Australia, syksyn 2010 maailmanympärimatkalla

Melbourne Cup, 2.11.2010

Kaikki hevoshullut ovat tulleet Melbourneen kilparatsastusta seuraamaan. Vieraita on Uudesta Seelannista ja kauempaakin. Me Reijon kanssa olemme käyneet muutaman kerran Englannissa Ascotisssa. Se oli samppanjaa ja pukujuhlaa kuninkaallisessa aitiossa ja urheilun seuranta oli sivuseikka.. Täällä Melbournessa naisilla on lähes yhtä näyttävät hatut, mutta miehet eivät pukeudu harmaaseen shakattiin. Pikkuisen rennommasta tapahtumasta on kyse, toisaalta myös vakavammasta, sillä tämä tiistai on ravien vuoksi vapaapäivä Melbournessa.

Uutisankkuri ja Pirjo. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla

Ajaudumme keskellä mediamylläkkää heti kun astumme hotellin ovesta ulos. Aamu-TV lähetys on loppumassa. Myöhästyn haastattelusta mutta poseeraan paikallisen uutisankkurinaisen kanssa valokuvassa.

Sää ei suosi. Naiset ja tytöt hepenissään tärisevät kylmästä. Meillä on Meksikosta hankitut villapuserot ja minulla legginsit pitkien housujen alla. Sateenvarjo on tarpeeseen.

Paikallisen South Bankin eli Yarra joen rantakadun ravintoloissa porukka seuraa kisaa suurilta TV-ruuduilta. Melu on kova, joku nousee pöydässä laput kädessä. Hän on ilmeisesti voittanut vedon.

Päädymme raitiovaunukierrokselle, jossa syömme neljän ruokalajin lounaan. Ikivanha raitiovaunu ei ole osa hevostapahtumaa vaan turisteille tarjottu matka menneisyyteen. Liperit ja liinat, koketit jakumarrukset. Saamme kananmaksapateeta, kengurua, häränlihaa ja juustoa sopivilla höysteillä. Ruokajuomina kuplivaa ja punaviiniä. Kaduilla ei liiku kukaan, koska kaikki pysyttelevät ruutujen ääressä sisätiloissa. Victorian aikaiset huvilat ovat kuin elokuvakulisseja, mutta ostoskaduilla liikutaan. Komea kaupunki, jossa vanha ja uusi lomittuvat toisiinsa tyylillä. Kaikki olisi hyvin, jos vain flunssa ei pukkaisi päälle.

 

 

 

Vankilamuseo

Melbournen vanha vankila on kaupungin ykkösnähtävyys. Se on rakennettu 1841-1845 Lontoon Pentonville-vankilan malliin. Hämeenlinnan vankilassa kävin joku vuosi sitten. Sekin oli tehty tähän samaan malliin, avoin kahden kerroksen korkuinen käytävä, seinustoilla kalterit. Ja jokaisella yksityisselli.

Kun Melbourne alkoi kasvaa vuonna 1820, rikollisuus lisääntyi nopeasti. Valaanpyynnin houkuttamat maahanmuuttajat olivat joko nuoria miehiä tai Isosta-Britanniasta tai Irlannista Tasmaniaan lähetettyjä rangaistusvankeja. Monet naiset sortuivat prostituutioon. Rikollisuuden uskottiin periytyvän, joten myös seuraavaa sukupolvea vieroksuttiin. Hirttotuomio oli tavanomainen loppu monelle vangille vielä 1900-luvun alussa. Vasta 1975 kuolemantuomio katosi lakikirjoista.

Vankilan vitriinit ja julisteet kertovat karua tarinaa. Moni joutui vankilaan ennakkokäsitysten värittämänä. Kuuluisin vankilassa hirtetty rikollinen on Ned Kelly, pankkiryöstäjä ja murhaaja. Seitsemän vuotiaan Nedin elämä näytti löytävän hyväksyttävän uoman, sillä hän pelasti miehen hukkumasta ja palkittiin plakaatilla. Jokin heitti hänet raiteilta, ehkä yhteiskunta hylki häntä, koska hän oli irlantilaisen pikkurikollisen poika.

 

 

Melbournen historia ja nykypäivä

Alkuasukasheimot elivät 150 vuotta sitten hajallaan ympäri Australiaa. Brittien saapuessa Australiaan 1788 maassa oli yhteensä 250 eri kieltä puhuvaa ryhmää. Uuden Seelannin maurit selvisivät Australian alkuasukkaita paremmin. Näiltä ei jäänyt länsimaisille maahanmuuttajille juuri muuta kuin bumerangi. Vasta viime vuosina on uskallettu puhua kansakunnan häpeästä, joka liittyy Australian alkuperäiskansan kulttuurin tuhoamiseen.

Ensin tähän maapallon kulmaan tuli valaanpyytäjiä. Australian rannikolta löytyi myös kultaa, hopeaa ja muita jalometalleja. Ne saivat aikaan eurooppalaisten ryntäyksen maahan. Se oli huipussaan vuonna 1850. Melbourne oli kolmekymmentä vuotta myöhemmin vajaan kolmensadan tuhannen kaupunki. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana väkiluku kaksinkertaistui. Vuosina 1920 – 1940 väkeä tuli jatkuvasti Isosta-Britanniasta, Italiasta, Kreikasta, Pohjoismaista, Baltian maista ja jopa Suomesta. Melbournen väkiluku on nykyisin vajaat neljä miljoonaa.

