Joulukuussa harva matkustaa kauas, koska joululaulut ja kynttilät tuovat tunnelmaa pohjolaan. Saimme kesällä Silversea -risteilystä Barbadokselta Cartagenaan houkuttelevan tarjouksen. Emme pystyneet kieltäytymään, sillä pari vuotta sitten vietimme joulun Sea Cloud -laivalla Limasta Panaman kanavaa pitkin Cartagenaan. Jos klikkaat edellistä sanaa, voit selata parin vuoden takaiseen blogikirjoitukseen.
Koska ihastuimme tuohon Kolumbian vanhaan satamakaupunkiin eikä laivan palveluissa ollut moittimista, vaihtoehdoiksi jäi miettiä tulemmeko pois ennen joulua vai joulun jälkeen. Oli helppo päättää, haluanko tyhjään kotiin ja ruokakauppaan jouluaattona vai jäädä lämpöä hehkuvaan Cartagenaan.
Joulupäivänä uimme Osh-hotellin viidennen kerroksen uima-altaassa ja tunsimme molemmat kiitollisuutta elämään.
Cartagena, Kolumbia
Joulukoristeet Cartagenassa ovat huikeat. Aattona kuulimme joululauluja, paikallisia ja kansainvälisiä, ammattilaulajilta kuulostavien kymmenvuotiaitten esittäminä. Spiikkeri ja kirkasääninen solisti oli korkeintaan neljätoistavuotias poika, jonka espanjankielisestä puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin että sujuvalta ja itsevarmalta poika kuulosti. Orkesteri koostui nuorista aikuisista. Aatonaaton koulutyttöjen tanssiesitykset olivat yhtä korkeatasoisia.
Tällä kertaa vietimme Cartagenassa kuusi päivää. Teimme jopa veneretken neljälle Cartagenan Rossario-saarille. Odotimme luontoelämystä, mutta jouduimme täysille hiekkarannoille, satoja tai tuhansia ihmisiä ja toinen toisensa vieressä olevia baareja ja veneitä. Kukin soitti ämyreillään kilpaa Karibian rytmejä. Moista en ole eläissäni kokenut. Jos olisin ollut kolmekymppinen, olisin ollut innoissani – todellinen Beach Party.
Kiehtovinta Cartagenassa oli tutustua Gabriel Garcia Márquezin elämään.
Suunnistimme ensimmäiseksi hänen huvilalleen. Pari vuotta sitten meille kerrottiin, että kotimuseo oli juuri suljettu. Ei talo ollut avoinna nytkään, ja tuskin sitä avataan vuosiin, sillä rakennus on myyty. Se on yksityisomistuksessa. Pettyneinä kyselimme, mistä löytäisimme Márquezista lisää. Meidät neuvottiin yliopiston humanistisen tiedekunnaan kuuluvaan entiseen luostarirakennukseen. Siellä oli huone, jonka seinillä vitriineissä kopio Nobel-sertifikaatista, muutama hänelle kuulunut esine, puku, paita ja valokuvia. Garcia Márquez koketeerasi vaatteillaan samaan tyyliin kuin kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Miehiä vaaleissa pellavapuvuissa ja Panama-hatuissa; talvisin Sibelius vaihtoi värinsä tummanharmaaseen, Márquezilla oli myös jokunen lyhythihainen, kuviollinen silkkipaita.
Nobel-pakittu kirjailija syntyi Aracatacan jokikaupungissa 1927. Oletettavasti juuri sellaisen paikkakunnan ohi hänen päähenkilönsä Fermina Daza ja Florentino Ariza purjehtivat jokilaivassa teoksessa Rakkautta koleran aikaan. Nuorena toimittajana Gaboksi kutsuttu kirjailija asui vuosia Cartagenassa. Avioliiton hän solmi lapsuudenrakkautensa, Mercedes Barcha Pardon kanssa. Liitto kesti kirjailijan koko elämän. Gabo totesi jossain haastattelussa, että vaimo oli hänen tapaamistaan ihmisistä mielenkiintoisin. Mitä ilmeisimmin Gabo tapasi elämässään useita kiehtovia persoonia, Fidel Castro yksi heistä. Sellaisia olivat varmasti myös haastateltavat, jotka tunsivat hänen romaaniensa hahmojen esikuviksi päässeet Juan Perónin, Simón Bolívarin, Augusto Pinochetin tai Pablo Escobarin.
