Kulkuri ja Joutsen

 

Purjelaivalla saa tuntuman merenkulun historiaan. Miehistö nousee mastoon, tuuli tuivertaa ja mainingit keinuttavat.

 

Sea Cloud 2 on maailman suurin risteilyalus, jonka purjeita reivataan käsivoimin. Se on 16 vuotta vanha kopio vähän tätä pienemmästä huvipurresta, joka rakennettiin Saksassa vuonna 1931. Omistaja tarjosi sitä toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain merivoimille tiedustelualukseksi, mutta presidentti Roosevelt piti alusta liian kauniina, joten sitä käytettiin vain sääarviointiin Itärannikolla. Nykyisin sekin on risteilyalus.

Helsingin alumnien johto suunnitteli jäsenistölleen risteilyä vuosia. Me innostuimme mainoksesta emmekä pettyneet. Aluksella oli 37

suomalaista, kaikki toinen toistaan kiinnostavampia ja mukavampia persoonia. Emme tunteneet ketään aiemmin, mutta muutaman kanssa tuli vaihdettua niin syvällisiä ajatuksia ja koetuksi sellaisia elämyksiä, että yhteyden voisi uskoa jatkuvan.

 

Pienet Antillit

Antillien saariryhmän hahmottaa kartassa valtaisan tulivuoren kraateriksi, etelässä Venezuelan pohjoispuolella muutama hollantilaisille kuuluva saari ennen Kolumbian rannikkoa, idässä usean entisen siirtomaavallan saaria ja pohjoisessa suuret Antillit, Puerto Rico, Dominikaaninen tasavalta, Haiti, Kuuba ja Jamaica, lännessä Väli-Amerikka ja Panaman kanava. Me seilaisimme idässä, Pienillä Antilleilla, Barbadokselta Antigualle. Kaikki saaret ovat tuliperäisiä.

Karibianmeren risteily tuottaa eittämättä mielikuvia ylellisestä lomailusta. Ja on se sitä, ainakin kolmimastoisella Sea Cloud -parkilla. Ruoka ja viinit gourmét-tasoa, tervetulijais-shampanjat, kapteenin illalliset, hytit kuin paremmissa hotelleissa, auringonottotuolit joka seinustalla, vedet, kahvit ja teet saatavissa joka hetki tropiikin hedelmätarjottimista puhumattakaan. Klassisen pianon taituri soittamassa Beethovenin pianosonaatista Schubertin preludeihin ja Chopinin poloneeseihin. Alexander Raytchevin omat sävellykset maailmankaikkeuden planeetoista ovat ehtineet ennen tätä matkaamme hurmaamaan jopa Hamburgin vaativan sinfoniayleisön.

Karibian maisemien kauneus ei silti ylitä Sardinian tai Kroatian rantojen ja poukamien viehkeyttä, mutta sää tammikuussa on miellyttävää, tasaiset 28C, yöllä 25C. Ehkä Kanarialla sää on lähes sama, Floridassa ja Välimerellä tammikuussa saa usein hytistä viimassa.

 

Reitti

Aloitimme Barbadokselta. Saarella on 300.000 asukasta ja se kuuluu Brittiläiseen kansainyhteisöön kuten Kanada. Barbados sai itsenäisyyden 60-luvulla eikä ole osunut hurrikaanien murjomaksi sen jälkeen. Me ajelimme kaupungin läpi taksissa lentokentältä satamaan. Musta, lihaksikas kuljettaja puhui kaunista brittienglantia, kuunteli BBC:n uutislähetystä Trumpin viimeisistä edesottamuksista ja kertoili meille saaren historiasta ja nykyisyydestä. Hänen serkkunsa oli juuri valittu pääministeriksi. Krikettikentän ohi ajettiin. Taksikuljettajalle se oli liian hidas urheilulaji, hän oli kilpaillut sadan metrin juoksussa.

