Vuorta ylös ja alas, kävellen

 

Kävelystä on kasvanut meille intohimon kokoinen nautinto. Parikymmentä vuotta sitten kokeilimme, että jaksamme kiivetä Stresan

Kävelyllä takaisin asunnolle Stresan keskustasta. Joskus pyörryttää

keskustasta asunnolle. Se oli kodin hankinnan edellytys. Jaksamme edelleen parinkymmenen minuutin uurastuksen mäkeä ylös jopa kevyehkön kauppakassin kanssa. Varsinkin jos repussa on prosecco-pullo. Jossain vaiheessa harkitsimme Vespaa. Emme hankkineet. Taksiakaan emme ole tarvinneet kuin kolme kertaa. Kerran kermakakku oli keikahtaa nurin pahvilaatikossaan. Se tuli mukaan heräteostona Stresan parhaimmasta kahvilakonditoriasta. Yhtenä vappuna jalkoihin lipsahti liian korkeakorkoiset kengät. Vaikka keinuin niillä italialaisnaisten neuvoja seuraten pujottelumenetelmällä mäkeä alas, pelkkä ajatus siksakista ylöspäin tutisutti polvia. Kolmannen kerran annoimme periksi, kun ukonilma osui niskaamme. Emme jättäneet salamalle mahdollisuutta osua sateenvarjomme napaan.

Kun kotimäestä tuli meille tavanomaisuutta, halusimme vallata yhä korkeampia kukkuloita. Terassimme takaa nousee puolitoista kilometriä korkea vuori, Mottarone. Sen huipulla lumitalvina lasketellaan. Tietä pitkin meidän on ajettava kaksikymmentä kilometriä, mutta polkuja pitkin kävellen etäisyys lyhenee puoleen. Rasitus nostaa nopeasti pulssin läähätykseksi. Ensimmäisinä vuosinamme Stresassa vaelluksesta Mottaronelle tuli kesän kuninkuusmatka. Kaapelihissin, Funivian, korjaustyöt katkaisivat harrastuksen pariksi vuodeksi, koska alaspäin haluamme tulla siinä. Kaikella muutoksella on aina puolensa, Funivian korjauksen aikana löysimme lähistöltä muita kukkuloita.

Montorfanolle kummipojan ja kaverin kanssa

Montorfano on nimensä mukaisesti orpo vuori, se on jäänyt yksin  Mergozzo-järven ja Toce-joen väliin. Ainutlaatuinen se on myös siksi, että sen sisus on vaaleaa graniittia. Se on arvokkaampaa kuin marmori, koska graniitista voidaan rakentaa, kun taas marmorista veistetään patsaita ja työstetään laattoja. Montorfanolle noustessa voi ihmetellä graniitin leikkauspintoja. Jos vaan ähellykseltä ehtii ja malttaa pysähtyä ja katsella. Satoja vuosia sitten ei ollut edes dynamiittia. Järkäleiden halkaisuun käytettiin kiiloja ja odoteltiin halkeamiin johdetun veden jäätymistä. Silloin ei pidetty turhaa kiirettä. Tuskin miehet saivat juuri muuta kuin ruokapalkan. Milanon Duomokin rakennettiin Montorfanon graniitista. Kivipaaseja kuljetettiin jokien ja järvien kautta linnojen seiniksi ruhtinaille ja herttuoille Venetsiaan asti. Kuljetus helpottui kun rautatiet keksittiin ja sellainen tuli Piemonteen Sempionen-solasta alas Po-joen laaksoon ja verkoksi kaikkialle Italiaan.

Tuhat vuotta sitten Mergozzo oli Maggiore-järven lahti. Toce-joen kuljettama liete ja maanvieremä erottivat järvet toisistaan. Maggioren pinta laski. Sen taas voi havaita patikointimatkalla Stresasta järven rantatöyräitä myötäillen kahdeksan kilometrin päähän, Belgirateen. Sadan metrin korkeudella järven pinnasta näkyy pengerryksiä ja rakennusten pohjia, jopa ikiaikainen kappeli. Sen aukiolta on löydetty jälkiä etruskeista, muutama sata vuotta ennen Rooman valtakunnan mahtia eläneestä kansasta.

Coiromonte on tunnin kiipeämisen takana Armenosta ja se taas milanolaisten suosima maalaiskaupunki moottoritiestä pikku heitto vuorille. Kävellessä ehtii aistimaan, kuinka apilat ja heinät kukkivat, joet solisevat ja kellot kalkattavat. Lypsylehmät astelevat edelleen kello kaulassa. Vuosia sitten törmäsimme useammin lehmiin kuin nykyisin. Jokusen kerran olemme pelastaneet parit saksalaisturistit sarvipäiltä, ne kun eivät väistä retkeilijöitä vaan jauhovat ruohoa vuoren puoleisessa mutkassa. Ulkoreuna ohituskaistana heikottaa kokematonta kulkijaa. Lapsuudessa mummolta opittu ”koiste, koiste” toimii Italiassakin, hännän takaa vaan lähelle, niin lehmät siirtyvät laiskasti sivuun.

Jo melkein perillä Belgiratessa

Viisitoista vuotta sitten Mottaronen valloitus innosti meidät Kilimanjarolle. Kotikonnuilla hankittu kunto vei meidät Afrikan korkeimman vuoren huipulle neljässä päivässä. Aika kokemus, jota on muisteltu, se kun takuulla jää ainoaksi. Sittemmin olemme pidättäytyneet kiipeilyharrastuksessamme happirikkaassa Alppi-ilmassa.

Lempireittimme vievät kohteisiin, joissa on ravintola. Tavanomaisin lenkkimme vie Levoon, pikku kylään kotimme portilta asfalttitietä tai polkua ylös, vertikaalisesti vajaat puoli kilometriä, taivallusajassa tunnin verran. Päätepisteessä Bar Sport, jonka ulkoseinää koristaa Neitsyt Maria, baarin nimikyltti ja Wifi-mainos päällekkäin. Koska matka on lyhyt, perillä otamme vain jäätelön, kahvit tai oluet. Vettä saa lähteestä, sen partaalla asukkaat läheltä ja kaukaa täyttävät muovipullojaan.

Terassiltamme näkyy järven yli Sveitsin Alpeille. Vasemmassa kulmassa, luoteessa, vuoren rinteitä peittää Italian laajin kansallispuisto. Osa sen poluista on niin huikeita, että vaeltajia kehotetaan turvautumaan paikallisoppaaseen. Naapurimme on johdattanut meidät parille helpohkolle reitille, sellaisille, joille hän uskaltaa ottaa mukaan myös koiransa. Vaikeimmilla poluilla koirat ovat suuremmassa vaarassa lipsahtaa rotkoon kuin ihmiset, joille korkeanpaikan kammo rauhoittaa vauhdin.  Jos ja kun vuoren syrjään louhitun puolen metrin levyisen kaistaleen yli vilahtaa satojen metrien pudotus, polvista katoaa helposti tunto. Minä pidän enemmän leveistä kivikkoisista poluista vaikka suoraan ylös.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s