Kulkuri ja Joutsen

 

Reijo jätti Euroopan jo lokakuun alussa, piti Hongkongia kolme viikkoa keskuspaikkanaan, käväisi Taiwanilla ja Manner-Kiinan puolella Guilinissa ja otti

kuvia. Moni on kysynyt, kuinka ihmeessä joku tällaisena mellakoinnin aikana lähtee lomalle Hongkongiin. Minä jäin pois, en siksi että olisin pelännyt vaan siksi että oli muuta tekemistä. Reijo viihtyi yksinkin meille jo aiemmin tutuksi tulleessa kaupungissa. Hän ei nähnyt yhtään mielenosoitusta, vain yhden ostoskeskuksen rikotut ikkunat. Se mitä me saamme lukea ja katsella uutisista on jonkin verran väritettyä tarinaa viikonloppuihin keskittyvistä kokoontumisista, joissa homma lähtee välillä käsistä.

Hongkongissa asutaan ahtaasti aina vain korkeammissa rakennuksissa. Miljoonakaupunki sijaitsee olemattoman pienellä maakaistaleella meren äärellä ja vuorten ahdistamana, mutta siellä on joka alan töitä, julkinen liikenne pelaa ja kauppa käy. Taiwan on teollisuutta, Reijon mukaan Hongkongia kliinisempi saari. Sillä ei ole kovin pitkää historiaa takanaan. Macaossa kävimme yhdessä muutama vuosi sitten. Se syntyi aikoinaan merimiesten pysähdyspaikaksi, kun laivoja korjattiin tai piti odotella parempia säitä. Aika kului paremmin kuin pelasi kaverin kanssa vaikka korttia. Merimiesten peliluolista kehittyi vuosien saatossa vähin erin kasinoita, joihin nykyisin tullaan lähistöltä ja kauempaakin sankoin joukoin.

Guilin on Kiinassa pikkukaupunki, vaikka siellä on Suomen väkiluvun verran porukkaa. Valokuvaajille kuuluisat riisipeltopengerrykset ovat kaupungin ulkopuolella, mutta sinne pääsee taksilla. Suurin haaste on etsiä englanninkieltä osaava autoilija. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Pekingissä lentokenttätaksi ei löytänyt kansainväliseen ketjuun kuuluvaa keskustahotellia, koska ei ymmärtänyt lausumaamme hotellin nimeä eikä länsimaiseen tapaan kirjoitettua osoitetta. Ehkä Pekingissä länsimaisten turistien palvelu jo sujuu, mutta pikkukaupungissa puhutaan ja luetaan vain kiinaa.

Kiinassa on varmasti nähtävää, mutta jätämme sen toiseen kertaan, sillä Saigon valikoitui ensimmäiseksi yhteiseksi kohteeksemme tälle kierrokselle.

Kymmenen vuotta sitten käväisimme ensimmäisen kerran Vietnamissa. Silloin pysähdyimme Hanoissa, josta päällimmäiseksi jäi mieleen maukas ja edullinen ruoka. Muistikuviimme piirtyivät myös mopot ja kaupungin takapihojen kanat, Ho Chi Minhin balsamoitu ruumis, hänen kotinsa, hänen käyttämänsä  neuvostoautot ja meiltä turisteilta korkein aidoin ja vartioin suljettu kommunistisen hallinnon asuinalue. Näimme myös Vietnamin ikiaikaista historiaa, yhden ensimmäisistä yliopistoista Aasiassa, lammet, temppelit ja istutukset.

Osasimme odottaa, että liikenne Saigonissa on kaoottisempaa kuin Hanoissa. Järkytyimme silti.

Jo Hanoissa törmäsimme Vietnamin sotaisaan menneisyyteen, mutta Saigonissa sodasta jääneitä koneita näkyy useamman museon tai valtionlaitoksen pihamailla.

Meidän ikäpolvemme ympäri maailman muistaa Vietnamin sodan ja sodanvastaiset mielenosoitukset. Meitä nuoremmatkin ovat nähneet sodan kauheuksia kuvaavia elokuvia. Ja näin Saigonin kävijöille War Remnants Museum on ykköskohde. Heti aulassa soi 60-70 –lukujen vaihteen kantaaottava populaarimusiikki. Toisen kerroksen kuvamateriaalia ei voi järkkymättä katsella. Dow Chemicals –yhtiön kehittämällä kasvimyrkyllä Yhdysvallat pyrki häätämään sissit koloistaan, kun tuhansien pommien ja viidakon halki möyryävien sotakoneiden tehokyky ei siihen riittänyt. Agent Orange aiheutti useita tauteja ja epämuodostumia siviiliväestölle ja jopa amerikkalaissotilaille.

