Kulkuri ja Joutsen

Perjantaina, maaliskuun 13. päivä vuosi sitten meillä olisi ollut lähtö Galapagosiin. Istuin katselmassa A-studiota torstai-iltana. Tule nukkumaan sieltä, sillä meillä on herätys puoli viideltä, kuului makuuhuoneesta. Ruudussa edessäni Sauli Niinistö totesi, että nyt ei kannata matkustaa minnekään. Mieli levottomana katkaisin presidentin puheen ja noudatin kutsua peiton alle.

            Kun heräsimme kellonsoittoon, avasimme sähköpostin. Siellä se oli – peruutus. Emme ehtineet karanteenihotelliin Iquitosiin vaan jäimme viideksi kuukaudeksi Helsinkiin. Koneet jäivät kentille ja hiilijalanjälkemme korjaantui. Olemme sittemmin lentäneet muutamia kertoja Milanon ja Helsingin väliä. Se on ollut rankkaa. On ollut koronatestiä ennen ja jälkeen, etäisyyden ylläpitoa lentokentillä, jonotusta ja kaavakkeiden täyttöä. Nyt kun olemme saaneet kaksi rokotusta, tilanne saattaa vähin erin muuttua. Niin toivomme.

            Olemme ehtineet kiertää maailman kuusi kertaa. Kohdematkoja on tehty niiden lisäksi vaikka minne. Asuimme vuosia Lontoossa ja Haagissa, kuukauden Pariisissakin ennen kuin muutimme Stresaan, Milanon luoteispuolelle. Korona rantautui Eurooppaan aika lähelle, runsaan sadan kilometrin päähän, toiselle puolelle Milanoa. Emme sattumalta olleet kotona Italiassa vaan Lapissa hiihtämässä. Lomamme päättyi juuri sinä päivänä, kun korona alkoi levitä Levin karaokebaareissa.

            Viime kesänä seurasimme vanhaa postitietä Pietarsaaresta Turkuun. Ihailimme puuarkkitehtuuria ja merenrantaa, hämmästelimme kaupunkikeskustojen kivijalkakauppojen tyhjentymistä ja ostoskeskusrivistöjä moottoritien tuntumassa, liotimme varpaitamme Runebergin kesätuvan laiturilla ja istuimme Topeliuksen onkipaikalla, käyskentelimme Mäntän ja Visavuoren museoissa ajelimme City-pyörillä Helsingin Lauttasaaren ja Mustikkamaan ympäri ja pistäydyimme Tarvaspäässä. On Suomessa nähtävää, ulkosuomalaisille eritoten.

            Syysmyrskyjen tullessa olemme etsineet lämpöä päiväntasaajan tuntumasta. Nyt me kuten moni muu mittaa aikaa ennen koronaa ja sen jälkeen. Kesän jälkeen lämpöä löytyy saunasta, viime talvena se lämpeni lähes joka ilta. Lauteilla muistelimme tekemiämme matkoja. Siellä syntyi idea nojatuolimatkasta, matkakirjasta, jossa palaamme elämyksiin, tansseihin Havannassa, ratsastukseen Meksikossa, raunioille kiipeämisen vaatimiin ponnisteluihin Perussa, piraijan tarttumiseen ongenkoukkuun Amazonilla, mayojen valmistaman rosvopaistin tuoksuun Jukatanin niemimaalla, patsaitten tuijotukseen Pääsiäissaarilla ja hiekkakiteitten rahinaan Atacaman autiomaassa.

            Meillä on kuvia ja matkapäiväkirjoja jopa kolmenkymmenen vuoden takaa. Lainasin kirjastosta matkakirjoja. Goethe körötti hevosvankkureissa 1600-luvulla Saksasta Italiaan. Hänen tavoitteensa oli tutkia luontoa, mutta ihmisten ystävällisyys ja elämänilo pysäyttivät hänet pikkukyliin. Joskus hän jäi niihin odottelemaan uutta hevosmiestä, mutta aina hän yllättyi yksinkertaisen elämän mukavuutta. Kun hän vihdoin pääsi Roomaan, ystävät, kaupungin taideaarteet, konsertit ja illanvietot imaisivat hänet mukanaan niin, että hänellä oli vaikeuksia löytää aikaa kirjoittaa kokemuksistaan. Mika Waltari matkusti vaimonsa kanssa talvisodan jälkeen laivalla Helsingistä Antwerpeniin ja sieltä junalla Pariisin kautta Italiaan. Laivamatkalla miehistö tähyili merimiinoja. Rautatieasemilla pariskunta huhuili turhaan kantajia, joita väkimäärään verrattuna oli aivan liian vähän. Waltaria suretti Venetsian muuttuminen ulkoilmamuseoksi. Jo silloin. Pari päivää sitten kuulimme uutista kuinka venetsialaiset olivat osoittaneet mieltään, kun jättimäiset risteilijät olivat saapuneet pitkästä aikaan laguuniin. Paikalliset siellä eivät halua kymmeniätuhansia turisteja kaduilleen seilailemaan. Siellä kaivataan pieniä ryhmiä, jotka asuvat putiikkihotelleissa, pysähtyvät hiljentymään pyhissä paikoissa, liikkuvat palatseissa arvostaen niiden kauneutta, syövät ravintoloissa ja pysähtyvät kahviloissa. Waltarin havaitsema ahdinko on yli seitsemässäkymmenessä vuodessa kasvanut kestämättömäksi.

