Kulkuri ja Joutsen

Venetsiasta on sanottu ja painettu kaikki mitä sanoa voi, Goethe toteaa saapuessaan kaupunkiin syyskuun lopulla 1786. Silti hän kirjoittaa päiväkirjaansa kolmisenkymmentä sivua Venetsiasta. Aivan kuin hän ihastuisi kaupunkiin yhä enemmän mitä enemmän hän siellä aikaansa viettää. Niin on itse asiassa käynyt meillekin.  

Kävimme bongaamassa Venetsian kesällä 1990. Kuvittelimme päivän muutaman kymmenentuhannen asukkaan kaupunkiin riittävän. Niin moni kaukaa tullut ajattelee.

Kaikki ovat lukeneet Venetsiasta ja nähneet kuvia, videoita ja elokuvia. Palatsit, kanavat, sillat ja gondolit on helppo tunnistaa. Sitä vastoin harva matkaesite kertoo kaduilla ja kujilla kävelevien ruuhkista. Kulkijoita ja rihkamaa myyviä kojuja on Markuksen torin kupeessa tavallisesti liikaa. Goethe kirjoittaa massoista jo vuonna 1786. Silloin matkalaisia oli luultavasti vähemmän kuin asukkaita. Hän pohtii, kuinka jotkut alun perin löysivät saaret ja alkoivat asuttaa niitä. Wikipedia tietää, että laguunin saarilla oli asutusta jo kauan ennen ajanlaskumme alkua, mutta Torcellon saarelle tultiin joukolla asumaan vasta vuonna 400 jKr. Niihin aikoihin moni pakeni läheisistä kaupungeista ja maaseudulta hunnien ja muiden pohjoisten heimojen hyökkäyksiltä. He olivat viisaita sellaiseen aikaan, jolloin koko pohjoinen maailma vielä oli järjettömyyden kahleissa, ja niin siitä väistämättä seurasi, että venetsialaiset lisääntyivät ja rikastuivat. Todella, ylenpalttisesti. Venetsiasta tuli silkkitien pää ja Pyhä Markuksen torista ylellisyyksien kauppakeskus, josta välittäjät etsivät myytävää kaikkialle Eurooppaan. Torin katettujen käytävien alla tehtiin kauppaa sekä kaukaa tulleella tavaralla että saarilla tuotetuilla lasitavaroilla ja käsitöillä. Muranon lasia ja Buranon pitsiä myydään edelleen, mutta suutareiden ja räätälien tilalle on noussut luksuskauppoja, joiden takahuoneessa vaatteet sovitetaan ja muokataan ostajansa mittoihin. Menneen maailman pystyy silti aistimaan Markuksen torin pylväiköissä. Tunnelma on erilainen kuin missään muussa kaupungissa. Ei ole autoja, ei polkupyöriä, ei edes potkulautoja. Kanavissa liikennöi moottorikäyttöisiä vesibusseja, vaporettoja, mutta niiden hurinat eivät kantaudu kujille ja toreille. Kuulemme vain valtaisan ihmisjoukon puheen pauhun ja askeleet kivillä. Aamuisin niihin sekoittuu kärryjen renkaitten ratinaa. Tavaraa kuljetetaan laitureista ravintoloihin, hotelleihin, kauppoihin. Roskat lajitellaan erivärisiin pusseihin, pyykit säkkeihin, pullot laatikoihin. Ne nostetaan veneisiin ja viedään pois. Goetheä Venetsiassa häiritsi likaisuus. Nyt kaupunki on puhdas, jopa kapeimmat ja harvemmin käytetyt kujat harjataan vähintään kerran vuorokaudessa. Ei näy rotan rottaa, ei edes kulkukissoja ja koirat pidetään kiinni.