Garcia Márquez sai nobelin vuonna 1982. Jo vuonna 1967 hän julkaisi tunnetuimman teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys. Se on käännetty lähes kaikille maailman kielille ja myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Nobelin jälkeen tulovirta laajeni vyöryksi. Niinpä vuonna 1984 Márquezin pariskunnalla oli varaa ostaa komea rantahuvila. Silti suurimman osan elämästään he asuivat Mexico Cityssä, jossa kirjailija kuoli vuonna 2014. Hänet kuitenkin haudattiin Cartagenaan.
Kirjailija on todennut teostensa olevan mielikuvitusta, vaikka niissä on tosielämän tapahtumia. Paikat tarinoissa ovat todellisia. Fermina Daza ja Juvenal Ubrino menevät naimisiin Cartagenan tuomiokirkossa. Sen edustalla kaarikäytävältä löytyy edelleen kahvila, jossa kirjailija istui kirjoittamassa. Hänen kuviaan löytyy taideteoksina ympäri kaupunkia, talojen seinissä, osoitteissa, joissa hän asui ja kirjoitti tai joita hän käytti kirjojensa tapahtumapaikkoina. Jotkut turistioppaat ovat keksineet tarjota kierroksia hänen kohteissaan. Matkanjohtajani Reijo löysi ne itse. Plaza Ferdandez Madrid -puistikon laidalla on talo, jossa Fermina Daza asui. Puistikossa istui Florentino Ariza, joka rakastui Fermina Dazaan. Nuorimies kirjoitti ihailunsa kohteelle rakkauskirjeitä ja Fermina Daza alkoi vastata niihin. Mutta neito valitsi rikkaan lääkärin, Juvenal Urbinon. Mangan kaupunginosasta etsimme huvilaa, jonne lääkäri vei nuorikkonsa asumaan. Sinänsä Manga on melko tylsistyttävää aluetta, erityisesti joulupäivänä, kun kaikki oli kiinni. Kirjan päähenkilö Florentino Ariza ei mennyt koskaan naimisiin, odotti vain lääkärin kuolemaa. Tosin hän intoutui rietastelemaan erilaisten naisten kanssa, jo elähtäneistä naisista teinityttöihin, mutta sen kaiken Florentino Ariza teki salassa, jopa niin että häntä luultiin homoksi. Romaani kuvaa ihastuttavan humoristisesti paitsi rakkauden sokaisemaa miestä niin myös vanhan pariskunnan elämää.
Kaikkein hämmästyttävin Márquezin kirjojen tapahtumapaikoista on Calle del Torno -kadulla sijaitseva Sofitel Hotel, joka on nykyisin huippukallis putiikkihotelli. 1600-luvulla rakennus perustettiin Santa Clara -luostariksi. Kun 1990-luvulla sitä kunnostettiin hotelliksi, nykyisen baarin alta löytyi krypta ja kymmenien nunnien maalliset jäänteet. Journalisti Garcia Márquez osui paikalle. Yhdellä luurangoista oli pitkät punaiset hiukset ja ne innostivat kirjailijan kirjoittamaan romaanin Rakkaudesta ja muista riivaajista. Sain matkanjohtajaltani joululahjaksi teoksen englanninkielisen version Of Love and other Demons. Kirja on minulla lukujonossa.
Cartagenan kadut olivat kuumemmat, Getsemanin kujat tiheämmin turistien täyttämät ja vanhankaupungin kukkaköynnökset upeammat kuin muistin. Kun Cartagenaan palaa, sen ominaistuoksut nousevat muistoista mieleen, leivonnaiset, kahvi ja hedelmät. Tottumuksesta löysimme di Silvio-ravintolan, jota pidimme kohtuuhintaisena ja Lolita-ravintolan, joka oli kallis mutta viehättävä joulupäivän aterialla. Mutta missään maailmassa mango ei voi olla yhtä täydellisen makeaa ja avokadot yhtä herkullisia kuin Cartagenassa.