Melbournen keskustaa

Ydinkeskusta, Federal Square, on kuin kansakunnan olohuone. Nuoret ja vanhat istuvat portailla ja katselevat uutisia jättinäytöltä tai seuraavat musiikkiesitystä korokkeella tai näpläilevät digitaalisia laitteitaan ilmaisessa laajakaistaverkossa. Vuonna 2002 valmistuneessa Atriumissa säilytetään kansallisaarteita ja toisessa siivessä tilat erilaisille tapahtumille. Lähituntumassa on akvaario ja huvipuisto, putiikkeja, kahviloita ja ravintoloita.

Tällä kertaa viihdekeskuksessa maistatetaan viiniä. Australiassa viljellään Shirazia, Cabernet Sauvignonia ja Pinot Noiria. Shirazista tehdään paitsi punaviiniä niin myös roséta ja kuplivaa punaista. Kupliva Shiraz on makeaa, muttei aivan yhtä makeaa kuin 1940 luvulla, kun se kehitettiin. Se oli välillä pois muodista. Nykyisin sitä tarjotaan alkujuomana, kun lihat tai kalat tirisevät grillissä. Parasta se on pehmeiden valkoisten juustojen kera. Valkoviineistä suosituksi on tullut Viognier rypäle Ranskasta.

National Victoria Gallery

Viininviljelijät kertovat meille perhehistorioitaan. Yhden tytön äidin vanhemmat ovat Virosta ja isä Italiasta. Isoisä toi mukanaan kassillisen viiniköynnöksiä, joita on sitten perheen tilalla jalostettu vuosia. Tanskalaistaustainen kaveri Olsen on muuttanut isovanhempiensa 1900-luvulla perustaman maitotilan viinitarhaksi ja hyvin pyyhkii. Viinissä on tulevaisuus, sen kulutus kasvaa koko ajan.

Australiassa selvittiin nopeasti Yhdysvaltoja, Eurooppaa ja osin Aasiaa kiusanneesta pankkikriisistä. Meille Australian dollari on kallis; asumme matkamme kalleimmassa ja surkeimmassa motellissa. Hinnat, sade ja flunssa pilaavat tunnelmaa, mutta päällimmäiseksi jää mieleen, että Melbournen asukkailla on hyvä olla.

 

Perjantai 12.11.2010

Sydney

Sydney on meille vanha tuttavuus. Ensimmäisellä maailmanympärimatkallamme pysähdyimme tänne muutamaksi päiväksi ja siitä lähtien olen kehunut kaupunkia maailman parhaaksi paikaksi. Kaupunki on edelleen yhtä kaunis kuin muistikuvissa, oopperatalon lähistön rannat on pengerretty kävelyteiksi ja toreiksi, tornitalot ovat lisääntyneet, mutta Sydneyn hehku on sama. Aurinko paistaa, ihmiset hymyilevät, mutta meille kaikki on kallista, kamalan kallista.

Asuntojen hinnat kiinteistövälittäjien ikkunoissa pyörryttävät. Bill ja Anne toteavat, ettei kovin monen nuoren tarvitse ostaa asuntoa, koska niitä tulee perintönä. Puhutaan ”vanhasta rahasta”. Uusia asuntoja kuitenkin rakennetaan koko ajan. Kolmen makuuhuoneen ja kahden kylpyhuoneen asunto merinäköalalla maksaa vähintään AUS 1.75 miljoonaa eli runsas miljoona euroa.

Anne on veljeni vaimon, Kaijan, pikkuserkku. Häneen ja Billiin tutustumme kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Silloin tällöin on pidetty yhteyttä eivätkä, Anne on käynyt Suomessa jopa työmatkalla. H eivät ole juuri muuttuneet. Lapset ovat aikuisia. Silloin Anne oli raskaana ja vanhin poika, Joey, oli parivuotias. Anne on edennyt opettajan tehtävistä koulutoimen suunnittelujohtajaksi ja Billistä on tullut kahvilayrittäjä. Kopioin tähän pätkän ensimmäisen reissun muistiinpanoista.

 

Kun saavuimme Sydneyihin aikaisin aamulla 26.2.1986 ilman unen häivää, meitä oli vastassa kokonainen komitea, Kaijan äidin kaksi serkkua puolisoineen, eläkeläisiä. Olimme nähneet valokuvat Ruthista ja Neilistä, mutta ensimmäiseksi hihaamme tarttuneista Ehsrasta ja Ruthista emme olleet kuulleet paljoa. He tunnistivat meidät vihkikuvistamme, jotka Kaija oli lähettänyt.

Myöhemmin illalla tapasimme vielä Gracen ja Esterin, Ruthin siskot, jotka ovat Eshran kanssa samaa sisarussarjaa. Jonain iltana Neilin veli, Allan, grillaili meille pihassaan. Anne ja Bill, Ruthin ja Neilin nuorin tytär ja aviomies tulivat heti koulusta päästyään tutustumaan meihin. He ovat opettajia.

Kaijan isoäidin veli lähti 17-vuotiaana merille ja hyppäsi Australiassa laivasta. Hän tapasi englantilaisen tytön ja perusti perheen, muttei puhunut lapsille suomea. Kotimaa oli silti miehelle tärkeä, sillä hän vannotti lapsensa pitämään yhteyttä suomalaisiin sukulaisiin. Jokainen on käynyt Suomessa juuriaan katsastamassa ja kirjeitse on pidetty yhteyttä huolimatta siitä, että vain harva suomalaisista serkuista osaa englantia. Mutta jälkikasvu osaa. Osalle serkuista on syttynyt kipinä opiskella englantia ja vastaavasti australialaiset ovat opetelleet jokusen sanan suomea.