Kaikki pakkautui yhä ahtaampaan tilaan, hiekka ja räme muuttui kallioksi heidän jalkojensa alla, heidän talonsa etsivät ilmaa kuin ahtaassa tilassa kasvavat puut, heidän täytyi pystysuunasta etsiä mitä leveyssuunnasta uupui, ahnehtien maasta jokaista kämmenenleveyttä, ja jo alun alkaen ahtaisiin tiloihin sulloutuneina he jättivät kujille vain sen verran leveyttä että talo jäi erilleen toisesta ja ihmisille vähän läpikulkutilaa, ja muuten kelpasi vesi heille kaduiksi, toreiksi, ajelureiteiksi: venetsialaisen oli muututtava uudeksi olennoksi, ja niinpä myös Venetsia on vain omaan itseensä verrattavissa.

Venetsian kukoistuksen huippu osui muutamaan sataan vuoteen ennen kuin Kolumbus löysi uuden maailman. Siitä lähtien mahtiperheiden ja kauppiaiden asema alkoi heiketä. Itävalta-Unkari uhkasi Venetsiaa vuosia, mutta aatelinen tasavalta kaatui vasta Napoleonin joukkojen hyökättyä saarelle, vain kymmenisen vuotta Goethen matkan jälkeen.

Napoleon tuli joukkoineen lännestä. Ystävämme Bani Brandolinin esi-isät olivat onnistuneet suojaamaan Venetsiaa vuosisatoja pohjoisesta tulevilta hyökkääjiltä. https://it.wikipedia.org/wiki/Brandolino_Conte_Brandolini

Brandolino Brandolini taisteli 1400-luvulla Gattamelatan rinnalla, jonka Donatello ikuisti ratsastajapatsaaksi Padovaan. Gattamelata jäi palkkasoturiksi, kun Brandolini luopui ajoissa aseenkannosta ja sai Venetsian dogelta vaivojensa korvaukseksi linnan. Sen alapuolelle Cisón di Valmarinon jokilaaksoon levittäytyi 140 tilan kreivikunta. Rinteillä kasvaa viiniä, proseccoa, jota ei aikoinaan pidetty kovin suuressa arvossa. Vasta Banin isoisänsä joutui luopumaan Castel Brandosta. Hän muutti perheineen alemmas kreivikunnan suurimpaan maaseutupalatsiin. Matkalla Venetsiaan käväsimme tapaamassa Bania ja Ghisiä ja katsomassa muutama vuosi sitten entisöityjä tiloja. Salin ja makuuhuoneiden seinien maalausten uusiminen vei ammatti-ihmisiltä neljä vuotta. Nyt ne ovat vielä kauniimmat kuin vuonna 1977 Cisónissa kuvatussa elokuvassa Mogliamante, jossa Marcello Mastroianni esittää miespääosaa kahden naisen, Olga Karlatosin ja Laura Antonellin, rakastettuna. Elokuvassa palataan 1700-luvulle ja ajellaan hevosvankkureilla. Banin äidillä oli hevosia vielä parikymmentä vuotta sitten, pihapiirissä jopa esteratsurata. Nyt pariskunnalla on enää pari suurta koiraa, jotka vartioivat taloa ja muutama papukaija, jotka hauskuttavat vieraita kommenteillaan. Puusepän ja muiden käsityöläisten verstaat ja eläinsuojat on muutettu asunnoiksi. Tunnetut brittikokit ovat vetäneet palatsin keittiössä kursseja. Osallistujat ovat hyvän ruoan lisäksi saaneet nauttia puutarhan yksityisyydestä ja paikkakunnan viehättävän pysähtyneestä tunnelmasta. Vaikka Venetsiaan on ajomatkaa vain vajaa tunti, Banin ja Ghisin kertoman mukaan yllättävän harva yövieras innostuu lähtemään illalla kaupungin vilinään.