Lontoo, Iso-Britannia
Lentoreittimme varrella pysähdyimme Lontooseen kolmeksi päiväksi. Jostain syystä emme ole käyneet tuossa ihastuttavassa suurkaupungissa vuosiin, vaikka olemme asuneet siellä toistakymmentä vuotta kolmeen otteeseen, ensin 1980- ja 1990- luvuilla ja sittemmin 2001-2008. Oyster-kortti julkisessa liikenteessä toimi edelleen, mutta myös pankkikortti suoraan. Aikanamme ajelimme Piccadilly Linella Heathrow:lta keskustaan, mutta sittemmin rakennettu Elisabeth Line on huomattavasti nopeampi. Junassa kuulutettiin vanhaan malliin seuraamaan muita matkustajia ja ilmoittamaan välittömästi, jos näkee mitä tahansa poikkeavaa. Minua huvitti: kaikki oli poikkeavaa. Lontoolaiset saattavat edelleen kulkea varvastossuissa ja turkki päällä, tai tavanomaisessa toppatakissa valtaisa karibialaismyssy päässään. Joku huojuu korvanapeista kuulemansa musiikin tahtiin tai muuten vaan pilvessä. Toinen meikkaa kulmiaan. Kolmas nauraa ääneen jotain mitä me emme tajua.
Ensi vaikutelmasta huolimatta tai juuri sen vuoksi Lontoo näytti meille parhaimmat puolensa. Aurinko pilkotti puistojen hiekkakujia eikä sade päässyt meitä yllättämään. Joulukoristuksissaan Sloane Square oli mitä ihastuttavin. Valoruusukenttä syöpätutkimuksen hyväksi oli liikuttavan upea. Kirjoitin yhteen ruusukylttiin omistuskirjoituksen juuri syöpään menehtyneelle ystävällemme Sirkka Kyrömiehelle.
Näkymät OXO-Towerista olivat paljon huikaisevammat kuin muistin. Heitin ajatuksen istuskella siellä seuraavana täyskymppisenä syntymäpäivänäni. Thamesin varrelle, South-Bankin tienoille, on noussut mitä uljaimpia ja erikoisimpia rakennuksia. Kun me muutimme pois vuonna 2008, muista poikkeavana kaupungin siluettiin oli noussut vain suolakurkkua muistuttava The Gherkin.
British Museum oli myös muistikuviani täydellisempi. Egyptin aarteet ovat siellä selkeämmin esillä kuin Torinossa tai Tukholmassa tai jopa Niilillä. Ei ihme, ettei Mika Waltarin tarvinnut matkustaa Egyptiin, sillä hän löysi kaiken tarvitsemansa tiedon Sinuheen Lontoossa. Rooman valtakunnan kehitys on esitetty niin loogisesti, että sen historian oleellisimmat seikat painuvat mieleen paremmin kuin historiankirjoja lukien tai Rooman kaduilla vaellellen. Vaihtuvan näyttelyn osastolla oli esillä pohjoismaista taidetta, Nordic Noir. Se täydensi hyvin Tate Modernin lappalaisinstallaatiota. Turbiinihallin porontaljoista rakennettu kokonaisuus ja mystiset teokset hämmästyttivät meitä suomalaisia ehkä vähemmän kuin brittejä ja muita eurooppalaisia.
Saimme asua ystävämme luona Holland Parkissa. Sieltä lyhyt kävely High Street Kensingtonille, jossa tapasimme entisiä työkavereitani lounaalla. Yksi heistä tarjosi illan Lontoon boxissaan. Reijon entisen pomon puolisoineen tapasimme Kew Gardensissa. Iki-ihana Palm House on menossa remonttiin, mutta me ehdimme nähdä sen vielä. Pääsimme tropiikkiin juuri niiden kasvien ja kukkien lomaan, jonne lensimme pari päivää myöhemmin.