Sotamuseossa ei voi kuin nieleskellä lukuja. Pahimmillaan sodassa oli mukana runsaat puoli miljoonaa amerikkalaista sotilasta. Kolme miljoonaa siviiliä menehtyi, kymmeniä tuhansia amerikkalaisia kuoli ja haavoittui, vietnamilaisia sotilaita vielä enemmän. Sodasta selvinneet arpeutuivat ainakin henkisesti.

Kadulla ihmettelemme missä vanhukset ovat. Joku nukkuu puun alla. Toinen istuu portin pielessä. Meidän on vaikeaa erottaa porukasta edes viisikymppisiä. Heitä näkyy pieniä ryhmiä aamuseitsemältä musiikkijumpassa lähipuistikossa. Nelikymppiset ovat toimistoviroissa, meille kerrotaan. Kaduilla liikkuu kolmekymppisiä. Hotellissa ja ravintoloissa henkilökunta on vielä nuorempaa. Tämä maa on menettänyt yli neljäkymmentä vuotta jatkuneessa sotatilassa sukupolven verran osaamista ja taitoja. Se näkyy palveluiden tasossa ja rakennustyömaiden hitaudessa, vaikka syitä on varmasti muitakin, kommunistinen järjestelmä, rahoituksen puute ja korruptio niistä päällimmäiset.

Vietnam kehittyi tuhansia vuosia Kiinan dynastioiden vaikutuspiirissä ja nyt sen pelätään taas joutuvan Kiinan kansantasavallan kasvavan talousmahdin suojiin. Lähihistoria pitää sisällään sata vuotta ranskalaista imperialismia, japanilaisten kaappausyrityksiä ja Yhdysvaltain epätoivoinen yritys estää kommunismin valtaannousu. Vasta vuonna 1975 Vietnamiin tuli rauha.

Pohjoisen ja etelän välinen kuilu Vietnamissa syntyi jo Indokiinan sodissa, kun Ranska sai selkkausten ensivaiheissa hallintaansa Vietnamin eteläisimmät maakunnat. Saigonista rakentui ranskalaisen hallintoalueen pääkaupunki Mekong-joen suistoon. Satama kehittyi joen mutkaan, turvaan mereltä. Ranskalaiset arkkitehdit suunnittelivat kaupungin kaavan, hallintorakennukset ja ylimystön asunnot. Parhaimmat rakennusmateriaalit ja huonekalut tuotiin Euroopasta. Tästä kehityksestä saamme selkeän kuvan hallintopalatsin tontilla olevasta huvilasta, näyttelystä From Norodom Palace to Independence Palace 1868-1966.

Joki ei ole enää Saigonin pääverisuoni, mutta koettava se on. Kantosiipialus kuljettaa sadan kilometrin päähän parissa tunnissa meren rantaan. Vung Tau –nimiseen kaupunkiin pääsemme kolmellatoista eurolla. Osumme arkipäivään ja hiekkaranta on tyhjä. Moni asia rantalomakaupungissa muistuttaa meitä 80-luvun Neuvostoliitosta. Katujen ja rakennusten mittakaava ja muotokieli on sama, keskeneräisyys ja ruostuneisuus tuttua ainakin elokuvista. Ja sittenkin, ihmiset täällä ovat onnellisen oloisia. Lapset kokeilevat vähää englanninkielen taitoaan. He ajelevat uusilla polkupyörillä ja puhtaissa vaatteissa. Ilo pulppuaa esiin kaikkialta, silmistä, yrittämisen halusta ja ystävällisyydestä.

Saigonissa työstämme nähtävyyksien listaa.