Ajelemme nyt siis autolla Venetsiaan pohjoisesta, kun taas Goethe tuli laivalla Brenta-jokea ja -kanavaa pitkin laguunin eteläpuolelle ja sieltä Chioggian portista sisään. Reitti on myös meille tuttu. Laivalta Dogen palatsi vangitsee saapujan katseen jo kaukaa. Palatsin fasadi avautuu suoraan laguuniin ja on niin hohtavan valkoinen, että muiden rakennusten harmaammat sivuprofiilit jäävät varjoon. Venetsian vajoamisesta on puhuttu niin kauan kuin muistan, mutta puupölkkyjen päälle rakennetut kivilinnat alkoivat vajota laguunin pohjamutaan jo keskiajalla. 1500-luvulla Po-joen suisto kanavoitiin ja vettä on ohjattu niiden kautta suoraan Adrianmereen. Kaikesta huolimatta laguuniin nousee välillä liikaa vettä. Viimeisin tulvista vuonna 2019 tuhosi Pyhän Markuksen kirkon lattiamosaiikkeja.

San Marco

Goethe lumoutui Pyhän Markuksen torin arkkitehtuurista. Kiiruhdan Markuksen torille ja nyt on henkeni myös tällä kuvalla ja rikastunut ja avartunut. Goethe ei millään malttaisi palata illalla hotelliin vaan haluaisi jäädä paikalleen seuraamaan ihmisiä, vain polte kirjeen kirjoittamisesta rakkaalleen saa hänet lähtemään. Huvikseni ajattelen, että Pyhän Markuksen kirkon julkisivu on jättiläismäinen taskurapu. Ainakin rohkenen kuvitella jotakin suunnattoman suurta näiden mittojen mukaista äyriäiseläintä.

Koskaan aiemmin emme ole päässeet sisälle Markuksen kirkkoon. Joka kerta jono ovelle on ollut niin pitkä, ettei häntään ole tehnyt mieli jäädä seisomaan. Tällä kertaa kaupungissa on hiljaista. Hotellimme vastaanoton mukaan amerikkalaisia turisteja ei ole eikä juuri eurooppalaisiakaan, sillä Italian tiukat koronasäädökset eivät houkuta ja Ukrainan sotatilanne ahdistaa. Biennale avautuu vasta toukokuussa. Pääsiäiseksi on varauksia, hän toteaa. Tämä on ikävää Venetsian palvelualalle, mutta tarjoaa nyt väljyyttä kujille ja silloille.

Kirkon kupolit, holvit ja sivuseinät on kaikki päällystetty hahmoilla, joissa on värillisiä koristeita kultaisella pohjalla, ja nämä teokset ovat osittain todella hyviä, osittain vähemmän arvokkaita, riippuen piirrosten piirtäjien suuremmasta tai pienemmästä taidosta.

Olemme nähneet jotain vastaavaa Palermossa, mutta Pyhän Markuksen kirkon kauneus pistää hiljaiseksi. Seinäreliefi, joka erottaa alttarin kirkkosalista, on ennennäkemättömän yksityiskohtainen, pyhimyksiä, enkeleitä, kultaa ja korukiviä, valmistunut vuonna 1102. Ovella pyydetään kolme euroa sisäänpääsyyn, seinäreliefin luokse pari euroa lisää ja kolmas rahastus tapahtuu noustessamme parvelle, loggiaan, jossa kuuluisat hevoset odottavat.

Nämä kallisarvoiset eläimet seisovat täällä kuin lampaat, jotka ovat kadottaneet paimenensa. Kun ne aikoinaan seisoivat tiiviimmin yhdessä, jonkun maailmanvaltiaan triumfivaunujen edessä jonkun arvokkaamman rakennuksen katolla, niin se varmasti oli ylevä näky. Mutta Jumalan kiitos eivät innokkaat kristityt ole niitä sulattaneet eivätkä antaneet valaa niistä kynttilänjalkoja ja krusifikseja. Olen alkanut pitää Goethen satiirista, hän ei hyväksy kaupallisuutta, ei kumartele kuuluisien töitä elleivät ne pysähdytä, ja toisinaan hän näkee kauneutta arkisessa esineessä. Rihkamakojuja hän ei arvosta. Niissä myydään mosaiikkeja kopioivia lasinpaloista kyhättyjä nuuskarasioita ja rannekoruja. Pyhän Markuksen kirkon hevosista hän toteaa, että onneksi kristityt eivät sulattaneet niitä krusifikseiksi.