Barbados
Kuusi päivää Barbadoksella sujuivat joutuisasti. Ensin oli totuteltava lämpöön ja toiseksi Karibian rytmeihin. Niistä saimme ensituntuman Bridge Townin julkisessa bussitaksissa. Ne ovat yksityisiä pikkubusseja, jotka pysähtyvät minne vaan reitin varrelle. Ei tarvinnut edes peukkua nostaa, sillä jo ihonvärimme ilmaisi lähestyvälle kuljettajalle, että saattaisimme tarvita kyytiä. Musiikin pauhu nousi räminäksi. Veloitus matkasta ja viihteestä oli kolme ja puoli paikallista dollaria, mikä on puolet US-dollareiden arvosta.
Matkanjohtaja oli valinnut meille Bridge Townista 50-vuotta vanhan kolmekerroksisen perhehotellin. Huoneemme 64 ovi oli suoraan laatoitetulle terassipihalle, uima-altaalle oli 20 metriä ja sen takaa avautui leveälle rantakaistale. Hotellin nimikkokissa tervehti meitä joka aamu lasioven takana. Kauramaitoa se lipoi mielellään. Yhtenä iltana se toi huoneemme edustalle, pensaan juureen, luottamuksen osoituksena hiiren. Niitä siellä liikkui. Näin päivällä jalkahoitolasta tullessani hotellin lähellä rotan juoksevan roskalaatikon taakse piiloon.
Barbadoksen historiaa opiskelimme museossa, joka kaipaisi kohennusta. Saimme kuitenkin selville, että arawaki- ja karaibi-intiaanit asustivat saarella, kun espanjalaiset löysivät sen 1500-luvulla. Koska saarelta ei löytynyt kultaa tai muuta arvokasta, espanjalaiset jättivät sen omiin oloihinsa. Ilmeisesti osa alkuperäiskansasta kuoli espanjalaisten kantamiin tauteihin ja osa pakeni muille Karibian saarille. Varmaa on, että brittien saapuessa saarelle 1600-luvulla, siellä ei ollut asutusta. Saaren muodot muistuttavat väljästi Englannin nummimaisemia. Britit viihtyivät ja perustivat sokeriplantaaseja. Työntekijöiksi hankittiin afrikkalaisia. Orjuus lakkautettiin 1830-luvulla. Mielenkiintoista oli lukea, että Britannian hallitus maksoi maanviljelijöille 20 miljoonaa puntaa, jotta näillä olisi varaa maksaa palkkaa vapautetuille orjille. Barbados itsenäistyi vuonna 1966.
Tutustuimme Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin, George Washingtonin, tarinaan. Hän tuli alle 20-vuotiaana isoveljensä Lawrencen kanssa sukulaisten luokse Barbadokselle vuonna 1751. Veli sairasti tuberkuloosia ja lämpimän tropiikin oletettiin hoitavan hänet kuntoon. Veljeksille vuokrattiin talo rannalta, koska isorokko jylläsi Bridge Townissa. Veli kuoli ja George sairasti taudin lievänä mutta sai loppuiän kestävän immuniteetin. Siitä hän hyötyi myöhemmin liittovaltion eteläosissa. Hän innosti yrittäjiä sokeriruokon viljelyyn, koska brittien saama tuotto sokeriruokoviljelyksillä Barbadoksella oli Washingonin laskujen mukaan huikea.
Brittiläisyys Barbadoksella näkyy edelleen. Turistit ovat useimmiten brittejä, samoin yritysten omistajat. Hotellit rantakaistalla ovat kaupungin komeimpia rakennuksia. Niiden edustalle on rakennettu kävelytie, jolla turistit saavat astella. Meitä vastaan tulleet britit toivottivat hyvät huomenensa hymyillen.
Hauskinta oli käväistä Graeme Hall Nature Sanctuary -puutarhaan. Se on juuri uudistettu, tiet tasaiset ja kaikki puhdasta ja siistiä. Toinenkin puutarha oli käynnin arvoinen, Flower Forest Garden. Kukistaan Karibia tunnetaan.
