Kulkuri ja Joutsen

Santiago de Chile 13.10.2010

Yli kaksi kuukautta media on seurannut katastrofia, jossa kaivosmiehet jäivät loukkuun kuudensadan metrin syvyyteen Chilessä. En aavistanut, että miehiä pelastetaan vasta nyt kun me olemme Santiagossa. Ihmiset pidättävät henkeään ja tuijottavat ruutuihin näyteikkunoissa, baareissa ja ravintoloissa ja varmasti joka kodissa.

Mekin asumme oikeassa kodissa. Ystävämme Heta on työmatkalla Suomessa ja antaa meidän käyttää kaikkea mitä keittiöstä ja kaapeista löytyy. Hänen siivoojansa pysähtyy käsi suun edessä olohuoneen ovelle. Ruudussa nousee pinnalle viimeisin eli kolmaskymmeneskolmas mies.

Chilen hallitus ja ensimmäinen viime maaliskuussa vaaleilla valittu oikeistolainen presidentti, Sebastián Piñera, ovat rakentaneet suuronnettomuuden pelastusoperaatiosta mediatapahtuman. Chilen maine kasvaa ja presidentti kasvattaa tukijoukkojaan. Hän on ollut keskiössä eilisillasta asti, jolloin pelastuskapseli nosti pinnalle ensimmäisen kaivosmiehen. Presidentti on halannut jokaista heti lähimmän omaisen jälkeen.

Pelastusoperaatio on sujunut kuin rasvattu. Miehiä on ilmiselvästi koulutettu kohtaamaan media. Kaivosmiehet on varustettu mustin aurinkolasein kuten filmitähdet konsanaan. On kerrottu, että silmät voivat vammautua valosta 69 vuorokautta kestäneestä pimeydestä ulos astuttaessa. Koska aurinkolasit keksitään vastasyntyneille?

Viimeinen mies, Luis Urzua, laulaa parhaillaan Chilen kansallishymniä presidentin johtamana aurinkolasit päässään huolimatta siitä, että aurinko on laskeutunut tunteja sitten. Hän pääsee Guinnessin kirjaan oltuaan pisimpään maan alla. Niinpä hän osasi heti lausua kiitossanat, alkaen toivomuksesta, ettei tällaista koskaan enää tapahtuisi. Presidentti vastasi sopivan empaattisin sanakääntein.

Miten miesten elämä löytää uomansa? He olivat ensimmäiset 17 päivää hukassa eivätkä tienneet pääsevätkö koskaan ulos, heidän omaisensa eivät tienneet olivatko he elossa ja missä kunnossa. Kun ohut kaljatölkin kokoinen väylä miehiin saatiin, riemu syntyi pienessä Copiapon kylässä, Atacaman autiomaan laidalla. Kaikki olivat kunnossa ja pelastusoperaatio alkoi. Koko maailma on seurannut sen etenemistä radio- ja tv-uutisissa, uutistoimistojen nettisivuilla, Flickr-kuvissa, Facebookissa. Kansainvälinen media on kääntynyt Chileen. Vain muutama kuukausi aiemmin maa joutui tuhoisan maanjäristyksen kohteeksi.

Maan uumenissa yksi kavereista tuli isäksi ja useita syntymäpäiviä vietettiin. Tästä syntyy varmasti elokuva tai elokuvia. Näiden miesten ei tarvitse vähään aikaan mennä kaivokseen 10.000:n dollarin vuosipalkalla. Heitä haastatellaan, elämänkertoja kirjoitetaan.

Kapselin nousu pintaan kesti varttitunnin. Sen aikana kapselissa olevasta kaverista näytettiin lyhyttä henkilökuvaa. Jokainen pelastunut tiesi kuinka edetä. Ensin vaimon, äidin tai sisaren halaus, sitten presidentti, kaivosministeri ja pari pelastusoperaatiosta vastuussa olevaa. Laskeutuminen paareille ja terveystarkastukseen. Jokainen joutuu vielä pariksi päiväksi jatkotutkimuksiin. Sen jälkeen alkaa uusi elämä.

– Viva Chile! Presidentti aloittaa puheensa koko maailmalle.