Ruth ja Neil ottivat meidät vieraakseen Sydneyn länsipuolelle, Cronullaan. Meitä odotti aamukahvikattaus olohuoneessa. Näköala merelle oli hulppea. Eshra asui vaimonsa Ruthin kanssa samassa pienkerrostalossa.

Lainelautailijat suosivat Cronullan hiekkarantojen aallokkoa. Sitä touhua katselimme kolmannen kerroksen parvekkeelta ja alhaalta kävelytieltä. Kauaa siinä ei aikaa kulutettu, koska sisarukset puolisoineen olivat laatineet meille lähes minuuttiohjelman. Ajoimme kohta rantatietä kahden auton saattueena kolmisenkymmentä kilometriä Sidneyn keskustaan. Kahden ja puolen miljoonan asukkaan kaupunki on levittäytynyt rinteisiin lahden poukamasta toiselle. Sadoillatuhansilla on merinäköala, rikkaimmilla talot osin vetten päällä.

Oopperatalo

Lounasravintolamme oli luksusta. Oopperatalon lähellä, näköala merelle ja seisovassa pöydässä ostereita, tiikerirapuja, katkarapuja, hummereita, simpukoita, erilaisia vihannesherkkuja artisokan sydämistä täytettyihin tomaatteihin, kala- ja äyriäissalaatteja, lehtisalaatteja, pateita ja kastikkeita. Tämä oli vasta kalapuoli. Tarjolla oli leikkeleitä, lihoja ja kinkkusalaatteja. Pääruoissa oli valita lihapatoja, kanaa, lammasta, lihavartaita ja porsaanpaistia. Jälkiruoissa oli Englannista tuttuja herkkuja kuten cherry trifle ja erilaisia täytekakkuja, hedelmäsalaattia, pikkuleivoksia ja crème caramélé -tyyppisiä vanukkaita. Australialainen erikoisuus oli munan valkuaisesta vatkattu sitruunavaahto.

Vuorokautemme oli pahimmassa mahdollisessa rytmihäiriössä, mutta onnistuimme nielaisemaan kunnioitettavan määrän merenherkkuja ja hymyilemään ja ihmettelemään yli kuusikymppisen Eshran rakkaustarinaa, vasta 14 kuukautta naimissa, ja ensimmäistä kertaa elämässä, päälliskauppaa kaksi aikuista lasta.

 

Neljännesvuosisata myöhemmin syömme päivittäin joko tiikerirapuja, kuningasrapuja, taskurapuja, simpukoita, lohta tai tonnikalaa. Suhteessa muihin kustannuksiin, merenelävät eivät ole yhtä kalliita. Oopperatalo on edelleen vaikuttava. Konserttiin emme pääse nytkään, mutta teatterikahvilassa heittäydymme hulinaan. Auringonlasku on elämys.

Taidenäyttely Bondi Beachilla

Annen ja Billin kanssa käymme Bondi-hiekkarannalla, jonka muistamme edelliseltä vierailulta. Silloin oli kesän loppu ja jopa uimme aalloissa. Lainelautailijasukupolvi on vaihtunut, mutta vähintään yhtä moni harrastaa lajia. Italialaisravintola on uusi. Annen mukaan se on kaupungin suosituin. Eikä ihme, näkymä on ainutlaatuinen ja ruoka trendikästä.

Edellisellä kerralla emme käyneet Sydneyn kuvatuimmalla sillalla. Aikamoisia visionäärejä sillan suunnittelijat olivat vuonna 1930, koska silta on niin leveä, että autoille on kolme kaistaa kumpaankin suuntaan, kaksi rautatieraidetta ja väylät jalankulkijoille ja polkupyöräilijöille. Anne ajaa meidät sillan yli ja edelleen 45 kilometriä oppilaitokseen, jossa hän on työssä ja siellä Billllä on kahvila Terrey Hills -kaupunginosassa, Sydneyn pohjoisnurkassa.

Annen äitiä Ruthia ei enää ole. Neil on vanhainkodissa. Eshra on myös siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Annen ja Billin poika Joseph tai Joey, joka edellisvierailullamme oli parivuotias, asuu kauempana, mutta muusikkopojan Samin, tapaamme. Hän avustaa isäänsä kahvilassa.

Kahvittelun jälkeen Anne jättää meidät Palmurannalle, paikkaan nimeltä Palm Beach. Se on tullut tunnetuksi meille ja briteille TV –sarjasta Kotona ja kaukana. Aurinko paistaa, meri kuohuaa ja ranta on lähes tyhjä. Lahden päässä näkyy sekä Tyyni valtameri että toisella puolella järvimaisemaa muistuttava lahden poukama. Bussilla pääsemme Manly nimiseen kylään ja sieltä edelleen lautalla takaisin Sydneyn satamaan.

Suuret talot, hoidetut puutarhat ja venevalkamat muistuttavat Floridasta ja Sarasotan kalleimmista seuduista. Täällä on varmasti mukavaa asua. Lautalta näkee , että osa Sydneyn rantaviivasta on edelleen pelkkää pusikkoa, joten kaupungilla on tilaa laajeta.

