Kulkuri ja Joutsen

Helmikuun lopulla emme voineet aavistaa, että hiihtolomamme venyisi yli viiden kuukauden pituiseksi. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme saapuneet Helsingin vesisateeseen, uutiset Pohjois-Italiasta räjähtivät – sairaalat Milanon kaakkoispuolella olivat täyttyneet koronaan sairastuneista. Maaliskuun ensimmäisellä viikolla, kun hiihtelimme auringonpaisteessa Levillä ja laulelimme karaokea baareissa, Finnair peruutti paluulentomme huhtikuulle. Kun se ei toteutunut, oletimme lentävämme Milanoon heinäkuun alussa. Silloin ei vielä lennetty. Vasta elokuussa palasimme kotiimme Stresaan.

 

Kun hotellit ja ravintolat Suomessa avautuivat kesäkuun alussa, vuokrasimme auton kuukaudeksi. Vasta heinäkuussa jouduimme kotimaan matkailijoiden ruuhkapisteisiin Mäntässä (Serlachius-museot) ja Visavuorella (Wikström & Kari Suominen -museot). Fiskarsin ruukkiin emme jääneet yöksi. Oli heinäkuun alun perjantai, pääkaupunkiseudun lomat olivat alkaneet ja koskimaiseman kujat ja kojut olivat niin täynnä väkeä, että pistäydyimme vain ruukin museossa. Siellä on taottu rautaa vuosisatoja. Ensin sitä tehtiin emämaahan, Ruotsiin. Kun Suomen maatalous alkoi vaatia koneita, kehitettiin jos jonkinlaista auraa ja haravaa, vähin erin myös hienostuneemman väen kaipaamia puutarhakaluja. Fiskarsin sakset ostimme muutama vuosi sitten jopa Floridassa. Siellä tuskin kukaan tiesi, että ne on suunniteltu Suomessa.

 

Me emme ole yli kymmeneen vuoteen vierailleet Suomesta kuin Helsingissä, Porissa, Turussa, Tampereella, Järvenpäässä ja Kuopiossa, enimmäkseen ystäviemme kodeissa ja vapaa-ajan asunnoissa. Ennen sitä käväisimme Suomessa parinkymmenen vuoden ajan joissakin teollisuuspaikoissa ja toimistoissa, sellaisissa firmoissa, jotka havittelivat tuotteilleen ja palveluksilleen kanavia ulkomailta. Suomi oli meille matkailumaana vain muistoja lapsuudesta tai nuoruuden retkistä.

 

Mikä on Suomessa erityistä? Järvet tietysti, mutta kun niistä löytyy kuvia, me päädyimme puutalokaupunkeihin.

Ensimmäisenä ajelimme Helsingistä Pietarsaareen. Olen käynyt Pietarsaaren ja Kokkolan seuduilla yli 30 vuotta sitten, kun olin töissä Suomen Yhdyspankissa. Muistin sataman, Wärtsilän telakat ja Nautorin purjeveneet, joita valmistettiin vain kaksi kerrallaan. Siellä opin, että niukkuus on valttia. Siitä asiakkaat maksoivat ja käsityötaidon laadusta, Swan oli vesien Rolls Royce. Matkalla Pietarsaareen ohitimme Kauhavan. Lillbackan konepajaan tutustuin 80-luvulla ja vaikutuin miehen liiketoimista. Vaikka hän henkilönä saattoi silloin pankin kannalta olla omaperäisyydessään riski, yrittäjä on metallilevytyöstökoneineen onnistunut yllättämään epäilijänsä. Emme poikenneet hänen perustamaansa huvipuistoon, jonka värikkyys nousee kuin kangastus Amerikasta, keskellä suomalaista mäntymetsää.

Pietarsaaren Skatan puutalot ovat entisajan käsityötaidon näytteitä, joita nykyomistajiksi tulleet nuoret perheet arvostavat. Siellä maalataan, puunataan ja korjataan. Kissan reviiri on yhtä pihaa suurempi. Aitansa korjaaja kertoo naapurin kissasta, se löytyi kevättalvella hänen autonsa takakontista muutaman kymmenen kilometrin päässä bensa-asemalla. Katti oli uteliaana hypännyt kyytiin. Miehen oli pakko ajaa se takaisin kotiin, vaikka hän myöhästyi sieltä, minne oli menossa.