Suurin osa museoista osoittautuu sotkuisiksi pölypesiksi. Kiinnostavimpia ovat Ranskan vallan aikaan nousseet rakennukset, jotka eivät vielä ole kaatuneet pilvenpiirtäjien alle.  Notre Dame –kirkko on korjauksen alla, ulkoa kaunis, posti on kaunis jopa sisältä, mutta oopperatalo on pelkistetympi kuin vastaavanikäiset Euroopassa. Modernin taiteen museo, Fine Arts’ Museum, on kolmen sata vuotta vanhan kolmikerroksisen huvilan kokonaisuus. Ranskalaiset arkkitehdit ovat suunnitelleet ne kiinalaisperäiselle aatelissuvulle ja rakennukset ovat mielenkiintoisempia tutkailla kuin taideteokset seinillä. Pienin taloista on varsinainen helmi. Kun se valmistui 1920-luvulla, se sai jopa hissin, mikä oli niihin aikoihin harvinaista yksityiskodeissa kaikkialla maailmassa. Taloon sijoitetut esihistorialliset esineet ovat mitäänsanomattomia kierreportaisiin verrattuna. Ikkunoiden rikkipotkittujen lasimaalausten läpi valo heijastuu kaiteiden taoksiin. Hallioven puuleikkaukset ovat yhtä komeat kuin huikeimmissa pariisilaispalatseissa. Mitä asukkaille tapahtui? Ehkä he pakenivat toisen maailmansodan alta Hongkongiin tai muualle maailmaan jalokivet taskuissaan.

Ranskalaisten vallanpitäjien 1800-luvun lopulla rakentama Norodom-palatsista on vain kuvia. Se tuhoutui kahden Etelä-Vietnamin armeijaan soluttautuneen pohjoisen sotilaan junailemassa pommihyökkäyksessä 1962. Jo silloin oli monella kova halu päästä itsevaltiaasta Diemistä, jota Ranska tuki. Välittömästi attentaatin jälkeen Diem alkoi rakentaa ylettömän kallista, uutta palatsia. Ehkä se oli köyhälle kansalle viimeinen tikki, sillä Diem sai kuulan kalloon vain vuotta myöhemmin. Uusi presidentti otti palatsin käyttöönsä vuonna 1967. Se, Independence Palace, on komea reliikki aikansa mahtipontista arkkitehtuuria. Palatsista johdettiin Vietnamin sotaa. Sen neuvotteluhuoneessa Kissinger yritti vakuuttaa Etelä-Vietnamin presidenttiä hyväksymään Pariisin rauhansopimuksen ehdot, kun Yhdysvallat päätti lopulta irrottautua maan sisäisistä kiistoista. Pohjois-Vietnamin presidentti, Ho Chi Minh kuoli Hanoissa jo 1969, mutta hänen ideansa maan yhdistymisestä kantoi niin, että Saigonista tuli Ho Chi Minh City.

Ho Chi Minhin kuva riippuu postitalon takaseinällä. Hänen kullattu patsaansa tervehtii Union Squarella suihkulähteen takana sillä paikalla, jossa aikoinaan ranskalaishallitus otti vastaan satamasta tulevia ulkomaisia vieraita.

Pasteur-kadun olutpanimossa työskentelevä insinööriopiskelija Wee (Pham van Minh Huy) kertoo, että kansa on yhtenäinen, puhutaan Saigonista ja virallisissa yhteyksissä Ho Chi Minhistä. Hän on itse yhtenäisyyden ilmentymä, isä on syntynyt pohjoisessa, äiti välimaastossa ja he kolme lasta etelässä. Vietnamissa ei riidellä, talouskasvu jatkuu huikeissa yli 7%:n lukemissa, työtä tehdään, on haasteita, mutta luottamus tulevaisuuteen on kova. Kansantuote ei juuri jää Suomesta, mutta se jakautuu sadan miljoonan eikä runsaan viiden miljoonan asukkaan kesken. Nykyrikkaat Saigonissa asuvat lasitorneissa. Niiden asuntojen kuukausivuokrat ylittävät moninkertaisesti kansan keskitulon. Joillakin on vaurautta enemmän kuin toisilla, siitä ei edes kommunismissa vältytä.