 

Sydneyn historiasta

Sydneyn museossa opimme lisää alkuasukkaista. Kun ensimmäiset laivalastilliset väkeä, 700 miestä ja 200 naista, asettuivat asumaan Sydneyn lahteen, alkuasukkaat joutuivat luopumaan asunsijoistaan, jotka olivat kuuluneet heille vuosituhansia. Kaksi kolmasosaa maihin nousseiden uusasukkaiden kanssa tekemisiin joutuvista sairastui tarttuviin tauteihin, joihin heillä ei ollut immuniteettia. Uudet tulokkaat kohtelivat alkuasukkaita epäinhimillisesti, jopa lapsia riistettiin heiltä, jotta nämä eivät oppisi isiensä kulttuuria ja tapoja.

Vähitellen alkuasukkaiden kulttuuri on saanut arvostusta. Nykyisin lähes kadonneita kieliä yritetään palauttaa ja perinteitä elvytetään. Pysähdyn käsintehtyyn esineeseen. Suomen kieltä muistuttava sana, LOKKORI tarkoittaa kaislasta punottua koria.

Edellisellä kerralla meidät vietiin katsomaan paikkaa, jossa James Cook nousi maihin huhtikuun 29. päivä 1770, vain kaksisataaneljäkymmentä vuotta sitten. Olen kirjoittanut tarinaa matkapäiväkirjaan helmikuussa 1986.

Video vuoden  1986 maailmanympärimatkaltamme, jossa on Balin tanssien jälkeen alla kuvattuja tapahtumia ja maisemia.

 

 

 

Ruth ja Neil veivät meidät Kurnelliin, Botanic Bayhin, jonne James Cook aikoinaan laski ankkurit.

Cook syntyi vuonna 1728 Scarboroughissa Englannissa. Se on minulle tuttu paikka jo vuodelta 1971, kun ensi kerran olin Englannissa. Reijon kanssa käväisimme siellä ja Whitbyssä lokakuussa 1984. Whitbyn rannat ovat jääneet jyrkkärinteisinä ikuisesti mieleen. Cook oppi purjehtimaan juuri niillä vesillä.

Vuonna 1775 syttyi seitsenvuotinen sota ja Cook ilmoittautui Merivoimiin. Siellä hänen merenkulkutaitonsa huomattiin ja vuonna 1767 kuningashuone lähetti hänet Tahitille. Sen retken tavoitteena oli tehdä kasvitieteellisiä tutkimuksia, joista vastasi Joseph Banks, mutta Cookilla oli salainen toive tutkia eteläistä mannerta. Kun velvoitteet Tahitilla oli täytetty, Cook suuntasi etelään ja käytti kuutisen kuukautta Uuden Seelannin rannikon tutkimiseen. Myrskyt ajoivat Cookin laivan sitten sattumalta itään ja purseri teki lokikirjaan merkinnän 19.4.1770 uudesta mantereesta. Kun Cook nousi maihin, hän ja miehistö joutuivat heti silmätysten alkuasukkaiden kanssa. Bumerangi kiinnosti heti, samoin kenguru ja koala-karhu. Joseph Banks piirsi ja keräsi kasvistoa, jota istutettiin sitten Lontoon kasvitieteelliseen puutarhaan Kew Gardensiin.

 

Sydneyn oopperatalo

Sydneyn kuuluisin ja ehdottomasti kaunein rakennus on oopperatalo. Siitä on olemassa paljon kuvia, mutta mikään niistä ei toista sitä vaikuttavuutta ,mikä paikan päällä pysähdyttää. Kuvissa näkyy kyllä, että rakennus on rannassa ja osittain meren päällä. Sen katot muistuttavat pallopurjeita. Mereltä päin lähestyttäessä se on kuin jättiläispurjevene tuulessa.

Eshra toimi oppaana ja vei meidät sisälle. Oopperatalon on suunnitellut tanskalainen Jörn Utzen vuonna 1957. Hänen lähetti pikaisesti hutaistut sketsinsä arkkitehtikilpailuun ja voitti sen. Oopperatalo avattiin yleisölle 1963. Väliin mahtui jos jonkinlaisia ongelmia. Kattorakenteita oli vaikea toteuttaa, mutta lopulta Utzen löysi sopivat muodot pallon leikkauspinnoista. Oopperatalo on päältäpäin kuin veistos. Sisätilat eivät seuraa ulkotilojen muotoja. Yksi syy on se, että Utzen suuttui kesken projektin, pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja palasi takaisin Tanskaan perheineen sisätilojen piirustukset mukanaan. Australialaiset arkkitehdit suunnittelivat sitten Utzenin veistoksen sisälle salit. Keskussali on konserttisali ja akustiikaltaan maailman huippusolistien suosikki. Oopperasali, jonka seinät ovat mustat, on konserttisalia pienempi. Pienintä kolmesta salista käytetään puheteatteriesityksiin.

Olisi ollut mahtavaa päästä kuulemaan joko Mikadoa tai Taikahuilua, mutta niihin ei saatu lippuja.

 

Sotamuistomerkki, The Anzac Memorial

Sydneyn kadut ja puistot on nimetty Lontoota kopioiden. Kävelen Piccadillyllä, käyn ostoksilla ja samoilen Hyde Parkissa. Sieltä löydän Anzac monumentin. Se on vuonna 1935 valmistunut maailmansotien muistomerkki.

