Menneenä syksynä kahdesti Rooma

Rooma valloitti minut tänä syksynä kaksi kertaa. Lokakuussa teimme ikikaupunkiin tyttöjen matkan. Lensin Roomasta suoraan Floridaan ja

Silta Trastevereen

Suomen satavuotispäivänä Reijon kanssa takaisin Roomaan. Kumpikin oleskelu lohkaisi elämästäni kolme päivää ja kolme yötä. Ihan mahtavia sellaisia, niitä joista jää jälki sieluun, siksi niistä kirjoitan.

Me tytöt, Liisa, Päivi, Maija, Seija, Elitsa ja minä, kaikki jo kuusikymppisiä, tapaamme joukolla lokakuussa, mutta tällä kokoonpanolla vain kerran kymmenessä vuodessa. Ikuinen Rooma voitti kohdeäänestyksen. Näyttää siltä, että iän karttuessa etenemme aina vaan etelämmäs. Kolmekymppisinä käväisimme Tukholmassa, nelikymppisinä Haagissa ja viisikymppisinä Milanossa.

Tasovaatimukset ovat vuosien varrella nousseet. Kolmekymppinen nukkuu väsyneenä vaikka lattialla, nelikymppinen peittää korvatulpilla alakerran diskomelun, viisikymppinen pystyy vaihtamaan iltapukuun parkkihallissa, mutta kuusikymppinen toivoo päivän kulttuuripläjäyksen päälle

Paavi Innocent ja Cavaggion maalauksen kopio omalla paikallaan.

yörauhaa. Varasimme kaksi sviittiä Piazza Navonalta. Siellä me ladyt saimme huomiota ja tilaa. Hotellin valinta ei olisi voinut paremmin onnistua. Eitch-Borromini toimii Paavi Innocent X:n entisissä asuintiloissa, Sant’ Agnese in Agone –kirkon kyljessä. Navonan puolella ei näy hotellikylttejä, eikä takanakaan, kadulta on vain ovi käytävään, joka ohittaa vastaanottokopin ja sen jälkeen keskiaikaisen sisäpihan. Matkalaukkumme kantaneen nuoren miehen mukaan hissi on Rooman hitain. Ja ravintola hotellin ovea vastapäätä Rooman huonoin. Se vasta on sääli, sillä rakennus, Tor Millina, on Rooman varhaiskeskiaikaisen rakennustaiteen helmiä, noussut 1400-luvulla maakaupoilla rikastuneen talonpoikaissuvun mahtavuuden ylistykseksi antiikin aikaisen urheilukentän reunaan.

Paavi Innocent X oli Pamphilj-mahtisuvun edustaja. Hän ei nimestään huolimatta

Palazzo Doria-Pamphilj

pitänyt naisia kyynärän päässä, vaan veljensä vaimo, Olimpia, lempinimeltään Pimpaccia tai Pimpa, veteli paavia helmoista ja nirunaruista minne tahtoi. Ehkä ilman Olimpiaa Rooman monesta Rooman barokkimonumentista olisi tullut vaatimattomampi. Parin suosioon päässyt Caravaggio kehitti uuden tavan luoda maalauksiin valon ja varjon kontrasteja. Silloin paavin asuintiloja koristaneet teokset on siirretty Palazzo Doria-Pamphiljiin, mutta hotellin neljännen kerroksen aamiaishuoneen seinällä on Caravaggion viulunsoittaja-enkelin kopio, paikassa jossa se on saattanut sijaita aiemmin. Siinä Joosef pitelee nuotteja, teinityttö-enkeli soittaa, aasi kurkistaa Joosefi olkapään yli ja Maria hoivailee Jeesus-lasta.

Tyttöjen kanssa tutustuimme Rooman kirkkoihin, joista Elitsa tiesi monta yksityiskohtaa. Päivi muisteli Doria-Pamphiljin palatsin mahtavuutta ja siellä tytöt kävivät ja minä vasta Reijon kanssa. Maija kertoili Berninistä, 1600-luvun kuuluisimmasta kuvanveistäjästä, jonka neljän virran veistoksen miehistä yksi suojaa itseään meidän hotellimme romahtamiselta päälleen. Seijan kanssa käväisimme Colonna-suvun palatsissa. Ehdimme sinne lauantaiaamuna ennen kuin kohtasimme ystävämme proseccolla siinä Rooman huonoimmassa ravintolassa. Pienellä suukovulla saimme laskusta pois ylimääräiset parikymmentä euroa.