Silver Shadow -risteily
Lauantaina 13.12 nousimme Silver Shadow -nimiseen laivaan 320:n muun matkustajan kanssa. Saimme oman hytin ja parvekkeen, jota emme juuri käyttäneet muutoin kuin uima-asujemme kuivatukseen. Laivalla oli tilaa ja niin vähän matkustajia, että kasvot ja muutamat nimet tulivat tutuiksi 9:n päivän aikana. Koska liikuimme varsin lähellä Venezuelaa, tiirailimme välillä horisonttia mitään erikoista näkemättä. Baarissa tutustuin Venezuelasta 20 vuotta sitten Yhdysvaltoihin muuttaneeseen pariskuntaan. Mies sanoi olevansa María Corina Machado Pariscan serkku ja ihailevansa tämän Nobel-rauhanpalkinnon saaneen naisen rohkeutta. Hän uskoi Venezuelan poliittiseen muutokseen.
Laivan La Terrazza -ravintolaan ihastuimme, sillä seisovasta pöydästä sai poimia aamiaiseksi ja lounaaksi ihan mitä tahansa mieleen juolahti. Illallisilla sai valita ruoat listalta. Vaihtoehtoravintoloita oli muutama. Suurin osa niistä kuuluivat kokonaispakettihintaan, alkoholijuomista alkaen. Vuosikertaviineistä olisi joutunut maksamaan, mutta emme kaivanneet Baroloa emmekä Franciacortaa. Vettä oli jääkaapissa kuplallisena ja kuplattomana. Istuimme usein kannella ja nautimme leppoisasta merituulesta. Upein illoista oli Willemstadin satamassa, ei tuullut ja etelän yö tähtitaivaineen oli juuri niin kaunis kuin voi vain kuvitella.
Saint Lucian saari on tuttu vulkaanisesta toiminnastaan, parista terävähuippuisesta vuoresta, pitoneista, kiehuvasta mutalähteestä ja vesiputouksista, joihin tutustuimme muutama vuosi sitten ensimmäisellä risteilyllämme Silver Cloud -purjelaivalla. Tästä linkistä pääset siihen ehkä elämämme huikeimpaan merimatkaan. Tällä kertaa pysähdyimme Rodney Bay -satamassa ja ajelimme bussilla saarella vaikuttaneen lääkärin huvilalle. Sinänsä mitäänsanomaton kohde, kaunis puutarha, jota emme oikein nähneet, koska satoi. Kylien talojen värikkyys jäi kyllä mieleen. Talot on rakennettu rannassa pilareille, aivan kuin Floridassa. Jos hyökyaallot lyövät, asuintilat saattavat pysyä kuivina. Ylempänä vuorilla pilareita ei enää näkynyt.
Tällä Kansainyhteisöön kuuluvalla saarivaltiolla on sama historia kuin monella muulla Karibian saarilla, aikanaan siitä taistelivat ranskalaiset ja britit, sokeriruokoa viljeltiin orjavoimin ja kun orjat vapautuivat, sokeriruokoviljelyä jatkettiin surkeasti palkattujen entisten orjien voimin, tuli banaani ja 1960-luvulta turismi. Investoijat Karibian saarilla ovat varakkaita länsimaalaisia, jotka ovat ostaneet haltuunsa rantoja, joskus jopa kokonaisia saaria.
Canouan-pysähdys Saint Vincent and the Grenadines –saarilla oli juuri sellainen kohde, jonka omistaja oli joku varakas yrittäjä. Saimme nauttia mitä ihastuttavimmasta hiekkarannasta ja barbecue-illallisesta.
Pysähdyimme jok´ikiselle kolmesta Alankomaiden Antilleihin kuuluvista saarista. ABC-saariksi niitä kutsutaan ja niillä on vähän samanlainen erityisasema Alankomaissa kuin Ahvenanmaalla Suomessa. Saarten edustajat ovat mukana Alankomaiden parlamentissa. Saarten asukkaat pääsevät opiskelemaan Hollannin ammatillisiin koululaitoksiin ja yliopistoihin. Kun aikanaan asuimme kolme ja puoli vuotta Hollannissa, muistan että maassa yliopistoon pääsee jokainen sinne haluava ylioppilastutkinnon suorittanut henkilö. Haasteeksi tulee ensimmäinen oppivuosi. Jos ei saa kursseista kokoon vaadittavia pisteitä, joutuu ulos ja university dropout -titteli leimaa ikävästi elämää.