 

 

14.10.2010 Santiago, kaupunkiajelulla

Chilen väkiluku on 16 miljoonaa eli saman verran kuin Hollannissa. Tilaa Chilessä on melkoisesti enemmän. Pääkaupunki Santiago on kuuden miljoonan keskittymä, jonka asukasluku on kasvanut viimeisen sadan vuoden aikana yli kymmenkertaiseksi.

Santiagon kasvu jatkuu. Uusia toimisto- ja ostoskeskuksia nousee kaikkialle, mutta El Golf on niistä merkittävin. Se kohoaa, kiiltää ja kimmeltää kirkkaammin kuin yksikään Euroopan kaupunkien kortteleista. Arkkitehtuurin huippuosaaminen on nyt amerikkalaisten ja brittien käsissä. He ovat suunnitelleet tämänkin kasvukeskittymän. Kansainväliset yhtiöt ovat perustaneet Etelä-Amerikan pääkonttorinsa juuri tänne. El Golf on saanut lempinimekseen Sanhattan. Toimistojen lisäksi pilvenpiirtäjissä asutaan. Nuori keskiluokka näyttää ja näkyy. Täällä kuten Etelä-Amerikassa muuallakin on suhteessa vähemmän vanhuksia kuin Euroopassa.

Chile, kuten myös Kuuba, Meksiko ja Argentiina, joutuivat espanjanalaisten hallintaan 1500 luvun alussa ja kaikki itsenäistyivät 1800–luvun alussa. Olin opiskelija vuonna 1973, kun vasemmistolainen, humaani aseettomuuteen uskova presidentti Allende syöstiin vallasta ja ajettiin itsemurhaan. Valtaan tuli fasisti, Pinochet, joka oli alun perin Allenden ystävä. Pinochet hallitsi maata 1973 – 1989. Sinä aikana kidutettiin ja murhattiin joukko hänen hallintonsa vastustajia. Pinochetin tileiltä löydettiin 27 miljoonaa dollaria vuonna 2005. Sekin löytö todisti tavalliselle chileläiselle Pinochetin petturuutta.

Harva 1800-luvun rakennuksista on jäljellä. Nekin on ahdistettu rakennusmassojen sisään. Museo de Bellas Artes on komea, muttei vedä vertoja Meksikon pääkaupungin vastaavalle. Buenos Airesin arvokkuutta on turha etsiä. Ydinkeskustan aukiota, Plaza Armasta, reunustaa muutama vanha palatsi. Katedraali on peräisin 1700-luvulta. Jokirannan torirakennus on sata vuotta nuorempi. Fransiskaanimunkkien kirkko vuodelta 1652 on jäänyt uusien rakennusten puristukseen.

Jokin rakennuksissa muistuttaa Hollannista, ehkä suuret ikkunat, parvekkeet ja runsas betonin käyttö. Jossain olen erottavinani samanlaisia taloja kuin mitä näkee Ranskassa, jotkut voisivat olla Englannista. Maahan muuttaneet ovat rakentaneet kukin tavallaan, meille kerrotaan. Chileläiset ovat tasainen sekoitus eurooppalaisia. Tänne on tullut brittejä, irlantilaisia, hollantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja tietysti espanjalaisia. Se näkyy edelleen elämäntavoissa. Mutta onko Pinochetin aikakausi vielä kansakunnan muistissa, sillä chileläiset ovat totisempia kuin meksikolaiset tai Buenos Airesin asukkaat. Suomalaisystävämme mielestä chileläisillä ja suomalaisilla on henkisellä puolella enemmän yhteistä kuin chileläisillä ja muilla eteläamerikkalaisilla.

Sää on viileämpää kuin odotimme. Hevoskastanjat, visteriat ja jakarandat kukkivat. On kevät.

 

 

 

 

 

 

 

 

Pablo Neruda

Chileläisrunoilija Pablo Nerudan tekstissä elää paitsi rakkauden tuska niin myös Pinochetin kahlitsema yhteiskunta. Ystävämme Chilessä toteavat, että edelleen löytyy monia, joiden mielestä Pinochet sai paljon hyvää aikaan. Hänen toimestaan uudet rakennukset kestävät kahdeksan Richterin maanjäristyksiä. Kukaan ei halua muistella, että Pinochetin aikaan katosi kolmetuhatta ihmistä. Kahviloissa ja ravintoloissa ei puhuta politiikkaa, puhutaan vallan muusta, mitä tehdä viikonloppuna, kuinka talous kasvaa ja chileläinen viini valloittaa maailmaa. Tosiaan, italialaisviinitarhat näyttävät harrastustoiminnalta chileläisten teollisuuslaitosten rinnalla.