Piazza Navona

Ennen Rooman matkaa sain ystävältäni Leilalta Hopeapeilin Rooman-aapisen, vuodelta 1960, numerosta 8. Moni sen vihjeistä toimi edelleen. Roomalainen päiväjärjestys on pysynyt samana ja sitä paikalliset noudattavat jopa Stresassa. Aamulla kupillinen espressoa sängyssä, joku saattaa syödä brioschin – voisarven – mutta vasta puolitoista tuntia myöhemmin kahvilassa tai työpaikalla. Lounaalle mennään yhdeltä, ne joiden ei tarvitse paahtaa niska limassa töitä, lepäävät tunnin iltapäivällä ja työt jatkuvat kahdeksaan. Illallinen aloitetaan puoli yhdeksältä. Suomalaiselle ruokailun jättäminen myöhäiseen iltaan vaatii melkoista harjoittelua ja pidättäytymistä kaikenlaisesta väsyttävästä puuhasta.

Hopeapeili neuvoo naisia matkapuvuston valinnassa pitkälti samoin vihjein kuin mitä me yli viisikymmentä vuotta myöhemmin noudatimme. On otettava huomioon ilmanala, kesällä on kuumaa, lokakuussa yli 20C ja joulukuussakin 15C. Paikalliset pukeutuvat rohkeasti ja näyttävästi. Sovinnaisesti pukeutuva suomalainen saattaa tuntea olonsa maalaishiireksi tai yrittää väittää olevansa järkevämpi kuin roomalainen, joka sipsuttelee somissa kengissä ikivanhalla ja epätasaisella marmorikiveyksellä.

Iltatilaisuuksissa tarvitaan jotain hätkähdyttävää, niin 60-luvulla ja myös tänään. Roomalainen yhdistää värejä, kimallusta ja antaa naisellisten avujensa näkyä. Mikä käy Kalastajatorpalla, ei riitä Roomassa, niin Hopeapeili neuvoi. Laitoin tytöille jo hyvissä ajoin neuvoja lehdestä: ohut paitapuseropuku, edustava kävelypuku vaikkapa tropical mohairia, hihaton silkkipusero, kaunis matkatakki esimerkiksi kyllästettyä silkkiä, ohut villatakki, suuri valkoinen hartiahuivi, riittävän kokoinen mutta litteä laukku päiväkäyttöön ja pieni iltalaukku illallisravintolaan. Eipä ollut asuissamme valittamissa. Yhden päivän katselimme ostettavaa ja joku löysikin jotain, sen puuttuvan mohairin, silkkipuseron, siihen sointuvan pikkulaukun, nahkahanskat – samoja italialaistuotteita, joita vuoden 1960 Hopeapeilissä kehotettiin Roomassa hankkimaan.

Roomassa pitää olla helposti käsiteltävä kartta, niin aapisemme alleviivasi. Vaikka moni meistä on käynyt Roomassa useita kertoja, olimme välillä ulalla, suunnistimme milloin joelle, milloin kukkulalle, mutta useimmiten onnistuneesti selvitimme minkä pylvään kohdalla seisoimme. Matkapuhelimen navigaattori osoittautui parhaaksi neuvojaksi. Taksilla sujautimme hotellista ravintolaan ja takaisin, aivan kuin Hopeapeilissä neuvottiin, eikä yksikään retki maksanut kymmenestä eurosta enempää.

Yli viisikymmentä vuotta sitten erinomaisiksi listatuista ravintoloista moni toimii edelleen. Tässä emme kuitenkaan luottaneet vanhaan