Sydneyn akvaario

Kun Iso-Britannia julisti sodan Saksaa vastaan elokuussa vuonna 1914, australialaiset halusivat tukea Imperiumia ja perustivat armeijan. Siihen yhdistettiin joukot Uudesta Seelannista. Yhteensä 20.000 sotilasta lähti Eurooppaan auttamaan yhdistyneitten liittoutumaa. Matkalla tuli liittoutuneilta määräys muuttaa suuntaa kohti Egyptiä ja edelleen Bosporin salmea, jossa oli tarkoitus rakentaa uusi rintama saksalaisia joukkoja vastaan. Suunnitelmaan kuului Konstantinopolin valloitus. Yritys epäonnistui. Joukot saatiin evakuoiduksi pois vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Australialaisten ja uusiseelantilaisten sotilaat osallistuivat myös toiseen maailmansotaan.  Pearl Harborin jälkeen Japani valtasi Burman, Malesian, Singaporen ja hollantilaisen Itä-Intian. Timorin valloituksen jälkeen pelättiin, että Australia ja Uusi-Seelanti joutuisivat Japanin valloittamiksi. Suurin osa australialaisista joukoista oli Euroopassa sotimassa, kun hetket olivat tiukimmillaan. Japani pommitti Pohjois-Australiaa. Uhka oli ohi vasta syksyllä 1943.

Monumentin patsas kupolikaton alla pysähdyttää, sotilas lepää miekan päällä kuolleena tai haavoittuneena. Tuoreet kukat ja ikuinen liekki lisäävät arvokkuutta.

 

 

Lomaa Koillis-Australian tropiikissa

Osaatko jodlata? kysyy isäntä Jaques Coffee Plantation ovella Reijolta.

Tutustumassa kahviplantaasiin

Reijo ei ehdi vastata, kun mies jatkaa haluavansa tarjota meille kahvit heti, jos jodlaamme. Takaviistosta yritän vienosti jodoladiduu, minkä Reijo katkaisee toteamalla, että olemme suomalaisia, emme sveitsiläisiä. Mies ei ole tavannut montaa suomalaista ja lupaa näyttää meille plantaasinsa viidellätoista dollarilla. Siihen hintaan saamme kahvit ja liköörit kaupan päälle. Hetken kuvittelen, että tutkimusmatka viljelyksille tehtäisiin tilan edustalla olevalla hyttysmäisellä lentokoneella, mutta onneksi kahvipensaita katsotaan traktorin perään rakennetusta vaunusta. Isäntää naurattaa, sillä mikrolentokonematka olisi ollut mahdollinen, mutta sadan dollarin hinnasta.

Jaques Coffee Plantation on perheyritys. Olisimme voineet valita kahvitilan päätien varrelta, mutta halusimme ajella muutaman kilometrin pikkutietä tasangolla. Maalla nuoruudessamme väitettiin, että parhaat tanssitettavat pysyttelevät takarivissä. Sillä periaatteella Natin ja Lindan tarina on arvokkaampi kuin päätien turistikeskittymät.

Nat oppi kahvinviljelyn isältään Tansaniassa. Siellä hän tapasi Lindan, teenviljelijän tyttären. Tansanian poliittinen ilmapiiri oli epävakaa, joten Nat ja Linda päättivät muuttaa kahviyrittäjiksi Australiaan vuonna 1978. Nuoripari osti tilan Tinaroo –järven rannalta, raivasivat pellot ja istuttivat 50.000 kahvipensasta.

Kahvikeruukone

Kahvipensas alkaa tuottaa hedelmää noin viisivuotiaana ja taimet istutetaan parivuotiaina. Kahvipapujen poimiminen on käsityötä ja työvoimaa tarvitaan, mikä jo 70-luvun lopulla oli Australiassa kallista. Nat ja Linda yrittivät kehittää konetta, joka helpottaisi korjuuta, mutta joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin. Kato ja Australian talouslama, joka nosti lainakorot pilviin, kaatoivat Natin ja Lindan yrityksen. He menettivät kaiken, myös kotinsa.

Nat ja Linda eivät lannistuneet. He investoivat uudelleen, ostivat maata sisempää, pois epävakautta säähän tuovasta järvestä. Kun kahvipensaat olivat vuonna 1996 ehtineet ensimmäistä kertaa täyteen kukintoon, valtion virkamiehet myrkyttivät lentokoneesta itikoita ja samalla tuhosivat heidän kahviviljelmänsä. Nat ja Linda veivät asian oikeuteen, kulottivat pellot ja istuttivat uudet taimet. Cairnsista löytämänsä kaverin kanssa he kehittivät kahvinpoimintakoneen, joka korvaa sata paria käsiä, poimii pavut ja katkaisee pensaat sopivaan korkeuteen. Liiketoiminta on vihdoin lähtenyt nousuun.

Pari vuotta sitten he saivat korvauksen tuholaismyrkytyksestä. Sillä rahalla he ovat istuttaneet 60.000 uutta tainta. Niiden ensi kukintoa odotellaan vuoden, parin sisällä. Kolmentoista vuoden taistelu valtiota vastaan on ohi.

Kahvi maistuu ja niin myös kahvihedelmän kuorista valmistettu likööri. Pojat, Robert ja Jason, hoitavat kahvilaa ja pikku myymälää. Ensimmäinen lapsenlapsi juoksee jaloissa. Yhtäkkiä sataa. Linda iloitsee, sillä sadetta on odotettu kuukausi kaupalla. Kahvi on kukkinut pari viikkoa sitten ja tämä sade tulee kreivin aikaan.