Pavilla, purjehdusseuran puuhuvilassa, nautimme maistuvan kalaruuan lisäksi väljyydestä ja Suomen kesäyön valosta. Fäbodassa, muutaman kilometrin päässä hiekkapoukamien merenrantamaisemissa, tuuli on tuivertanut kallioita tuhansia vuosia. Perheet löytävät oman poukamansa ja lapset kirmaisevat mataliin vesiin. Vuosien ja vuosisatojen saatossa maa on kohonnut ja kohoaa edelleen, karit kasvavat luodoiksi ja luodot saariksi. Puut ovat kokeneet kovia, talvella Fäbodan

kallioilla aallot tyrskivät, varvut täyttävät vähin erin vedeltä vapautuvat kallionkolot. Matalammat merenlahtien matalikot muuttuvat varvikoiksi ennen kuin ne otetaan käyttöön peltoina, tai ehkä nykyisin myös uusina asuinalueina. Maisema, jonka paikalliset isoisät muistavat lapsuudestaan, on erilainen kuin se minkä näemme nyt.

Seitsemän sillan reittiä Pietarsaaresta Kokkolaan kehutaan kauneudestaan. Ihan mukavaa rantamaisemaa, mutta ehkä mieleenpainuvin on Runebergin mökki (Runeberg’s stuga) muutaman kilometrin päässä rantatieltä. Vaatimaton mökki on suljettu, piha luonnontilassa, mutta varjoisassa rannassa voi hyvin kuvitella nuoren miehen runosuonen pulppuavan, jos sellainen kerran oli puhjetakseen. Hän syntyi Pietarsaaressa ja Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoista monilla on ollut esikuvansa kaupungissa.

 

Neristan Kokkolassa on ehkä hivenen suurempi puutaloalue kuin Skata Pietarsaaressa. Oppistan ylempänä oli aikoinaan paremmin toimeen

tulevien asuinalue, laastilla kivitaloja muistuttaviksi kohennettuja hirsirakennuksia. Laivanvarustajat ja kauppiaat saattoivat tosissaan rikastua. Heistä Roos oli 1830-luvulla Suomen rikkain mies. Hänen kivitalonsa oli aikoinaan niin komea, että keisari Nikolai suorastaan pöyristyi astuessaan kahville taloon. Hän luuli Suomen suurruhtinaskunnan olevan köyhää ja Roosin salin sisustus, kahvikalusto ja hopeavadit vetivät vertoja Venäjän hovin vierashuoneille.

 

Omaisuutta on aina tullut ja mennyt, mutta pohjanmaalaiset eivät moisesta masennu. Pietarsaaressa raatimiehen, kauppiaan ja laivanvarustajan Peter Malmin talo antaa hyvän kuvan 1800-luvun keskiluokkaisesta vauraudesta. Hänellä ei ollut jatkajaa ja talo siirtyi kaupungille. Meidän majatalomme (Air b&b) omistaja kertoi tehneensä viisi vuotta sitten konkurssin, talon alakerran myymälä on tyhjä, hän toimii nyt kasvavan softafirman myyntipäällikkönä ja poika itsenäisenä automekaanikkona.

 

Kahvilassa ikäisemme Henka kertoo, kuinka Kokkola on muuttunut. Hänen lapsuudessaan kivitalokortteleissa oli kymmeniä pikkuliikkeitä. Yksin lihakauppoja oli useita. Rouvat purjehtivat sisään ja ulos puodeista, jututtivat toisiaan ja välittivät paikallisuutisia. Nyt ostokset tehdään kaupungin ulkolaidalla jättimarketeissa. Lähes kaikki pikkukaupat ovat poissa, jossain joku käsityöpaja tai polkupyörien korjaamo tarjoaa palveluitaan. Jo Pietarsaaressa meitä hämmästytti kolmen hehtaarihallin rivistö: Prisma, Citymarket ja Lidl. Pikkukaupungin

kokoon nähden ne vaikuttavat ylimitoitetuilta.