Bequia on lähes sata meripeninkulmaa Barbadokselta etelään. Se kuuluu Grenadiinien saariryhmään. Heti aamusta saimme kokeilla millaista

on kiivetä pelastusalukseen, jota käytetään yhteysaluksena jos ja kun rannassa on laituri. Hiekkasärkille noustiin maihin kumiveneistä. Tuli vain mieleen, että todellisessa hädässä portaikko alas pelastusalukseen huojuisi ja sen teräksiset reunat ja ahdas oviaukko saisivat aikaan vähintään mustelmia ellei peräti murtumia. Mitään sellaista ei sattunut. Merimiehet hoitivat hommansa huolella, nostivat kassit, pitivät aluksen tiukasti köysillä kiinni portaissa ja taivuttivat käsivarren tukiotteella heikompikuntoisimmatkin turvallisesti sisään.

Bequia ei jättänyt merkittäviä muistijälkiä. Saari kuuluu brittiläiseen kansainyhteisöön. Meidät vietiin brittiläismiehen perustamaan kilpikonnakasvattamoon. Hän kertoi olleensa nuorena kalastaja ja pyydystäneensä kilpikonnia, joiden kilpeä on käytetty koriste-esineiden valmistukseen. Kun yksi kilpikonnista perusti pesän miehen kodin portaiden alle, hän sai herätyksen. Siitä lähtien hän on varmistellut, että kilpikonnat kasvavat riittävän suuriksi pärjätäkseen valtameressä. En vakuuttunut. Miehen tarina korvakäytäviinsä kasvaneesta korallista oli varsinainen vitsi. Mitä todennäköisimmin kyse oli ansainnasta, jotain turisteille pitää näyttää. Ja koska kilpikonnia pitää suojella, brittimies kerää toimeentuloa todennäköisesti myös hyväntekeväisyysorganisaatioista lahjoituksina.

Grenadalla kiipesimme sademetsän läpi mäen harjalle. Se oli urheilua. Piti kuluttaa kaloreita jotta pystyi syömään illalla taas pitkää kaavaa. Näkymät kukkulalta eivät vastanneet oman Lagomme näkymiä. Osa porukasta tutustui yrttipuutarhaan. Britit ovat kehittäneet aikanaan saaresta maustetuottajan ja tärkein mausteista on muskottipähkinä. Ilman sitä sipulipiirakasta ei tule herkullista. Yllätyksekseni kuulin, että muskotti on itse asiassa tappava myrkky, mutta teelusikallisesta jauhettua pähkinää ruoassa ei ole huolta. Muskotista käytetään pähkinän lisäksi sen punainen kuori, jota myydään kuivattuna muskotinkukka-mausteena.

Matkalla takaisin laivallemme näimme Mustiquen, saaren, jonka prinsessa Margaret omisti ja viihtyi ystävineen. Saari on nykyisin super-jetsetin lomapaikka, sinne ei edes Sea Cloudin matkustajilla ollut pääsyä.

Komas päivämme Karibialla oli yksi risteilyn parhaista. Ajelimme katamariinilla ja rantauduimme uimapuvuissa asumattoman Tobaco Bay-

 

saaren rantaan vyötärön syvyyteen. Se kuuluu Grenadiineihin, muutaman sadan pikkusaaren muodostamaan kokonaisuuteen. Rannan tuntumasta jotkut etsivät koralleja. Moni päätti vain kellua laguunissa kunnes paikallisen toimijan baari kutsui. Rommia ja olutta sai Karibian dollareilla, mikä on saarten yleisimmin käytetty valuutta.

Aamupäivän mittaisen hiekkarantanautiskelun jälkeen katamariini kuljetti meidät Union Islandin Chatham Bayhin, poukamaan, jossa meille tarjoiltiin lounas rantabaarissa. Sitä ennen katamariinin miehistö tarjoili porukallemme rommipaukkuja siihen malliin, että kaikkia nauratti.