 

 

Rantaa ja peltomaisemaa Australian koilliskulmassa

Päätimme tulla Cairnesiin (lausutaan “kääns”) tropiikin lämpöön ja nähdä maailman suurimmat koralliriutat, The Great Barrier Reef. Lämpöä riittää, mutta kosteus on yllättänyt.

Grafton Beach

Australia oli miljoonia vuosia sitten pelkkää sademetsää. Sitä täällä Cairnesin läheisillä vuorilla ja laaksoissa on edelleen. Jääkausien jälkeen maapallon ilmasto Australiassa muuttui kuivemmaksi, mikä osaltaan vaikutti sademetsien katoamiseen. Myös ihminen on tuhonnut sademetsiä, koska niiden tieltä löytyy mitä parhaimmat viljelymaat.

Kiertelemme alun perin Mamu-nimiselle alkuasukasheimolle kuuluneita alueita. Kukkuloilla kasvaa banaanipuita, mangopuita, sitrushedelmiä, peruneita ja muita vihanneksia, sokeriruokoa, teetä ja kahvia.

Ensimmäisessä laivueessa vuonna 1700-luvun lopulla Australiaan tuotiin seitsemän lehmää ja kaksi sonnia. Nyt karjaa laiduntaa laajoilla alueilla. Gallon tilan sveitsiläistyyppisiä juustoja maistelemme sekä alkupalana että pihvien päälle jälkiruokana. Suklaatakin on tarjolla. Lypsynäytöstä ehdotetaan pientä korvausta vastaan. No, se ei meitä kiinnosta, Reijo on lypsänyt itsekin ja minä katselin vuosia mummujeni lypsämistä lapsena.

 

Rantahiekkaa ja koralliriuttaa

Hotellimme on aivan rannassa ja edullinen. Syy selvisi: uima-allas on remontissa. Se ei meitä harmita, sillä tuskin olisimme uineet kapisessa altaassa. Aamukävelyt aaltojen tuntumassa antavat meille paljon enemmän. Hiekkarantaa riittää silmänkantamattomiin. Meressä ei saa uida kuin verkolla suojatuilla alueilla, joita on parin kilometrin välein. Epäilemme syyksi haita, mutta saamme kuulla, että vesien lämmetessä keväisin rantoihin tulee myrkyllisiä meduusoja ja piikkirauskuja, joihin ei kannata törmäillä.

Pääsemme mereen uimaan yli 30 km:n päässä koralliriutoilla. Great Barrier Reef on alueena Suomen kokoinen. Se on syntynyt tuhansia vuosia sitten sattuneesta vedenalaisesta tulivuorenpurkauksesta ja kehityksestä, josta mineraalit ovat vähitellen muuttuneet koralleiksi. Niitä on 400 eri lajiketta ja niillä elää 500 kalalajia.

Matkalla “vihreälle” saarelle

Retki on meille pettymys. Australialainen kaupallisuus on toden totta viety liian pitkälle. Asiat kyllä toimivat, valitsemaamme pakettiin sisältyy uimaräpylät, snorkkelit ja vartalon varpaista päähän peittävä uimapuku ja täydellinen ohjeistus sekä videolla että paikan päällä. Yksi vaihtoehdoista on ajelu lasipohjaisella veneellä koralliriuttojen päällä. Se olisi saattanut olla antoisampi, sillä räpiköintimme rantavesissä ei ole kummoinen elämys.

Sadekuuro yllättää. Se muuttuu järjestäjille uudeksi myyntimahdollisuudeksi. Kaiuttimista tarjotaan meille sadeviittaa hintaan 5,50 dollaria.

Lautta on niin täynnä turisteja, että tuskin kääntymään mahtuu. Suurin osa on iäkkäitä japanilaisia ja kiinalaisia turisteja, joita palvellaan omilla kielillään. Sinänsä se on hienoa palvelua, mutta lähistöllemme osuu varsin kovaäänistä porukkaa, joiden naiset kiljuvat yläfalsetissa kilpaa keskenään. Ehkä meidän kielemme kuulostaa heistä yhtä kummalliselta. Aasialaisten välipalajuotavat vaikuttavat oudoilta, merenelävien näköisiä sattumia vihreässä vedessä lasipurkissa. Länsimaiset seisovan pöydän antimet maistuvat myös aasialaisille. He latovat etu-, pää- ja jälkiruoat samalle lautaselle kerroksittain, niin että pöytiin mennessä osa on valunut matkalle.

Parasta vihreällä korallisaarella eli Green Islandilla on valkoinen hiekkaranta, joka muistuttaa meitä 24 vuotta sitten näkemästämme Malediivien saaresta. Tosin Malediiveilla ei ole sademetsää.

 

Sademetsää ja vesistöjä

Mossman Gorge eli Mossmanin koski tai alkuperäiskansan, Kuku Yalanjin, kielellä Baral Marrjanga on elämys. Kävelemme polkua neljän kilometrin lenkin, jolla saamme kuulla siritystä ja sahausta, kirkumista ja ulinoita. Osa puista on valtavia. Punaisella kolmihaaralehtisellä tammella on huikea tyvi. Sen juurella metsälohikäärme (Boyd´s forest dragon) etsii maastopuvussaan sopivaa hyttystä. Pensaskalkkuna rapsuttaa maata kuin höyrykone.