Matkalla Campo de’Fiorilta Aventinuksen kukkulalle Tevereä seuraten

tietoon vaan pyysimme apua hotellin vastaanotosta. Da Francesco parin korttelin päässä osoittautui pettämättömäksi, mutta suurimman elämyksemme koimme juutalaiskorttelissa. Il Giardino Romanon edustalla oli tyypillinen turistirysä, pöytiä ja varjoja, mutta ovessa luki ”Giardino interno”. Tarjoilijapojat yrittivät estää meitä pääsemästä sisään. Pieni sisäpiha on tarkoitettu paikallisille. Siamo sei donne, eli meitä on kuusi naista, totesin omistajalle ja tarvitsemme proseccot. Hän oli valmis sijoittamaan meidät pöytään, mutta vain siksi, että porukassa ei ollut yhtään miestä. Joku meistä söi pikkupalaa, joku suolaista, joku makeaa, koska halusimme jättää tilaa iltaruokailuun. Omistaja ymmärsi. Saimme istua jutustelemassa vaikka ravintolaa lounaan jälkeen jo siivottiin. Seuraavaksi päiväksi varasimme lounaspöydän. Omistaja oli meitä vastaanottamassa. Ja Reijon kanssa uudelleen, kaksi kertaa. Joka kerta valitsin Hopeapeilin ehdotuksen alkupalaksi, Carciofi alla giudia, pientä paistettua latva-artisokkaa. Joskus olen yrittänyt paistaa sellaista itsekin, mutten ole saanut aikaiseksi oikeaa rapeisuuden ja pehmeyden suhdetta.

Elitsan ystävien ehdottama dar sor Olimpio al Drago Trasteveren puolella tarjoaa roomalaisia erikoisuuksia häränhännästä sisäelimiin, mutta löytyy listalta pihviä ja tonnikalaakin. Rouva tunnisti minut jälleen, kun rynnistin sisään Reijon kanssa pari kuukautta myöhemmin ja palvelu oli sydämellistä poskisuukoista lähtien.

Tor Millina

Reijon kanssa tutkimme Roomaa Markku Kaskelan kesällä julkaiseman ”Minun Italiani” neuvoja noudattaen. Hän ja ystävänsä ovat asuneet Roomassa pitkään ja he pitäytyvät tavanomaisten nähtävyyksien ulkopuolella. Vaelsimme Campo de’Fiorilta Aventinuksen kukkulalle appelsiinipuistoon kuin paikalliset. Kävelimme puoliväliin Borghesen puistoa ja seurasimme kuinka roomalaisperheet vuokrasivat nelipyöräisiä polkuautoja ja pariskunnat tandemeja viikonloppunsa ratoksi. Jokaisessa suuressa kaupungissa pitää olla laaja puisto, paikka jossa hengittää, kuulla lintuja, katsella vuodenaikoja ja päästä pakoon ihmispaljoudesta.

Yksi Kaskelan kirjan vaikutteista heräsi meille henkiin. Taiteilija Caravaggio syntyi Roomassa, eli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa ja ehti vajaassa parissakymmenessä vuodessa jättämään melkoisen jäljen maalaustaiteen kehitykseen. Antero Kahila on uudelleen synnyttänyt Caravaggion töistä Matteus ja enkeli –teoksen. Alkuperäinen katosi kai toisen maailmansodan pyörteissä. Suomalaistaiteilijan maalaama kopio oli syksyllä esillä Villa Lantessa. Me käväisimme siellä Suomen itsenäisyyden tarinointia kuuntelemassa. Siitä tilaisuudesta opimme, ettemme tienneet Akseli Gallen-Kallelan panostuksesta siniristilipun, vaakunan ja ritarikuntien kunniamerkkien luonnissa. Suomen ensimmäiset setelit kyllä muistan nähneeni isotätini keittiönlaatikossa.

Tyttöjen kanssa käväisimme Sant ’Angelon sillalla, jolla Berninin veistämät suojaavat matkaajaa ja jolta Pyhän Pietarin kirkon silhuetti siintää

Berninin Fontana dei Quattro Fiumi Piazza Navonalla

joen mutkan takaa. Reijon kanssa meillä oli aikaa kiivetä Sant ’Angelon linnaan, jonka keisari Hadrianus rakensi suunnilleen vuonna 120 itselleen hautamauseleumiksi. Hän oli antiikin keisareista monilahjaisin, sekä arkkitehti että kirjailija, yksi niistä, jotka älyllisten taitojensa vuoksi poimittiin perheestään kymmenvuotiaana keisarin oppiin, mahdolliseksi jatkajaksi. Adoption merkitystä hänen persoonansa kehitykseen tuskin on tutkittu, yhteiskuntakin oli niin toista kuin nyt.

Roomassa aika kerrostuu. Mikään ei muutu, kivet säilyvät, puut kasvavat vuosisatoja ja artisokkaa paistetaan samalla tavalla vuosisadasta toiseen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s