. Takana on neljän kuukauden työttömyys. Queenstown ja Wanaka järvenrannalla vuoriston ja  hiihtokeskusten tuntumassa työllistävät asukkaitaan ympäri vuoden. Nyt katukuvassa näkyy enimmäkseen aasialaisia turisteja. Wanakan kerrostaloista ja omakotitaloista tulee mieleen Länsi-Lontoo, ravintoloissa tunnelma on kuin Chiswickin tai Barnesin trendipaikoissa. Queenstown on suurempien massojen kohde, turisteille on keksitty jos jonkinlaista kioskia ja houkutusta.

Milford Sound taivaalta

Britit rakensivat Christchurch-kaupungin 1800-luvun puolivälissä Tyynenvaltamern rantaan, osin suopohjaiseen maastoon. Keskustan ulkopuolella asujaimisto on samannäköistä kuin Lontoon ympäristössä. Kaupunki ylpeilee maailman toiseksi suurimmalla puistolla, johon mahtuu kahdeksan jalkapallokenttää ja 18-reikäinen golfkenttä. Christchurchin poikakoulu voisi olla suoraan Harry Potterista. Se on korjauksen alla. Niin on moni muukin historiallisen keskustan rakennuksista, koska kaupungin ydin tuhoutui maanjäristyksessä helmikuussa 2011. Maanpinta nousi ja laski parimetriä. Rakennusten alta vesikerrokset pulputtivat pintaan lietettä ja imaisivat rakenteita sisäänsä. Parisataa ihmistä kuoli. Katedraali sattui olemaan juuri pahimman repeämän kohdalla. Sen kärsimiä tuhoja ei ole vielä alettu korjata, koska prioriteetit ovat muualla. Kirkko on piilossa aidan takana, raoista näkee sisään romahtaneen katon ja kiviseinässä rakennuksen poikki leikkaavan railon. Vähemmän arvokkaita rakennuksia puretaan edelleen ja uusien pohjustukset kaivetaan 25 metrin syvyyteen.

Quake City –museon kaveri kertoo, että kaupungin keskusta suljettiin yli kahdeksi vuodeksi, koska lähes kaikki sen rakennukset olivat hengenvaarallisia. Armeija vartioi aidattua kaupunkia, purku- ja korjausmiehiltä asukkaat saivat kysellä arvoesineitään ja niitä myös kaivettiin esiin.

Jo maorien tarinoissa kerrotaan maajäristyksistä. Niitä on ollut Uudessa-Seelannissa tasaiseen tahtiin, suurimpia satojen vuosien välein. Ne puhisevat

Maanjäristyksessä vaurioitunut kirkko

koillisesta lounaaseen kulkevan mannerlaattojen liittymäkohdan alla, pohjoissaaren itärannikolta Milford Soundin alueelle. Mutta ei tässä kannata huolestua, paikallinen sanoo hymyillen, sillä mitä tahansa voi sattua, on parempi elää vaan.

Milford Sound on muodostunut jääkauden jättimassojen sulaessa ja jäätyessä, graniitti on haljennut jokimaiseksi merelle avautuvaksi uomaksi. Vuoret ovat yli pari kilometriä korkeita ja jylhimmissä ikijää koreilee auringonpaisteessa. On kevät. Jään sulaessa vesi valuu noroina kielekkeiltä joka puolelta. Näky on enemmän kuin satumainen. Ei ihme, että Sormusten herra -elokuvia on työstetty juuri näissä maisemissa.

Me satumme harvinaiseen hetkeen, aurinko paistaa. Niitä päiviä on vuodessa vajaat sata. Kastumme vasta laivan peruuttaessa maorien pyhään koskeen. Sen pitäisi pidentää elinpäiviämme kymmenen vuotta. Reijo katselee maisemat vielä taivaalta pienkoneesta.

Tätä elämystä kannatti tulla katsastamaan maailman toiselta laidalta.

Vesiputous Milford Soundissa
Lapsia Chrirstchurchissä
Cardrona hotel perustettu 1860 luvulla kultakuumeen aikaan
Maisemia ilmasta lähestymässä Queenstownia
“Co-pilot”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s