Pablo Neruda eteni myös poliitikkona pitkälle. Hän luopui presidenttiehdokkuudesta vuonna 1969 Allenden hyväksi.

 

Tänä yönä voin kirjoittaa…
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: “Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat.”

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.
~ Pablo Neruda ~

 

Neruda sai Nobelin 1971. Hänen runojaan käännettiin kaikille kielille ja hän ehti nauttia työnsä tuloksista. Niinpä hänellä on Chilessä kolme taloa, Santiagossa, Isla Negralla ja Valparaisossa. Ja ne hän lapsettomana testamenttasi valtiolle. Kaikki kolme ovat nyt museoita.

Santiagon talo on elämys. Nerudan talo Valparaisossa jää seuraavaan kertaan.

Koska Neruda rakasti merta, hänen talonsakin muistuttaa laivaa. Lattiat ovat vinot, ikkunat ovat pyöreät, huonekalut ja valaisimet ovat peräisin laivoista. Ahtaat kierreportaat ovat kopioita laivojen vastaavista.

Santiagon talon nimi on La Chascona, joka tarkoittaa viimeisimmän vaimonsa hiuskuontaloa. Matilde, jonka Pablo tapasi ollessan maanpaossa Caprilla vuonna 1951, oli punatukkainen chiletär. Pablo oli vielä toisessa avioliitossaan, joten hän rakensi Matildelle, rakastajattarelleen talon vuonna 1953 Santiagoon Cerro San Christobal kukkulan kupeeseen, jyrkälle tontille, sen alalaitaan. Kun Pablo sai eron edellisestä vaimosta, hän muutti Santiagoon samalle tontille rakentamaansa toiseen taloon, vähän ylemmäs. Pablon ikkunoista näkyvät Andit kaupungin yli. Talon kyljessä, kahden talon välissä virtasi joki. Se näkyi Matilden talon ikkunoista.

Pablo rakensi ylimmäksi tontille myös kirjastorakennuksen. Hänellä oli 9000 nidettä, joista Pinochétin joukot polttivat 7000 kirjastorakennuksen mukana heti Allenden valtakauden päätyttyä. Olihan Pablo Neruda kommunisti. Hän oli käynyt Moskovassa noutamassa jopa Leninin rauhanpalkinnon vuonna 1950.

Pablo kulutti rahansa taloihinsa, taiteeseen, kirjoihin, vaimoihinsa ja rakastajattariinsa. Kun hän kuoli vuonna 1973, jäljelle jäi talot täynnä taidetta. Pablolla oli syöpä, mutta todellinen kuolinsyy oli sydän. Pablo ei kestänyt Allenden kaatumista ja Pinochetin valtaannousua ja oman kirjastonsa tuhoamista. Pablo Nerudan hautajaiset olivat tavallaan ensimmäinen Pinochétin vastainen mielenosoitus. Talon edustalla sotilaat estivät hautajaisvieraita pääsemästä taloon Matilden luokse.

Pablolla kävi paljon vieraita. Hänellä oli talossaan useita baareja. Viiniä Pablo lipitti värillisistä laseista, joista hänen mielestään viini maistui parhaimmalta. Kirjailijan työtään Pablo teki kaikkialla missä sattui kulloinkin olemaan, mutta ei juuri koskaan pöydän ääressä.

 

 

 

Kuin kuun kamaralla

Aikamme mietimme laajennammeko Chilen matkaamme Pääsiäissaarille vai autiomaahan, Atacamaan. Heta rohkaisi lähtemään Atacamaan. Kun lentolipun hinta Pääsiäissaarille selvisi, valinta varmistui. Onneksi, sillä kun laskeudumme Calaman kupeeseen Atacaman autiomaassa, on aivan kuin olisimme laskeutuneet kuuhun. Ehkä sinnekin tehdään retkiä parin tuhannen vuoden päästä. Me olemme tulevaisuudessa! Niin sen täytyy olla.