Ensimmäisenä rantauduimme vuorokaudeksi Bonaire-saarelle, Kralendijk-satamaan. Reijo halusi snorkkelit, joten etsimme vuokrafirman rannasta. Kaveri tiskin takana luuli meitä hollantilaisiksi. Ehkä juuri siksi, että heitä on saarella koko joukko, yrittäjiä, jotka tarjoavat loma-asuntoja Euroopasta tulevilla kansalaisilleen. Satamaan kiinnittyneistä risteilijöistä ei juuri tule heille asiakkaita, koska laivayhtiöt ovat aktiivisia omien retkiensä markkinoinnissa. Me yritämme aina etsiytyä paikallisten piiriin. Tällä kertaa laivayhtiöllä oli joku ilmaisretki joka satamassa. Boanairella saimme istua ilman turvavöitä kuorma-auton lavalla. Ajelimme loma-asutuksen läpi ulos kaupungista mangrove-soille. Aaseja liikkuu pikkulaumoina kumpareilla, niitä on saarella tuhansia. Hollantilaiset toivat aikoinaan aasit suolan kuljetukseen. Kun traktorit ja kuljettimet tekivät aaseista hyödyttömiä, ne päästettiin luontoon.
Suolaa saadaan laajoista matalista merivesialtaista haihduttamalla. Aurinko paistaa ja tulee tasaisesti. Muutamassa kuukaudessa altaat kristallisoituvat. Suola kerätään pyramideja muistuttaviksi keoiksi, joista pakataan paaleja vientiin. Kun työntekijät olivat vielä orjia, he joutuivat kaapimaan suolaa altaista polttavassa auringossa ja kirpeässä tuulessa. Bussinkuljettaja oli musta, hän kertoi minulle, että aikanaan orjat sokeutuivat muutamassa vuodessa. Hollantilaistaustainen opas ei mitään järkyttäviä yksityiskohtia maininnut, hän kertoi vain nyky-Bonairen noususta. Suola ja öljy tuottavat mukavasti ja turismi kehittyy.
Koralleja on kunkin kolmen saareen ympäristössä. Lasipohjaisessa veneessä seilasimme lähiriutalle. En ole asiantuntija ja muistot ovat ehkä himmentyneet vuosikymmenien myötä, mutta joskus kolmekymppisenä kun sukelsimme Fijillä, korallien värikylläisyys oli suurempi. Hollantilaiset asiantuntijat kasvattavat koralleja ranta-akvaarioissa ja istuttavat niitä riutoille, joten meren monimuotoisuutta pyritään ylläpitämään. Vesien lämpeneminen ja turismin kasvu tuovat vaikeasti hallittavan yhtälön.
Willemstadissa, Curaçaon saarella olimme viimeksi muutama vuosi sitten.Viimeksi olimme liikkeellä suuremmalla aluksella, Harmony of the Seas, ja jouduimme jäämään melko kauas ulos. Nyt laivamme lipui jokea pitkin sisään. Saimme seurata Queen Emma -sillan väistymistä sivuun aluksemme edestä. Nopeasti se oli taas paikallaan. Ja kansa pääsi astelemaan Pundasta Otrobandaan ja takaisin.
Willemstadissa jos missä tuntee Hollannin vaikutuksen, sillä talot ovat samannäköisiä kuin Amsterdamissa ja valkoihoiset nuoret miehet näyttävät hollantilaisilta. 135000:n asukkaan kaupunki on selvästi suurempi kuin muut Antillien satamat. Öljynjalostamojen tuotanto on oppaan mukaan vähenemään päin, mutta ilmeisesti rahoitusteollisuus on pysynyt vankkana. Kuuluisalla Curaçaon likööritehtaalla saimme maistella tuotetta. Seinän historiikissa pisti silmiin maininta, että tehtaan perustaja oli nainen ja mulatti. Moista sanaa ei nykyisin käytetä, mutta teksti alleviivasi sitä, että taustastaan riippumatta hän onnistui rakentamaan tuottavan liiketoiminnan.