St. Lucia on tuttu saari jokaiselle Karibialla käyneelle. Soufriéren rannan tummat sokeritopat, Pitonit, on ikuistettu miljooniin ja taas

miljooniin valokuviin. St. Lucia on yksi niistä kohteista, joista jo intiaanikansat taistelivat verisesti. Siirtomaavallat kilpailivat siitä vuosikymmeniä. Aktiivisesta vulkaanisesta toiminnasta johtuen maaperä on rehevää, sokerin jälkeen saarella viljellään kaakaota, kahvia ja monenlaisia yrttejä ja mausteita. Saarella on toiminut jopa sulffaattikaivos paikalla, jossa mutavelli kuplii tulivuoren kraaterin lähteissä 170C:n lämpötilassa. Ehkä meille hyvin hoidettuja puutarhoja nähneille käyskentely Diamond –nimisessä puutarhassa oli pienoinen pettymys. Nousu näköalapaikalle sitä vastoin oli sekä suhteellisen kevyt että nautinnollinen kokemus. Venäläispianisti Ashkenazi viettää huvilassaan eläkepäiviään, hän katselee terassiltaan näkymää jahtivenesatamaan ja valkoiselle hiekkarannalle. Aktiivivulkaanisaaren hiekka ei ole luonnostaan valkoista vaan mustaa. Mutta hotellit palvelevat asiakkaitaan ja tuovat viidentähden hotellirantoihin valkoista hiekkaa. Tietysti.

Hurrikaani Irma tuhosi Dominican rakennuskannan kahdesti syyskuussa. Meille kerrottiin, että saaren pohjoispää ei kärsinyt aivan yhtä rajuja vaurioita kuin muu osa saaresta. Jokainen hurrikaani on raivonnut saarella viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Dominica itsenäistyi Isosta Britanniasta vuonna 1978 ja heti seuraavana syksynä hirmumyrsky iski. Irma pyöritti ilmassa autoja, kontteja, kattoja, aitoja ja repi metsät kaljuiksi, vain rangat jäivät pystyyn ja ne alkavat neljä kuukautta myöhemmin taas viheriöidä. Moni risteilyaluksella mukana ollut jätti Dominican väliin eikä noussut maihin. Tuhoutuneita taloja, katkonaisia johtoja ja putkia, ei maisemasta juuri saa muuta irti.  SeaCloud 2 on käynyt saarella jo pari kertaa ja moni matkalainen on lahjoittanut varoja uudelleen rakennukseen. Laivasta on viety maihin ruokaa, juomaa, lakanoita ja pyyheliinoja. Minulla oli kassillinen vaatteita. Ne annoin kolmekymppiselle naiselle ja hänen äidilleen. Naisten silmäkulmaan nousi kyynel, niin onnellisia he olivat.

Illalla ihailimme auringonlaskua parkkimme ankkuroituessa ranskalaisen Guadeloupen Pyhien saarten, Ile des Saintes, kuuluvan Terre-de-Haut –saaren poukamaan. Se kuuluu Ranskalle niin tiukasti, että soitin äidille puhelun Poriin suomalaisesta kännykästä eurosopimushintaan. Kirkkaasti ja selvästi kuului. Myös Terre-de-Haut oli kokenut Irman kiukun, mutta eurooppalaisena turistisatamana rakennusten korjaustyöt olivat lähes kokonaan ohi. Kävelyretkellämme Napoleonin pystyttämälle linnakkeelle näimme kaatuneita puita, mutta museon puutarha oli siivottu. Moni puu ja pensas oli typistetty ja uutta vihreää oli kasvamassa rungoista. Napoleonin linnake on vahvaa tekoa eikä sitä brittilaivasto ole koskaan uhannut. Museon pienoismalli kertoo 1700-luvun lopulla käydystä meritaistelusta, jossa Britannia toteutti silloin uutta strategiaa työntymällä kiilana ranskalaislaivajonon läpi. Lordien väitetään kilistelleen samanaikaisesti kuppejaan ranskalaisen ylimystön kanssa illallisella aivan kuin sota olisi ollut urheilukilpailu. Vasta laivastotuhojen jälkeen sovittiin asioista ja Iso-Britannia sai saariryhmän haltuunsa muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.