Aurinko laskee ja sen viime säteet värjäävät maiseman violetiksi. Puuttomien vuorten varjot mutkittelevat mustina pinnan kivikossa. Kasveja ei näy. Ilmastoitu kulkuneuvo etenee viivasuoraan kissansilmin valaistua rataa.

Hämärässä erottuu parinsadan tuhannen asukkaan kaupunki, jonka talot muistuttavat pahvisia pienoismalleja. Kuljettajamme tietää, että kauempana häämöttävä valokeskittymä on kaivos, jossa pahvikaupungin miehet ovat töissä. Juuri maan uumenista pelastetut eivät ole kovin kaukana tästä paikasta. On pakko nielaista. Elämä hiekan keskellä ei voi olla hääppöistä edes kotiväelle saati sitten kaivoskuiluun laskeutuville.

 

Ajomatkamme keitaalle, San Pedroon, kestää runsaan tunnin. Keidas on pölyinen ja tuulinen, kahden ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki. Se on rakennettu meitä elämysmatkailijoita varten. Koiria on kaikkialla, erirotuisia ja erivärisiä. Tällaisina pakkasöinä ne pitävät kokouksiaan ulvoen ja rähisten. Hotellihuoneen lämpö yllättää. Vaikka ulkona on kylmä eikä vaatetuksemme ole riittävä, meidän on ihan pakko lähteä tutustumaan tähänastisen elämämme omituisimpaan paikkaan.

Ensimmäiseksi tapaamme Reijo Pasasen, suomalaisen baariyrittäjän. Hänellä on kaupungin ainoa anniskeluoikeus ilman ruokapakkoa. Baarissa lakia valvoo kultaisen noutajan näköinen suurehko uros. Se asettuu Reijon jalkoihin, kun hän istahtaa pöytäämme kertomaan, mikä hänet on tuonut keskelle kuumaisemaa. No, nainen tietysti. Sen olisi voinut arvata.

San Pedrossa tai paikallisella kielellä San Perrossa, pyhän koiran kaupungissa, ei pilviä näy kuin parina, kolmena päivänä vuodessa. Maaliskuussa, ehkä. Kolmentoista vuoden aikana Reijo muistaa vain yhden kovan sateen. Sitä kaivattaisiin. Lähellä oleva suolakaivos vie kohta pohjavedet mennessään. Vesi virtaa norona vuorilta. Se on vuosisatoja riittänyt vaatimattomaan elämään. Aikojen alussa asukkaat saivat elantonsa maanviljelystä. Laamat ja alpakat tuottivat lihaa, villaa ja luuainesta työkaluiksi. Alpakka ja laama jalostettiin tuhansia vuosia sitten villieläimistä vikunjasta ja guanakosta Andien ylängöillä.

Guanako elelee alle 3500 metrissä ja vikunja jopa yli 4000 metrissä. Kun ihminen asettautui asumaan Atacaman laaksoon 2400 – 6000 metrin korkeuteen 10.000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ympäristö oli ihan toisennäköistä kuin nyt. Oli jokia ja järviä, oli laaksoja ja niittyjä, joilla silloiset keräilijäkansat löysivät elantonsa. Ne muuttivat vikunjan ja guanacon mukana kesäkuumalla ylemmäs ja talvikausina alemmas laaksoihin. Tulivuoren purkaukset ja maanjäristykset muuttivat ilmastoa rajusti joskus 6000 – 4000 ennen ajanlaskun alkua.

Seitsemäntuhatta vuotta sitten kaiverretussa luolapiirroksessa näkyy vikunja. Luola sen ympäriltä on hävinnyt ja seinämäkin varmasti kohta katoaa, koska maan kamara täällä muuttuu koko ajan. Jotkut tyhmyrit ovat ikivanhan piirroksen viereen muotoilleet marihuanan lehden.