Hevoset tuotiin neljännen ristiretken sotasaaliina Konstantinopolista, joka oli uskossa eriytynyt läntisestä tulkinnasta. Vain kymmenisen vuotta Goethen retken jälkeen, kun Napoleon hyökkäsi Venetsiaan, valtaaja vei hevoset mukanaan Pariisiin. Siellä ne koristivat aikansa riemukaarta, kunnes pääsivät takaisin Markuksen kirkon päätykolmion edustalle. Onneksi niitä ei ole palautettu Istanbuliin. Hevoset siirrettiin 1980-luvun alussa sisälle katon alle parvelle, koska ilmansaasteet syövyttivät alkuperäisten pronssipintaa. Ulos kirkon päätykolmion edustalle valettiin kopiot. Kultaus katosi alkuperäisistä jo kauan sitten. Mutta kauniit ne ovat silti. Muodoltaan oivalliset, Goethe toteaa. Alhaalta katsoen huomasin, että ne olivat laikullisia, osaksi niissä oli kaunis keltainen metallin kiilto, osaksi ne olivat vihertävän kuparihomeen peitossa. Läheltä katsoen näkee ja saa selville, että ne olivat kokonaan kullattuja, ja näkee että ne ovat kauttaaltaan juomujen peitossa, niinkin, säilyyhän edes vartaloiden muoto. Ihana hevosvaljakko. Tahtoisin kuulla mitä oikea hevosten tuntija niistä sanoo. Kummalliselta minusta tuntuu se, että ylhäältä katsoen ne näyttävät raskaammilta ja alhaalta torilta katsoen kevyiltä kuin saksanhirvet, mutta kyllä siihenkin selitys löytyy.

Kirkon katolta avautuu maisema kellotorniin ja torille. Näkymä kahden pylvään välistä laguuniin on satumainen. Vasemmalla Dogen palatsi, jonka tällä matkalla jätämme väliin, edessä San Giorgon ja Giudeccan saaret, oikealla kirjastorakennus, Biblioteca Marciana, jonka sisätiloja ja upeita patsaita Goethe ylistää, mutta jonne korona-pandemian vuoksi me emme pääse.

Arsenaalissa

Goethe vie meidät vanhaan satamaan, jossa nyt on merisotakoulu. Pääsisäänkäynnin taotusta rautaportista menee joku sisään, mutta se ei ole auki turisteille. Katselemme punatiilistä rakennusmassaa sillalta. Vaikka en tiedä merilaitoksesta mitään, se oli minusta hyvinkin mielenkiintoinen. Näyttää siltä kuin vanhassa perheessä, jossa vielä liikuskellaan mutta jonka kukoistuksen paras aika on jo ohi. Näin oli siis jo yli kaksisataa vuotta sitten. Alue on laaja, näemme sen myöhemmin vaporettosta saaren toiselta puolelta. Me ymmärrämme merilaitoksesta ehkä vielä vähemmän kuin Goethe, keskeneräiseltä se meistä vaikuttaa, merisotakoulussa on hiljaista.

Koska yritän seurailla käsityöläisten hommia, olen saanut nähdä monia ihmeellisiä asioita. Nousin laivaan, jossa on 84 tykkiä ja jonka runko on jo valmis. Kuusi kuukautta sitten toinen samanlainen, jo valmiiksi varustettu, paloi vesirajaa myöten Riva degli Schiavonilla. Ruutikammio ei ollut aivan täynnä, ja kun se räjähti, ei tullut suuria vahinkoja. Naapuritaloista meni ikkunaruudut. 

Osa kaupungin rakennuksista on rähjäisiä, ehkä ikkunat ovat todella rikkoutuneet jo runsaat kaksisataa vuotta sitten. Varsinkin saaren sisäosista niistä löytää vende-kylttejä, talot ovat siis myytävinä. Venetsian kaupunki on houkutellut uusia asukkaita, joten sellaiset, jotka osaavat remontoida vanhaa, saattaisivat saada ikivanhat seinät ympärilleen pikkurahalla. Lähes joka baarissa ja ravintolassa valitetaan, että heidän on vaikea löytää työntekijöitä. Aika outoa.