Matkamme pääkohde oli Gustavia, Barthelemy tai englanniksi St. Barthsin saari, joka oli Ruotsi-Suomen omistuksessa melkein sata vuotta

1800-luvun puoliväliin. Kustaa III:lla oli haaveena tulla siirtomaavallaksi Tanskan, Hollannin, Englannin ja Ranskan tapaan. Hän osti Ranskalta saaren antamalla ranskalaisille vapaan pääsyn Göteborgin satamaan. Ranskalle saari myös palautui. Kuninkaan haaveilema menestys karahti jo siihen, että ostetulla saarella ei ollut vettä eikä sillä voinut viljellä sokeriruokoa, jolla muut siirtomaavallat ansaitsivat miljoonia. Silti moni ruotsalainen muutti saarelle rikastumisen toivossa, mutta kovin harva siellä vaurastui.

Aika nopeasti 1700-luvulla Gustavia ajautui yhdeksi orjakaupan keskussatamista, mistä Ruotsin historiankirjat vaikenevat. Kuningas keräsi orjakaupasta vähintään mukavaa taskurahaa. Gustavia oli sokeriruokoviljelyn huippuvuosina 6000:n asukkaan satama, aikanaan yksi Ruotsin suurimmista kaupungeista. Saarella on edelleen ruotsalaisten rakentamia puu- ja kivitaloja, puutaloista yksi on entinen pappila, nykyinen Vietnamilainen ravintola, koulurakennus on jäljellä, samoin puinen kivipaasien päälle rakennettu kirkontorni, kuvernöörin talosta kivijalka, majakka, sadevesikeräysaltaita ja muutama satamarakennus, ehkä joissakin niistä säilytettiin orjia tai niissä oli kapakoita. Ruotsalaisten jälkeläisiä uskotaan elävän saarella, pääkatujen ja –kujien ranskalaisten nimien alla ruotsalaiset nimikyltit muistuttavat ruotsalaistaustasta, ranskaa puhutaan, vaikka suurin osa saarelle muuttavista on nykyisin amerikkalaisia. Kaupunkikuvaa on viime vuosina kohennettu, pääkadulla ranskalaiset huippumerkkikaupat houkuttavat ostajakuntaa lahteen ankkuroituvista jahdeista ja kaupunki pyrkii edelleen vahvistamaan vapaasatamastatustaan.

Virgin Gorda on brittiläissaari, yksi suurimmista. Läntiset Virgin Island –saaret kuuluvat Yhdysvalloille. Richard Branson ihastui saariin niin syvästi, että antoi liiketoimilleen Virgin nimen, Virgin Air, Virgin Telecommunications, Virgin Records, Virgin Megastores, jne. Gorda muistuttaa veden ja tuulen muovaamine jättiläiskivineen Sardinian etelärannikkoa, mutta Irman tuhoamat huvilat vetivät hiljaisiksi. Mitä ilmeisimmin huviloiden omistajat eivät ole päässeet yksimielisyyteen vakuutusyhtiöiden kanssa, koska suurin osa rakennuksista oli edelleen päreinä, jossain joku pressu suojasi omaisuutta. Näköalapaikan ravintolasta oli jäljellä vain betonilaatta.

Kipuaminen jättiläiskivien suojaamaan rantaan Gordalla kasteli varpaat muttei ollut lainkaan niin vaikeaa mitä laivan ohjelmassa annettiin ymmärtää. Vesi oli niin suolaista ettei siinä kelluminen vaatinut mitään.