Kun Andien ilmasto parani runsaat kolmetuhatta vuotta sitten, tiwanakut ylittivät vuoriston nykyisen Argentiinan ja Bolivian alueilta, valloittivat kerääjäkansan ja toivat mukanaan villan kehräämisen ja kutomisen eri tekniikat, keramiikan, kuparin, hopean ja kullan hyödyntämisen ja maanviljelyn. He hallitsivat pohjoista Andien aluetta pari tuhatta vuotta, kunnes inkat nykyisen Perun alueelta toivat mukanaan paitsi järjestäytyneen hallinnon niin myös entistä tehokkaamman kaivostoiminnan. Inkat ehtivät hallita nykyistä Chilen pohjoisinta osaa vain 90 vuotta, kunnes espanjalaiset vuonna 1540 toivat oman kulttuurinsa ja vehnän, pavun, herneen, raudan, rahan, lehmän, lampaan, vuohen, aasin ja hevosen. Valitettavasti myös intiaanien kielet katosivat. Pelkästään Andeilla puhuttiin 14 eri kieltä.

 

Kävelemme pitkin kuusolaa, MoonValley, jonka sulfaattiseinät raksuvat. Seinien rikkoutumista ei kannata pelätä. Mineraalit seinämän sisällä vain kuumenevat. Rankkasateella tai jyrkissä lämpötilan muutoksissa voi joku lohkare irrota.

Kuoleman laaksossa, Dead Valley, ei kasva yhtään mitään. San Pedron kaupunkiin muuttanut pappi, Gustavo Le Paige (1903-1980) lähes 60 vuotta sitten aloitti arkeologiset tutkimukset alueella. Hän nimesi autiomaan vajoaman ”Kuolleeksi laaksoksi”, koska paikka on paitsi kiinnostava luonnonilmiö niin myös vaarallinen. Monet ovat hämärissä eksyneet polulta ja pudonneet kuolemaansa.

Päivä tällä kuumaisella kamaralla on armoton. Auringonsäteet tuulen ja hiekanjyvien poraamina tunkeutuvat pohjoismaiseen ihoon voidekertoimista huolimatta. Olemme yli 4000:n metrin korkeudessa.

Paikallisen oppaan, Pedron, kuljettamana kiipeämme nelivetoautolla 4833m:n korkeuteen. Matkustajia autossa on kolme: hollantilainen Marieke, Reijo ja minä. Marieke on astronomisen tutkimuskeskuksen tiedottaja. Hänen työnantajansa on mukana Alma–projektissa, jossa yhdelle Atacaman vuorista, 5100 metrin korkeuteen, rakennetaan kansainvälisessä yhteistyössä avaruuden tutkimuskeskusta. Kuudestakymmenestä kuudesta antennista on pystyssä jo kahdeksan. Keskus on valmis 2013.

Ajamme ohi tulivuoren nimeltään Licancabur, joka on 5950 m korkea. Se on vaikuttava valkoisine viiruineen. Pedron mukaan huipulla on inkojen rakentaman temppelin raunio. Lincancaburin takana on vielä korkeampi vuori Sairecabur, 6050 m. Korkein tulivuori on nimeltään Pili ja se puhisee koko ajan.

Kaikkialla näkyy tuulen muovaamia patsaita, joissa voi nähdä inkojen naamoja, apinoita, leijonia, naisia kantamassa lasta sylissään, naista rukoilemassa, ihan mitä oma ja ennen paikoille ehtineiden mielikuvitus on tuottaakseen. Ylhäällä näkyy järvi, tai niin luulen, mutta se onkin kangastus. Oikea järvi on alempana, laaksossa.

Ajamme hyvin lähelle Bolivian ja Argentiinan rajaa jonkin verran  asfalttitietä mutta enimmäkseen hiekalla. Vuorijonoissa näkyy raitoja ja muodostelmia, koska Tyynenmeren mannerlaatta on työntynyt Etelä-Amerikan mannerlaatan alle. Alue on edelleen liikkeessä, maanjäristyksiä ja tulivuoren purkauksia sattuu silloin tällöin. Autossa on helppo istua, mutta henki salpautuu heti kun lähdemme tarpomaan dyyniä ylös. Tulee mieleen kokemukset Kilimanjarolla vuosia sitten.

 

 

 

Suolajärvet kimmeltävät kuin vihreä öljy. Se johtuu mineraaleista, opas kertoo. Kaivostoiminnalla hiekka-autiomaasta saadaan irti litiumia, booria, piikiveä ja kuparia, joka näkyy kaikkialla vihreän kuultavina kukkuloina.