Rakennustaidetta ja maalauksia

On hauskaa tukiskella Goethen kanssa Palladion arkkitehtuuria, johon hän hullaantui jo Vicenzassa. Caritá-rakennusta hän ylistää. Palladio suunnitteli kirkon ja sen ympärille korttelin ylimmän säädyn asunnoiksi, mutta siitä ei ilmeisesti toteutettu kuin osa. Arkkitehdille tyypillinen pylväsfasadi on nykyisin Accademian pääsisäänkäyntinä. Suunnitelman täydellisyys ja suorituksen täsmällisyys, suurin osa hienoa tiilityötä. Myös portaikon Palladio on suunnitellut, hän itsekin ylistää sitä. Siellä hän on toteuttanut lempiajatuksensa, saanut aikaan antiikin asunrakennuksen tunnelman. Vain pylväiden päät ja kannat sekä muut osat ovat hakatusta kivestä. Kaikki muu on poltettua savea. Tarkkaa työtä on tehty, kun myös friisi koristeineen on siitä poltettu, samoin kuin karniisin eri osat. Palladio on siis etukäteen teettänyt tuohon kaikkeen muotit, joiden on täytynyt olla sen verran suurempia kuin mitä savi menee kokoon, osat ovat kaikki olleet poltettuina valmiit ja niin rakennus on voitu pystyttää käyttämällä kalkkia mahdollisimman vähän.

Goethe ylistää Palladion Il Redentore -kirkon fasadia, jota hän pitää paljon kauniimpana kuin turisteja jo hänen aikanaan enemmän kiinnostanutta San Giorgiota. Kirkot tavallisesti alistavat ihmisen, osoittavat hänen pienuutensa, kun taas Palladion suunnittelemat tilat ovat sisään astuvalle inhimillisempiä. Il Redentore on klassinen myös sisältä, meille tulee mieleen Helsingin tuomiokirkko, ei krumeluureja, ei kultauksia, eikä ylitsepursuavia maalauksia. Emme löydä Goethen kehumia latistetusta oljesta luotuja koruompeleilla koristamia verhouksia, joiden vaatimattomuutta, herkkiä arabeskikuvioita ja heleitä värejä hän arvostaa. Joko ne ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet tai viety jonnekin turvaan.

Toisenlainen lajissaan on jesuiittakirkko, jonka toiminta oli jo silloin pannassa. Goethe kuitenkin pääsi sisälle ihailemaan Tiepolon maalauksia kirkon katossa. Niiden pyhimysten nilkkojen lisäksi Goethe on näkevinään helmojen alta pilkahtavan muutakin. Häntä maalaukset naurattavat, mutta hän ei mainitse mitään taidokkaista seinien vihreillä ja vaaleilla marmorilaatoilla toteutetuista pinnoista. Saarnastuolin verhoa luulen ensin aivan muusta materiaalista tehdyksi, mutta marmoria sekin on.   

Accademiassa teosten määrä on valtaisa. Me tarvitsisimme oppaaksemme jonkun muunkin kuin Goethen. Väsähdämme suunnilleen viiden salin jälkeen. Suurimman vaikutuksen meihin tekee Titianin fresko, jossa lapselta vaikuttava Neitsyt Maria nousee portaita temppeliin. Hän ja hänen seuralaisensa näyttävät aatelisilta. Portaiden edessä istuu vanha, köyhä nainen, korissa muutama muna. Kontrasti on hätkähdyttävä. Goethe kehuu kaikkia kolmea T:llä alkavaa venetsialaista taiteilijaa: Titiania, Tiepoloa ja Tintorettoa. Köyhyyden ja tuskan tuominen siisteinä ja kauniina maalattujen enkelien ja pyhimysten äärelle herättää tunteita katsojassa vielä näin viisisataa vuotta myöhemmin, joten taiteilija on varmasti saavuttanut tavoitteensa. Symboliikan ymmärtämiseen teosten luomishetkellä on sitten vallan toinen seikka, sitä Goethe ei meille selitä. Hän kuitenkin näyttää vastaavanlaisen köyhän naisen Tintoreton ehtoollismaalauksesta. Siinä kookas kerjäläinen ja nainen on asetettu pöydän eteen korostamaan taustan henkilöiden sulokkuutta.