Millaa Millaa

Kosteus on tiivistyy iholle. Sademetsät imevät vettä virroista, koskista ja putouksista. Merivesi tiivistyy vuorten seinämiin ja ne pitävät kosteutta pinnoillaan kuin jättiläismäisessä kylpyhuoneessa. Kasvit tallettavat vettä lehtiruusukkeisiin, runkoihin ja juurakoihin. Jotkut puiden juuret näyttävät putkilta, kun ne matelevat maan pinnalla satoja metrejä. Omalaatuisin on fiikus, Ficus Vireus, joka kasvaa toiseen puuhun, kasvattaa ilmajuuria, kiinnittää ne maahan, tuhoaa lopulta sisällään olevan puun ja voi kasvaa ryteikköseinämäksi. Yksi sellaisista on nimetty suureksi seinäfiikukseksi ja se on turistinähtävyys. Sen juurakoissa elää kaikenlaisia hyönteisiä, hämähäkkejä, jopa häntäkenguru.

Granite Gorge eli graniittikoski on joki kalliomaisemassa. Se muistuttaa lapsuuden maisemien kallioita, graniittia meillä Suomessa näkyy myös kaikkialla. Australian graniittimaisemat ovat silti huikeammat. Seuraamme jokea syvällä pyöreiden kallioiden ja kivenjärkäleiden välissä. Se päättyy Millaa Millaa putoukseksi. Nimi on alkuperäiskieltä ja tarkoittaa paljon vettä tai vettä vettä.

Cassoway

Yksi koskista on aivan hotellimme lähellä Grafton hiekkarannan tuntumassa. Se on nimeltään Barrel Falls, alkuperäiskielellä Din Din, Kurandan kylän kupeessa. Se virtaa useina noroina jyrkännettä alas. Viime vuosisadan alussa kosken yläjuoksulla toimi sähkölaitos, josta Cairns sai virtansa. Se on sittemmin siirretty alajuoksulle maisemaa pilaamasta.

Kapteeni Cook nimesi yhden niemennokan Cape Tripulationiksi. Sen mangrovepuut ovat tuuheita. Niitä me olemme nähneet Floridassakin, mutta ei yhtä komeita. Mangrove hyödyntää sekä merivettä että makeaa vettä. Cook merkitsi paikan karttaansa, siellä vaikeudet alkoivat. Krokotiilivaroituksia on kaikkialla, joten polulta ei pidä astua ulos. Hyppään ilmaan, kun polun lautasillan alle pakenee metrin pituinen lisko. Mikä lie, ulos se ei sieltä tule, vaikka Reijo odottaa sitä kameransa kanssa.

Sademetsät ovat nykyisin luonnonpuistoja. Ajomatkallamme näemme useita varoituksia erinäköisistä kenguruista, jotka voivat hyppiä tielle tai suurista linnuista. Näemmekin yhden todella harvinaisen suuren linnun, kasuaarin, joita on jäljellä enää 45 yksilöä Australian mantereella. Niitä on lisäksi lähisaarilla ja Guineassa. Se hotkii tien vieressä olevia punaisia omenan raakileen kokoisia hedelmiä kokonaisina. Kaulassa näkyy pallojen eteneminen kohti mustan turkin peittämää keskivartaloa.

 

 

Erikoisia eläimiä

Kookaburra, kansallislintu

Heti hotellimme rannassa on joukko kakaduita. Ne pitävät kovaa meteliä. Kookaburra on Australian kansallislintu. Niitä istuu joukoittain Graniittikosken puiden oksilla. Ensi kerran näimme sen vuonna 1986 Neilin veljen, Allanin puutarhassa Sidneyssä. Kirjoitin silloin päiväkirjaan, että koocaburra syö käärmeitä ja liskoja – ja Allanin luona jauhelihaa.

Sammakkonaamalintu eli Tawny Frogmouth tuijottelee meitä poikasensa kanssa oksalta. Graniittikoskella näemme kivikenguruita, jotka ovat pienempiä kuin kengurut hotellimme nurkan takana.

Kengurut elävät villinä jopa ranta-asutuksen lomassa. Kauppamatkallamme Wallaby kengurun tömistävä askel hätkähdytti. Sekin pelästyi ja näimme vain hännät. Aamulla niitä näkyy ikkunasta kadulla töllistelemässä autoja ja porttipylväitä. Päivisin ne loikoilevat laumoissa hotellimme lähistöllä olevan tenniskentän laidalla.

Koala

Aamulenkillä kävelemme yli kuolleen miehen rotkon, Deadmans Gully, jossa taulut varoittavat krokotiileistä. Onneksi niitä ei ole tullut vastaan. Käymme katsomassa eläimiä lähempää vielä pieneläintarhassa, Kurandassa. Sademetsässä näimme metsälohikäärmeen, pieneläintarhassa vesilohikäärmeen. Tunnistamme myös sinikieliliskon, johon törmäsimme jo Sydneyn hiekkarannalla.

Koalat ovat suloisia. Niitä torkkuu eläinpuiston puissa. Televisiouutisissa kerrotaan, kuinka joku oli viikko sitten ampunut koaloja, joista yksi on nyt paranemassa eläinklinikalla. Ampujaa ei ole tavoitettu.

Suloinen on myös Wombat. Se tulee ulos puunkolosta, jossa se näytti nukkuvan, kun Reijo heittää kepin lähelle. Kengurut syövät kädestä, ihan kivaa, se otti oikein nätisti koiran kuivanappuloita pikku huulillaan.