            Juha Itkonen muisteli kirjassaan Minun Amerikkani samoja vuosia, jolloin mekin luulimme Trumpin presidenttikampanjaa vitsiksi. John Steinbeck joutui Matkalla Neuvostoliitossa hankaluuksiin jo viisumijärjestelyissä. Hänen mukanaan kulkenut tunnettu valokuvaaja, Robert Capa, ei saanut valokuvata kuin tarkasti rajattuja kohteita ennakolta hyväksytyissä paikoissa. Nekin kuvat, joihin hän sai luvan, joutuivat viranomaisten tarkistamiksi ja prosessissa osa katosi.  Steinbeck kirjoitti miltä maisema junan tai lentokoneen ikkunasta näytti, hän ylisti Mustanmeren rannikkoa ja hämmästeli jonoja Lenin-museoon Moskovassa. Ruokaa oli tarjolla vähän tai paljon, juotavaa useimmiten runsaasti. Ella Kannisen Italia-kirjojen elämysten tuttuus viehätti. Niissä laitetaan ruokaa vuodenajan antimista ja kaivaudutaan historiaan, meidän eurooppalaisten sivistyksemme synnyinsijoille. Mia Kankimäki matkusti valitsemiensa naisten jalanjälkiä seuraten kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Vuosisatamme alussa yksin matkustava nainen saattoi joutua pukeutumaan mieheksi. Tässä androgyynisessä ajassa yksin matkustavan on edelleen mietittävä missä liikkuu. Vanha ihminen ei samalla tavalla kiinnitä huomiota. Sen Kyllikki Villa todisti Vanhan rouvan lokikirjassa, kun hän matkusti rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan.

            Me päädyimme myös Etelä-Amerikkaan. Innostuin sanomaan itseni irti töistä, kun Reijon google-haku osui tangohotelliin Buenos Airesissa. Kun matkustaa, on oltava aikaa. Sitä työssä käyvällä ei ole. Buenos Aires oli niin hauska paikka, että palasimme sinne uudelleen neljä vuotta myöhemmin. Salsaa tanssimme Havannassa ja bossa novan rytmejä kuuntelimme Rio Janeirossa. Latinomaissa ilo purkautuu tanssina ja lauluna kaduilla ja puistoissa. Tyynenmeren kalat ja äyriäiset maistuvat paikan päällä ja makutottumukset leviävät maailmalle kuten peruna aikoinaan. Hemingwayn lempijuoma oli Daiquiri, mutta mojito piristää päivää vaikka ilman valkoista rommia.  

            Reijon valokuvat ja päiväkirjamerkintäni vuosilta 2010-2015 tarjosivat meille tekemistä koronatalveen. Palasin atsteekkihistoriaan, inkojen valtakuntaan  ja maistelemaan rosvopaistia mayojen majoilla. Syntyi kirja, Salsaa ja mojitoa.  Matkoillamme tapasimme ystävällisiä ihmisiä, onnellisuutta ja katkeruutta,  epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä mutta myös ylenpalttisuutta. Se näkyy ehkä selvimmin Santiago de Chilen pilvenpiirtäjissä ja Bogotan ostoskeskuksissa, joissa tunnelma on kuin Lontoossa tai Milanossa.   

            Pääsiäissaarten patsaat ovat nähneet menneen ja tuijottavat tulevaan. Atacaman autiomaassa pakkasyöt vaihtuvat päivänpaisteen helteeseen ja vuortenseinämien mineraalit kimmeltävät sateenkaaren väreissä. Iguazún putoukset Brasilian, Argentiinan ja Paraguayn rajalla pysäyttävät kulkijat hämmästelemään vesimassojen määrää, Amazonin viidakkojen laajuus ja vihreys luonnon monimuotoisuutta ja Costa Rican pilvimetsien herkkyys hiljentää miettimään, kuinka tämä kauneus saadaan säilytetyksi tuleville sukupolville.     

            Kehitysmaissa turismi tuo leivän monelle. Nojatuolimatkamme sai meidät haaveilemaan uudesta matkasta. Saatamme joutua tekemään vielä lisää muistelumatkoja ennen kuin pandemia taittuu.

Clikkaa seuraavaa linkkiä jos kirjan tilaaminen kiinnostaa:

Pirjo ja Reijo Toivanen, Salsaa ja mojitoa