 

Uusikaarelepyyssä suurin elämys on Topeliuksen kotitalo, Kuddnäs, jonka kansallisen satusetämme vanhemmat ovat rakentaneet. Kuddnäsin päärakennus on melkoinen nähtävyys jo sen takia, että kaksikerroksisen hirsitalon pinnassa on ensin savea 5-8 cm, sen päällä kalkkikivestä leivottua massaa ja sitten vasta maalipinta. Pihapiirissä on kolme taloa, pakari oli palvelusväen asunto ja työpaja. Perheeseen kuuluivat myös Zachariaksen isovanhemmat, isoisä Mikael oli kirkkomaalari. Hänen kädenjälkensä näkyy myös salien friiseissä. Topeliuksen isä, myös Zacharias, työskenteli paikkakunnalla lääkärinä. Hänen kerrotaan tehneen leikkauksia pakarin leivinpöydällä. Zachariaksella ja hänen sisarellaan Sofialla oli kotiopettaja, mutta koska Topeliukset halusivat tarjota sivistystä myös naapuruston lapsille, päätalon toisessa kerroksessa oli koululuokka. Kymmenvuotiaana Zacharias lähti Oulun triviaalikoulun oppilaaksi. Kun Turun yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin, sen mukana myös Runeberg muutti sinne. Hänellä oli jo silloin Paraisilla syntynyt vaimo Fredrika. Ehkä isä Zacharias tunsi Runebergin, koska poika Zacharias pääsi Runebergin yksityisoppilaaksi Helsinkiin. Valitettavasti samoihin aikoihin jo ennen poikansa ylioppilastutkintoa Zacharias vanhempi kuoli. Äiti-Sofia naisten tasa-arvon ja koulutuksen edistäjänä yritti hankkia perheelleen elannon opettajana, mutta heidän oli luovuttava Kuddnäsistä, mikä suretti Zachariasta suuresti. Hän pystyi ostamaan talon takaisin perheelle vasta vuosien kuluttua, kun oli kerännyt palkkaa monesta toimesta, kirjoittamistaan runoista, Helsingfors Tidningar -päivälehden toimituksesta ja yliopiston Suomen historian professuurista.

 

Zachariaksen kerrotaan palanneen Uuteenkaarlepyyhyn joka kesä. Hän on samoillut rantamaisemissa, soudellut joella ja onkinut kallionnokasta. Talon takana on ikivanha koivu. Tuskin sitä oli olemassa toistasataa vuotta sitten ”Koivun ja tähden” syntymän aikoihin, mutta minun on helppo kuvitella, että juuri sillä paikalla ollut koivu on innoittanut Zachariaan kirjoittamaan sadun, jota lapsena rakastin yli kaiken. Kertomuksella on totuuspohjaa. Zachariaan isoisä Mikael oli yksi sadoista lapsista, jonka venäläiset ryöstivät Pietariin isonvihan aikaan. Tekoon liittyi venäläissotilaitten toteuttama poltetun maan strategia, pitkä kaistale rannikkoa ylös tuhottiin. Lapset vietiin ehkä vain kansan nöyryyttämiseksi, Mikael ja hänen sisarensa Muoniosta. He onnistuivat pakenemaan leiristä nousemalla laivaan, joka vei heidät Tukholmaan ja sieltä heidät avustettiin takaisin kotiin.

Vaasan nähtävyyksistä vaikuttavin on Mustasaaren kirkko. Se rakennettiin alun perin hovioikeuden palatsiksi, mutta kun kaupunki maaperän nousun vuoksi siirrettiin nykyiselle paikalleen, hovioikeus sai uuden tiilipalatsin jokirantaan ja vanhasta tuli jättisuuri kirkko. Aaltosen kenkätehtaan historiasta kertova näyttely modernin taiteen museossa jatkaa pohjanmaalaisen sitkeän yrittäjäperinteen kuvausta. Vitriinissä esillä olevat 1950-luvulla muotimessuilla Italiassa palkitut kengät olisivat upeat omaperäistä tyyliä hakevan naisen jaloissa tänä päivänä.

 

Kristiinankaupungissa olen ollut viimeksi lapsena. Muistin vain kalliorannan kaupungin nokasta. Puutaloalueesta en silloin välittänyt. Se olisi täydellinen kokonaisuus ilman keskelle 1960-luvulla noussutta pienkerrostaloa. Vastaantulija kertoo rakennuttajan anoneen lupaa huvilalle niemen nokasta, mutta kun se ei irronnut, poliittisen painostuksen myötä hän sai tontin puutaloalueen keskeltä. Kauppapuodit ovat Kristiinastakin hävinneet, halpatuotekauppa torin laidalla on 1700-luvulta peräisin olevassa rakennuksessa. Aiemmin keskiajalla puodit olivat ikkunattomia aittoja, joiden oviaukoista kauppiaat myivät tavaraa, talvella palttoot päällä.