Branson omistaa useita Virgin-saaria. Yhdellä niistä hän asuu osan vuodesta itse, toisella hän vastaanottaa ystäviään ja maksukykyistä yleisöä. Me vietimme iltapäivän yhdellä hänen saaristaan, nimeltään Mosquito. Bransonia ei näkynyt eikä hyttysen hyttystä. Vain meidän oma porukkamme, pehmeää hiekkaa, lempeät aallot, viehättävät ruohonkorsikatokset, aurinkotuolit ja –pedit, riippukeinut, mukavuuslaitokset suihkuineen ja parkkimme henkilökunnan valmistamat ruoat ja juomat, viinit ja rommi, kaikki se loi yhteyttä ja onnen tunteen.

Risteilymme päättyi Antiqualle. Se on suuri satama ja yksi niistä, jotka jokainen Karibialla käynyt listaa kokemuksiinsa. Antiqualla on

luonnonsatama, nimeltään English Harbour, jota on käytetty satamana siitä lähtien kun Kolumbus löysi saaret ja luultavasti jo intiaanit aiemmin. Kallioiden ja kukkuloiden suojaamaan satamaan pääsee lahden ja sen pohjasta avautuvan uoman läpi. Siirtomaavallan aikana brittiläisten satama oli purjelaivojen huoltokeskus. Siellä korjattiin Atlantin yli seilanneitten saamia kolhuja, uusittiin mastoja ja parsittiin purjeita. Nykyisin satama-alue on karibialaisen rantaelämän keskus. Monella kuuluisuudella on siellä omat huvilansa. Eric Clapton on perustanut Antiqualle huumeista ja alkoholista eroon pyrkivien hoitolaitoksen, jonne suomalaisoppaamme Hannalean mukaan pääsee Antiqualla kirjoilla olevat ilmaiseksi.

 

Karibian ruma historia

Karibian saarilla asui Rooman valtakunnan aikoihin rauhallinen intiaanikansa, joka oli melonut sinne. He olivat tuoneet mukanaan Etelä-Amerikasta useita intiaanikulttuureissa jalostettuja vihanneksia ja juureksia, mm. jamssin ja bataatin. Puissa kasvaa toinen toistaan herkullisempia hedelmiä, meressä kaloja ja äyriäisiä, joten elämä olisi saattanut jatkua leppoisasti. Kai joillakuilla oli paremmat luonnonsatamat ja viljavampaa maata, kirkkaammat makeanveden lähteet, koska uusia toinen toistaan väkivaltaisempia intiaaniheimoja saapui valtaamaan aiemmin asuttuja saaria. Kun Kolumbus osui saarille 1400-luvun loppupuolella, ne jäivät vielä hetkeksi omaan rauhaansa, koska Kolumbus etsi kultaa ja rikkauksia, joita Karibialla ei löydy.

Vasta 1600-luvulla alkoi tapahtua. Kilpailu suurvaltojen maailmanherruudesta johti Antillien valtaukseen. Sokerista ja myös rommista tuli hittituote, jota maailmalla haluttiin ostaa. Sen tuottaminen oli raakaa työtä. Pelloille ja myllyille tarvittiin vahvoja miehiä ja naisia, jotka kestivät kesäpäivien 40C:n helteen. Alkoi ihmisten houkuttelu ja kaappaus Afrikasta plantaaseille. Erilaisten arvioiden mukaan orjia kuljetettiin Afrikasta Karibialle ja edelleen Pohjois-Amerikkaan miljoonia, vähintään kolme ja puoli miljoonaa, jotkut arviot ovat huomattavasti suurempia, keskimääräiset luvut ovat jossain viiden miljoonan paikkeilla. Atlantin ylityksessä kolmannes menehtyi. Orja kesti työtä plantaaseilla keskimäärin viisi vuotta. Antiquan saaren kupeessa olevalla saaresta nimeltä Barbuda tuli orjasiittola. Sinne vietiin 250 vahvaa miestä ja naista. Lapset riistettiin äideiltä jo ennen kuin ne olivat riittävän suuria työharjoitteluun. Perheiden muodostuminen estettiin. Sana negro tarkoitti orjaa. Valkoihoiset pitivät myös kotiorjia. Palkkaa orjille ei maksettu, plantaaseille tuoduista vesisaaveista tarjottiin ensin hevosille ja orjille annettiin jämät pohjalta. Jos orja vikuroi, käytettiin väkivaltaa. Orja oli omistajansa omaisuutta. Vielä 1800-luvun alusta tiedetään tapaus, jossa orja pakeni tanskalaista omistajaansa, hän pääsi Lontooseen mutta joutui kiinni ja tuomioistuin määräsi hänet takaisin omistajalleen Tanskaan. Mies pakeni uudelleen ja pääsi Islantiin, jossa hänen tiedetään tehneen työtä satamassa ja hänen jälkeläisiään on saarivaltiossa useita.