 

Rantaloma pitkästä aikaa

Me emme ole viettäneet rantalomaa pitkään aikaan. Ajattelimme ensin ottaa todella loman kannalta, rennosti hiekkarantaa ihaillen, kirjoja lukien, koralleihin tutustuen. Toisin kävi. Me emme sittenkään osaa olla paikallamme, auringossa makaaminen ei innosta. Kokeiltuamme joukkoturismia bussilla ja laivalla Vihreälle saarelle päätimme vuokrata auton. Sillä olemmekin nähneet yhtä ja toista ajamalla 600 km, ihan omaan tahtiin.

Wallabee

Muistiin jäi vielä turistibussin kuljettajan vitsi.

Kun sää on tänään pilvinen, emme menekään koralleille vaan olemme päättäneet viedä teidät vuorelle hyppäämään Bunji –hyppyjä. Kaksi yhden hinnalla. Saksalaisille (joita bussissa oli useita) on tänään erikoistarjous, Bunji –hyppy lisukkeitta (ilman köysiä).

 

 

 

 

Päivä trooppisessa Brisbanessa

Brisbane on meille pelkkä välilasku. Meillä ei ole minkäänlaisia odotuksia yhdestä ainoasta iltapäivästä. Hotelliakin odotamme kauhulla – Formule1 Melbournessa oli meille pohjanoteeraus. Tarkoituksemme on vain yöpyä lähellä lentokenttää ennen Singaporea, jonne lennämme heti seuraavana päivänä tapaamaan rakkaita ystäviämme Päiviä ja Heikkiä ja heidän pikku poikaansa, Kallea..

Streets Beach, Brisbane

Pääsemme linja-autolla Brisbanen keskustaan. Alku ei mene nappiin, myöhästymme ensimmäisestä ohi kiitävästä linjurista. Meillä on karmiva nälkä. Edellisenä iltana Cairnsissa söimme vain kolmesta sipulista kehittämäni keiton ja jääkaapin jämät, muutaman oliivin ja juustoa. Viiniäkin oli vielä.

Löydämme Brisbanen joen ja ravintolakeskittymän, jossa pääsemme heti täyttämään ammottavan proteiinitarpeemme, Reijon mieliksi Thai-ravintola nimeltään Jade. Reijo syö Pad Thain kana- ja katkarapuyhdistelmänä ja minä kevyesti paistetun kanan basilikalla maustettuna. Ravintolasta näemme Brisbanen tunnetuimman nähtävyyden, kertomusten sillan, englanniksi Story Bridge. Näemme myös joella liikkuvat lautat ja jokilaivat, joita kutsutaan kaupunkikissoiksi, englanniksi City Cats. Reijo sanoo, että ne ovat katamariineja. Ihmettelemme kumpikin, miksi Lontoossa ei Thamesilla ole yhtä vilkasta jokiliikennettä. Ehkä haasteena Lontoossa on vuorovesi tai Thames pitäisi kaivaa syvemmäksi.

Otamme rannasta lautan, koska kaupunkikissat ovat meistä liian suuria. Lautat liikkuvat kahdenkymmenen minuutin välein. Aurinko paistaa, joten lautan odottaminen on pelkkä nautinto. Pääsemme takatuhdille, jossa pieni koululaistyttö istuu matkalla kotiin selaten päiväkirjaansa. Ihailemme vastarannan Kenguru-kallioita, suoraa punaruskeaa kalliojyrkännettä asutusalueelta joelle. Eteläranta – South Bank – on meille vielä suurempi yllätys. Lontoon etelärannan kulttuurikeskus on vain varjo Brisbanen vastaavasta.

Brisbane citynäkymä

Brisbane on parin miljoonan asukkaan kaupunki, Australian kolmanneksi suurin, suomalaisittain siis joko Tampere tai Turku. Kaupunkisuunnittelu on osunut nappiin. Etelärannassa, joen varressa on eristetty hiekkaranta ja uima-alue, City Beach, jossa kaupunkilaiset levähtävät. Löytyy penkkejä palmujen alla perheiden ja nuorten eväiden nauttimiseen, lukolliset säilytystilat yksin tai porukassa liikkuville uimareille, ravintolat virkistäviä juomia haluaville, hiekkarantaa katseleville (meille), rantakivet nuorille tytöille, suihkuelämykset äideille ja lapsille, puunvarjot yksin istuville haaveilijoille, taidemuseot, kaupunginkirjasto ja konserttitalo. Miksi kummassa Suomessa Tampere tai Turku tai vaikkapa Jyväskylä tai Joensuu eivät rakenna keskelle kaupunkia keskusta, jossa kesällä voisi olla uima-allas ja talvella luistinrata? Syksyllä ympäröivät ravintolat voisivat tarjota takkatulta pimeydessä. Brisbaneen suomalaisten kaupunkien isien pitäisi tulla katsomaan ja miettimään, kuinka hyödyntää suomalaiset vuodenajat siten, että eri-ikäiset kaupunkilaiset viihtyvät.

Kävelemme yli sillan takaisin liikekeskukseen. Se ei poikkea mistään ennen näkemästämme.  Keskusta muistuttaa Lontoon Victoriaa, vähemmän liikennettä tosin. Linja-autopysäkillä on penkit, joilta näkee suoraan tulevaa liikennettä, poikittain jalankulkijoille. Odottelemme uupuneina numeroa 301, joka vie meidät takaisin Formule1:een, hotelliin lähellä lentokenttää. Ja sitten Singaporeen.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s