Lebellin talo Kristiinassa on 1700-luvulta peräisin olevalta sisustukseltaan Kokkolassa ja Pietarsaaressa näkemiämme laivanvarustaja-kauppiastaloja kiinnostavampi. Seinät on tapetoitu kultakuvioitua nahkaa muistuttavilla vuodilla ja kattojen maalauskoristeet ovat barokkia, kiinnostavin esineistä on 1600-luvulta peräisin oleva kaakeliuuni, ehkä ensimmäinen laatuaan Suomessa. Suomesta vietiin aikoinaan enimmäkseen tervaa ja puutavaraa ja Euroopan satamista tullessaan laivoissa oli suolaa, tupakkaa ja kauppatavaraa, mutta myös laivanomistajien itselleen hankkimia huonekaluja ja muita esineitä. Tässä tapauksessa Casper Lebell osti ehkä Hollannista tai

Saksasta käytetyn kaakeliuunin. Hän oli itse alun perin puolalainen sotilas, joka oli joutunut sotavangiksi Kokkolaan ja sopeutunut ympäristöönsä siinä määrin, että sai vaimoksi varakkaan raatimiehen tyttären Kristiinasta ja kasvatti omaisuutta useille sukupolville.

 

Satakuntaan siirryttyämme puutalot muuttuvat enimmäkseen yksikerroksisiksi ja mansardikattoja näkyy harvemmin. Hauska yksityiskohta on myös piharakennusten tai aittojen ovien väri, Pohjanmaalla keltamultaa ja Satakunnassa mustaksi maalattuja. Merikarvian satama on meille pettymys. Maisema on vuosisatojen aikana muuttunut maaperän nousun vuoksi niin paljon, että vanhoista rakennelmista ei ole jäljellä mitään. Luvian satama on rakennettu nykyasukkaille, on venelaitureita ja paviljonkeja. Porissa puutaloalue on supistunut pariin kortteliin. Minun nuoruudessani viides- ja kuudesosa olivat vielä enimmäkseen puutaloja, eikä niitä arvostettu, ne olivat talvella kylmiä, kakluuneilla lämmitettäviä, puuseet pihanperällä. Lyttylän kartanokoulun puuseen muistan vielä hyvin, portaita noustiin ylös ja lantaläjän päällä puukehikossa oli kolme kannellista reikää vierekkäin. Kammottava paikka. Yritin päivisin pidätellä vessassa käyntiä, joskus siinä onnistumatta. Käsien pesuun oli kyllä lavuaari koulun eteisessä.

Yyterin sannoilla vietimme lapsuudessani monta kesäistä päivää. Äidillä oli eväät mukana, oli voileipiä ja pullaa, lapsille keltaista ja punaista limpsaa. Uiminen oli niin kivaa, etten noussut vedestä ennen kuin kalisin kylmästä tai vanhempani pelkäsivät ihoni palaneen karrelle. Kolmekymmentä vuotta sitten SPA-hotelli oli länsirannikon komeimpia paikkoja, nyt se näyttää Neuvostoliitto-ajan jäänteeltä. Huoneessa ei ole ilmastointia eikä parveketta. Aamiaishuoneen edessä olevan kesäbaarin takapuoli peittää merimaisemasta suurimman osan, mutta särkät, männyt ja meriruohopusikot ovat yhtä kauniit kuin ennen.

 

Kokemistamme merimaisemista kiintoisin on Örö. Idea matkasta saaristomeren laidalle syntyi, kun löysin isäni albumin välistä postikortin, jonka isoisäni on lähettänyt mielitietylleen, minun isoäidilleni Lyttylään. ”Tässä on Örön suurin kanuna. Tällaiset ovat asehet. Näitä pojat putsailee. Lähetän sinulle tämän muistoksi. Onie.” Isoisäni oli kääntänyt nimensä Eino takaperin, Anni varmasti tunnisti nimen, mutta eivät ehkä ne muutamat naisihmiset, joiden käsien kautta kortti löysi perille. Mikä ihmeen Örö?  En ollut siitä ennen kuullut ja piti googlata. Ystävämme Turussa tiesivät paikan, Suomen puolustusvoimilta muutama vuosi sitten vapaa-ajan viettoon vapautunut vallisaari. Venäjä rakensi meripuolustuslinjan Lounais-Suomen nokan ympäri Hangosta Utöön ja Örö on siinä välissä. Kun Suomi itsenäistyi, Suomen

puolustusvoimat ottivat saaren käyttöönsä ja isoisäni saattoi olla ensimmäisessä porukassa, jotka talvella 1921 hiihtivät Russaröstä Örön. Eino oli kalastajan poika. Köyhänä hänellä oli varsin vähän vaihtoehtoja elämässä, joten sotilasura oli harkinnan arvoinen. Kun Eino löysi Annin, jolla oli maapaikka, se veti puoleensa, rahattomasta kalastajanpojasta tuli maanviljelijä. 70-vuotisjuhlissaan Eino oli ylpeä arvostaan kyläkunnan nokkamiehenä, herastuomarina, osuuspankin valtuuston jäsenenä ja maalaisliiton poliitikkona.