Tintoretton teoksien fanfaari löytyy Scuola di San Roccosta. Scuolat ovat rakennuksia, jotka kuuluvat eri ammattikunnille. He eivät olleet aatelisia, joiden joukosta valittiin hallitsija, mutta heillä oli suuri merkitys kaupungin elinkeinoelämälle ja jotkut ammattikunnista olivat myös hyväntekijöitä, kuten tämä Roccon veljeskunta. Ruttoepidemian jälkeen se rikastui ylenpalttisesti, koska rutosta pelastuneet kiittivät lahjoin Pyhää Neitsyttä. Rakennus on komea barokkilinna, olematta mikään rakennustaiteen mestariteos, Goethe toteaa taas tyypilliseen sarkastiseen tapaansa. Me äimistymme valtaisten freskojen keskellä. Goethen mielestä ne ovat hyvin suunniteltuja, mutta pienempinä ne olisivat miellyttävämpiä katsella. Hänestä minkä teoksen vaikuttavuus ei ole koosta kiinni. Henkilöhahmot ovat ilmestyneet Tintorettolle, jos niin saan sanoa, pienemmässä koossa, hän on vain mittakaavan mukaan niitä suurentanut, voimatta suurentaa sisäistä luontoa. En lähde kiistelemään Goethen kanssa, vaikka San Rocco jättää minuun ikuisen muistijäljen.

Venetsia, Venetsia, Venetsia

Kun Goethe alkaa pakkaamaan tavaroitaan jatkaakseen matkaansa, me käväisemme paikallisen asutuksen keskellä ostamassa vihannesmyyjältä parsaa kotiin ja hedelmiä matkalle. Katselemiseen olen väsynyt ja aion hiljaisuudessa miettiä mennyttä ja edessä olevaa. Goethe toteaa, ettei Ifigeneia valmistu, mutta mitään se ei minun seurassani tämän taivaan alla tule menettämään. Minullakin on romaaniteksti tekeillä, mutta nyt matka on vienyt mukanaan. Goethe toteaa olevansa onnellinen saadessaan lähestyä Rooman historiaa, nähdä asioita läheltä eikä vain kirjoista. Vasta lyhyen aikaa olen ollut Venetsiassa, ja venetsialainen eksistenssi on minulle niin tutunomaista kuin olisin ollut täällä kaksikymmentä vuotta.

Kalat ja äyriäiset maistuvat Goethelle. Erityisen paljon hän pitää mustekalasta. Meille mies hotellin vastaanotosta neuvoo kaksi ravintolaa, joista toinen on kallis valkoliinapaikka ja toinen rustiikki osteria, jonka nimi rimmaa mukavasti: Vinovino. Syömme siellä kaikki ateriat. Reijo saa kalaa ja kanaa, ja minä kevään parsaa eri muodoissaan, uppomunilla höystettyinä, risottona ja pastakääryleissä. Hyvä maku jää, kuten Goethelle.

Matkaseuralaisemme jatkaa matkaansa jokea pitkin Ferraran ja Centon kautta Roomaan, jonne hänelle alkaa tulla jo kova kaipuu. Me olemme muutama vuosi sitten tehneet veneretken toisin päin, Ferrarasta Comacchioon, joka on eteläisemmän laguunin suulla. Pysähdymme Goethen mukana Centossa, jonka Guercinon maalauksia hän ylistää. Paikkakunta on yksi viime vuosien maanjäristyksissä pahoin kärsineistä. Ikivanhat rakennukset, joiden seinillä Guercinon freskot ovat, odottavat korjausten etenemistä. Emme näe teoksista kuin muutaman julistekuvan.

Roomaan mekin vielä suunnistamme, mutta sitä ennen käväisemme Goethen mukana Sisiliassa. Siitä parin viikon päästä.

_______________________________________________________________________________________