Ei ihme, että ruotsalaiset ovat hiljaa osuudestaan orjakauppaan. Gustaviassa myytiin orjia hyvään hintaan. Sokeritehdas Aurajoen rannassa valmisti sokeria 1756 – 1827 Karibialta tuodusta kuidusta. Hellaksen syntyminen perustuu sokeritehtaaseen.

Ruotsalaiset tulivat mukaan siirtomaavaltakisaan myöhään. Tanska oli ehtinyt valloittaa saaria ja oli mukana myös Kauko-Idän kaupassa. Koska Ruotsin laivasto oli pieni verrattuna Tanskaan, Ruotsi ei pärjännyt Tanskalle siirtomaakaupassa. Lopulta siirtomaatavarat Pohjoismaihin tulivat Tanskan kautta.

Karibialta laivat kulkivat Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan ja Atlantia ylittäessään ne olivat täynnä arvokasta tavaraa. Merirosvokausi 1750 –

1726 tuotti operaattoreilleen helppoja voittoja. Piraatteja liikkui Atantin lisäksi Välimerellä. Saint Malo, Barcelona, Genova ja Napoli olivat merkittäviä rosvokeskuksia kuten myös Alger ja Tunis. Osa merirosvoista toimi valtioiden hallitusten tukemina. Osa oli suuria roisto-organisaatioita ja osa pikkutekijöitä. Vakuutusyhtiö Lloydsin perustajan Thomas Dewn vauraus on alkanut merirosvoudesta. Orjakauppa kiellettiin 1830-luvulla, mutta se jatkui laittomasti vielä pari vuosikymmentä. Merirosvous Euroopassa loppui sopimukseen 1854.

 

Karibian tulevaisuus

Karibialla alkuperäisintiaanikansoista ei ole jäljellä juuri mitään. Suurin osa väestöstä kuoli eurooppalaisten mukanaan tuomiin sairauksiin ja osa väkivaltaisuuksiin. Saarten väestö on orjien jälkeläisiä.

Koulutustaso saarilla on noussut, emävaltiot tarjoavat lahjakkaille mahdollisuuksia, mutta silti moni jää kulttuurinsa loukkuun. Perheet ovat suuria, naisilla on lapsia usean miehen kanssa.

Turismi on saarille tärkein tulolähde. Hurrikaanien tuhot pyritään korjaamaan nopeasti. Satamien on oltava kunnossa vastaanottamaan entistä suurempia risteilyaluksia, ravintoloissa tarjotaan paikallisia vaihtoehtoja risteilyalusten buffeteille ja pienteollisuuden toivotaan lisäävän turisteille ostettavaa Kauko-Idästä tuotetun koru- ja tavaramäärän lisäksi. Vapaakauppa ja verovapaus tuovat risteilyaluksille liputusmahdollisuuksia.

Musiikki kutsuu turisteja tanssimaan ja tutustumaan eksotiikkaan.

Aurinko paistaa kun pohjoisella pallonpuoliskolla sataa räntää.