Jotkut globaalit yritykset ovat rekisteröityneet Alankomaiden Antilleille veroetuja ja erilaisia säätelyvapauksia etsien. Kaupungit ovat siistejä. Betoniseiniin maalattuja taideteoksia kaikkialla. Maaseutu on samannäköistä kaikilla näillä kolmella saarella: heinikköä, mangrovea, kaktuksia. Osin hoitamatonta tienpenkkaa. Itäpuolella hiekkarannat ja länsipuolella merenkäynnin muovaamat kalliot.
Oranjestadissa, Aruballa olemme myös käväisseet pari vuotta sitten. Viimeksi harkitsimme kävelyä hotellikaistan päässä olevalle majakalle. Onneksi emme toteuttaneet sitä, sillä nyt kun olimme bussilla liikkeellä, havaitsimme majakan olevan paljon kauempana ja ylempänä piikkipensaiden peittämällä mäentöyräällä kuin miltä se rantaviivasta näyttää. Hotelleja oli ilmestynyt rantaviivaan lisää. Bussi vei meidät myös saaren länsirannalle, jonka suuri luonnonsilta oli romahtanut vuonna 2005. Aallot olivat syövyttäneet pehmeämpää kiviaineista pois ja jättäneet liuskan jyrkänteen yli, kunnes ajan saatossa liuska romahti. Edelleen on näkyvissä joku pienempi liuska, jota sadat turistit kuvasivat. Viimeksi matkustimme julkisella bussilla saaren eteläpäähän päähän San Nikolaas -nimiseen kaupunkiin, joka on tullut kuuluisaksi seinämaalauksistaan. Vastaantulijoista suurin osa vaikutti huumeiden väärinkäyttäjiltä, joten se oli helppo jättää väliin tällä kertaa.
Paikalliset puhuvat hollannin ja englannin lisäksi papiamentua, kieltä jossa voi erottaa ranskankielisiä, englanninkielisiä ja espanjankielisiä sanoja.
Viimeinen kohteemme ennen Cartagenaa oli Santa Marta. Se on myös Kolumbian satama. Pari kiinnostavaa asiaa jäi mieleen, ensinnäkin Kolumbian keinot vaikuttaa paikallisen asutuksen pysymiseen massaturismikohteissa. Italiassa ja monessa Euroopan maassa, jopa Rovaniemellä air b&b -liiketoiminta on ajamassa paikalliset pois kaupungin keskustoista. Asuminen niissä tulee kalliiksi, ja jos omistaa asunnon, se kannattaa laittaa lyhytvuokraukseen. Kolumbiassa kaupunginosien verotuksella ohjaillaan asutusta. Jos asut modernissa kerrostalokorttelissa, tyyliin Bocagrande Cartagenassa, joudut maksamaan enemmän veroja kuin heikompien palveluiden alueilla ja jos pysyttelet turistikujilla, saatat saada asua ilmaiseksi. Toinen muistiin jäänyt seikka oli Simón Bolívar. Hän kuoli Santa Martassa, Kolumbiassa 17. joulukuuta 1830. Quinta de San Pedro Alejandrino -nimisellä maatilalla kaupungin laitamilla, joka on nykyään historiallinen nähtävyys ja museo. Simón Bolívar oli 1800-luvun alun vallankumouksen johtaja, vapaustaistelija, joka vaikutti itsenäistymiseen Kolumbiassa, Venezuelassa, Ecuadorissa, Perussa ja Boliviassa. Hän pyrki Etelä-Amerikan liittovaltion perustamiseen Yhdysvaltain malliin.
*************************************************************************
Katukuvia Getsemanen kaupunginosasta Cartagenasta
Kulkuri ja Joutsen 