Ihastuimme Öröön. Pyöräilimme Pitkää ikävää ja Lyhyttä ikävää vajaan viiden kilometrin pituista saarta päästä päähän ja ristiin rastiin. Pääteiden mukulakivipäällysteet ovat syntyneet Venäjän vallan aikana sotavankien pakkotyönä. Tähystyspaikoissa voi aavistella entisajan sotilaiden istuneen, kesät talvet, helteistä pakkasmyrskyihin. Sotkussa on nautittu kahvit ja pullat, pelattu korttia, soitettu ja laulettu. Krapulakalliolla merituulet ovat raikastaneet pään. Osalla päällystöä oli lapset mukana ja heillä oli vielä 60-luvulla oma koulu ja opettaja. Saaren takaranta on luonnontilassa, kolme puolustusvoimien käyttämää kasarmialuetta on muutettu kesämajoitukseksi, niistä 12 tuuman tykkien lähellä oleva laadukkaaksi hotelliksi.

 

Merikarvialla opimme, että Sastamala oli keskiajalla merkittävä kauppakeskus. Laivat kulkivat länsirannikon satamaan Kokemäenjokea kunnes maaperän nousu mataloitti väylät. Ulvilan asema vahvistui. Tyrvään 1400-luvun alussa valmistuneiden kivikirkkojen lisäksi Ulvila sai omansa. Tyrvään kirkkoa kutsutaan Pyhän Olavin

kirkoksi. Sama pyhimys on myös Ulvilan kirkon suojelija. Olof oli viikinki, jo parikymppisenä Norjan kuningas 1015-1030. Nuoressa iässä hän oli ehtinyt kääntyä kristinuskoon. Vaikka Olof oli sotaisa, hän teki myös käännöstyötä, jo parisataa vuotta ennen ristiretkiä. Tyrvään kirkko paloi 1997, kun joku paikallinen syrjäytynyt tunkeutui kirkkoon viinien toivossa. Hän yritti peittää DNA-jälkensä ja liekit ottivat vallan. Nyt kirkko on uusittu, paanukattokin on upea. Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan seinämaalaukset ovat taidokkaat, sopivat hyvin uusittuun interiööriin.

 

Raumalla osuimme Pyhän ristin kirkkoon, kun selloduo Anna-Maaria ja Olli Varonen valmistautuivat esitykseen, jonne palasimme torin kupeesta sopivasti aasialaiselta iltapalalta. Fransiskaanit rakensivat kirkon 1400-luvulla. Minä en tiennyt italialaisen Franciscus Assisilaisen yltäneen koskaan Suomeen asti. Mutta nyt tiedän, että fransiskaaniveljet ulottivat retkensä Pohjanlahden rannikolta Hämeeseen ja heidän malliensa mukaan rakennettiin luostarit Viipuriin ja Kökariin. Uskonpuhdistus lopetti luostarin toiminnan Raumalla, mutta onneksi maalauksia alttarin yllä ei muokattu, vaan saamme ihailla Neitsyt Marian elämästä kuvaavia teoksia.

 

Rauman puutaloalue on viehkeä, ei siitä mihinkään pääse. Ehkä juuri siksi, että mukulakivikatujen ja kauniisti maalattujen pintojen lisäksi, kaduilla on elämää. On putiikkeja, kahviloita, ravintoloita ja ihmisiä.

 

Reijo ajeli vielä Porista etelään, Vehmaalle, josta isäni äidinisän sukujuuret ovat ja edelleen Uuteenkaupunkiin ja Naantaliin. Puutalomaisema on kauneimmillaan ehkä Porvoossa. Siellä Runeberg vietti Fredrikansa kanssa viimeiset vuosikymmenensä. Eikä ihme, hän löysi Pietarsaarta muistuttavan ympäristön läheltä Helsinkiä.