Yksipuoluejärjestelmä sopii Vietnamille nyt kun kansalla on paljon rakennettavaa ja opittavaa. Kansan koulutustaso ei vielä riitä länsimaiseen demokratiaan, Wee kertoo. Tytöt hymyilevät hotellimme tiskillä. Se auttaa kun englanninkieli ei riitä tai kahvinkeittoon tarvitaan kolme. Oopperatalon opas ei osaa kertoa muuta kuin ulkoa oppimansa pari lausetta, mutta hän hymyilee. Alkudrinkit luvataan, mutta niiden järjestelyyn kuluu vartti. Oopperan näköalatasanteen baariin pääsee hissillä, mutta viimeiset portaat ovat pölystä paksut. Paljon on korjattavaa ja kaikkialla. Väkeä riittää, mutta tehokkuus puuttuu.

Saigonin väkiluku on kaksinkertaistunut vuoden 1975 jälkeen. Pilvenpiirtäjäkomplekseja ja ostoskeskuksia syntyy. Metroa kaivataan, mutta projekti on pysähtynyt. Saigonissa on yli 8 miljoonaa asukasta, lähiöt mukaan lukien 13 miljoonaa. Päivittäin kaduilla liikkuu 16 miljoonaa ajokkia ja niistä suurin osa mopoja. Kadut ovat kuoppaiset ja laattoja rikki. Meidän on katsottava mihin astumme. Illalla rotat vilahtavat ojiin. Mopoilijat jättävät ajokkinsa jalkakäytäville. Niiden ohi ei pääse kuin ajotien kautta. Liikenne vaikuttaa kaaokselta ja kadunylitys vaatii rohkeutta. Wee neuvoo, että kävelkää suoraan, ei saa epäröidä, mopojen kuljettajat väistävät kyllä. Kun mopot vyöryvät kohti, astumme vain rauhallisesti sekaan kuten paikalliset ja selviämme hengissä.

Kaupoista saa rahalla melkein mitä vaan. Silmälasiliikkeestä löytyy aitoja Raybanejä tai kopioita, ihan kuten asiakas haluaa. Kaduilla myydään ruokaa, tavaraa ja palveluja. Ompelukoneet surraavat, veitsiä teroitetaan ja hiuksia leikataan. Sivukaduilla voisi kuvitella olevansa pajassa tai varastossa, sillä tiellä on mopojen lisäksi trasselia, ketjua, putkea ja työvälineitä. Oopperatalon kupeessa ranskalaisten rakentamassa marmorilinnassa myydään maailman kalleimpia kulutustuotteita, mutta ovella aseellinen vartija estää köyhien sisään astumisen. Keskeisellä puistotiellä yritysten rakennukset ovat yhtä komeita kuin missä tahansa. Masaratin ja Audin portilla vartija seuraa, etteivät turhat renkaanpotkijat pääse lähelle. Uudet marmorilinnat luovat loistoa, joka hävisi 1920-lvulla. Eläintarhaan silloin rakennettu satulinna on romahtamassa ja yksi buddhalaisuuden tärkeimmistä monumenteista, Jade-keisarin temppeli, nököttää köyhälistön takapihalla.

Kaikki kallistuu, niin meille Saigonissa asuvat kertovat. Ravintola-annos kahdelle maksaa parisataatuhatta paikallista, se on satatuhatta enemmän kuin vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta me suomalaiset saamme annoksen vaihtokurssin kautta vain muutamalla eurolla. Tunnin jalkahieronta kahdelle rauhoittavassa ympäristössä ei maksa meille kuin parikymppiä.

Koulutus maksaa. Pubissa meille tutuksi tullut Wee opettaa nyt sisaruksilleen englantia. Häneen perheen vanhimpana poikana on panostettu ja hänen velvollisuutensa on opettaa sisaruksia. Monet keräävät elämiseen tarvittavat rahat useista pienistä tulovirroista. Joillekin se ei onnistu ja he saattavat näpistää mitä mopolla ajaen turistilta irti saavat. Osaamme pitää kamerat ja rahamme piilossa.

Weellä on tulevaisuus edessä, sillä hänestä tulee insinööri ja niitä Vietnam tarvitsee. Ehkä hänen lapsensa oppivat joskus suomalaisin periaattein, sillä elokuussa Saigonissa avattiin suomalaisen arkkitehdin ja suomalaisin voimin johdettu peruskoulu. Juuri Saigoniin muuttanut Kasken pariskunta olisi halunnut näyttää meille senkin, mutta juutuimme liikenteeseen. Autolla ei pääse koukkaamaan jalkakäytävän kautta, joten aikaa kului ja nälkä voitti. Päädyimme jokirantaravintolaan herkkupatojen ääreen.