Linnut ja erilaiset nisäkkäät elävät kuin tyhjästä, koska missään ei kasva juuri mitään. Suolajärvien rannoilla ja jokiuomissa astelee vikunjojen lisäksi flamingoja, jotka syövät karoteenia sisältävää planktonia ja saavat siitä värinsä. Keltaruskea kana muistuttaa ruohotupsua. Niitä on tasaisena peltona hiekkarinteessä. Liikkuvat tupsut ovat siis lintuja.

Kerrassaan epäuskottava maisema, ehkä myös ilman keveys tekee tepposia mielikuviin.

Vain yksi järvistä on makea. Siinä uiskentelee flamingojen lisäksi harmaita lintuja, Tagua Cornuda jotka ovat yllättävän pulskia. Pingo-Pingo on pensas, jonka nimi viittaa anoppiin. Se on piikikäs, mutta kukkiessaan sievä. Kaikkein satumaisin otuksista on Viscacha , joka näyttää kaniinin, kengurun ja murmelin sekoitukselta.

Noustessamme koneessa takaisin kohti Santiagoa, me näemme vielä ketun kiitoradan tuntumassa. Se on hieno päätös retkellemme, sillä Pedro on nähnyt ketun vain kolme kertaa viime vuonna.

 

Valparaiso, Viña del Mar, 23.10.2010

Hetan kanssa käväisemme autolla Santiagosta Valparaisossa, Tyynen valtameren rannalla, Chilen toiseksi suurimmassa kaupungissa. Maisemat muistuttavat Italian Toscanaa. Huomaamme olevamme viiniviljelyksillä.

Chilessä aurinko paistaa lähes pystysuoraan pään päältä, joten viinin voi istuttaa tasaiselle maalle. Italiassa, jossa auringonvalo viiniköynnöksiin halutaan maksimoida, viiniä viljellään etelänpuoleisilla rinteillä. Italian rinteillä koneita ja traktoreita käytetään, mutta jyrkässä rinteessä on ihan erilaista ajella koneilla kuin tasaisella maalla kuten täällä Chilessä. Punertavassa mullassa on hivenaineita, joista viini saa arominsa.

Pysähdymme Indomitan viinitilalla. Meno ja meininki on aivan toista kokoluokkaa kuin Italian kuuluisimmilla viinitiloilla. Asiaa tuntematonkin tajuaa, että Indomitan viinituotanto ja markkinointi turisteille on viety tehokkuudessaan huippuunsa. Saamme lasiseinän takaa katsoa jättisuuria terässäiliöitä, joissa viiniä kypsytetään. Seinustalla näkyy muutamia tammitynnyreitä. Maistattaja väittää, että heidän Chardonney viininsä säilytetään tietyn ajan niissä. Vuosi 2007 oli paras viinivuosi Chilessä pitkään aikaan, joten sen vuoden Cabernet Savignon viinipulloja voisi säilyttää vaikka viisitoista vuotta.

Ennen kuin saavumme Valparaisoon tie johtaa männikköharjun halki. Tulee mieleen Ranska ja Bordeaux viinialue, sielläkin mäntymetsäkaistale suojaa viiniviljelysaluetta Atlantin tuulilta. Heta kertoo Tyynen valtameren kylmistä merivirroista, jotka pitävät veden viileänä. Harvat uskaltautuvat uimaan, suurin osa vain kahlailee rantaviivalla.

 

Valparaiso on satama ja taitelijakaupunki. Rinteestä tulee mieleen Tampereen Pispala viisikymmenkertaisena. Värikkäät talot, jotka näyttävät kaukaa puurakennuksilta ovat useimmiten aaltopellistä. Se suojaa rinteen koteja suolaisilta myrskytuulilta.

Pinochét siirsi valtion ylimmän hallinnon Santiagosta Valparaisoon. Hallitusrakennus on edelleen Valparaisossa, se on tyypillinen 70-luvun betonikompleksi. Sen siirtämistä Santiagoon on harkittu, mutta varoja ei ole löytynyt. Presidentti Piñeran linna näkyy hyvin Valparaison naapurin, Viña del Marin rantakadulta. Viña del Mar on lahden poukamassa tasaisemmalla rantaviivalla. Sen talot ovat huviloita ja palatseja verrattuna Valparaison rinteisiin. Kaksi kaupunkia, kaksi eri maailmaa, ovat kasvaneet yhteen.