Kulkuri ja Joutsen

Hongkongin kautta Etelä-Afrikkaan 14.12.2010

Pääsemme joulun makuun jo Vietnamissa ja sen huumaan Hongkongissa, kun jättikuusen oksilla lapset laulavat We wish you a Merry Christmas. On enää kymmenen päivää jouluun.

Joulu on Hongkongissa vielä enemmän väriä ja ääniä kuin Amerikassa. Neljä vuotta sitten olimme Hongkongissa myös joulukuun puolivälissä, mutten muista oliko silloin yhtä paljon hilettä, touhua ja tohinaa. Ainakaan en ole koskaan ennen nähnyt kymmenen metrin jonoja merkkikauppoihin.

Ei taida olla toista yhtä ahdasta suurkaupunkia kuin Hongkong. Se kasaantuu meren lahden ja vuorten väliin kuin jättiläislapsen pystyyn nostamat rakennuspalikat.

Neljä vuotta sitten Päivi ja Jari asustivat Bangkokissa. Nyt he ovat juuri saaneet muuttokuorman Hongkongiin. Täällä elämä saattaa olla kotoisampaa kuin Bangkokissa, koska kieli ja kulttuuri on pitkälti brittiläinen.

Näkymä Jarin ja Päivin kodin ikkunasta oli urbaanishow’ta parhaimmillaan. Päivälläkin maisemaa jää tuijottamaan, mutta illalla kahdeksalta kaupunki panostaa valojen tanssiaisiin.

Meillä on kiinalaisiakin tuttuja. Entinen tiimikaverini Hansen ja hänen vaimonsa Weng vievät meidät yhteen keskustan näköalaravintoloista. Paikallinen illallinen sisältää jos jonkinlaista merenelävää ja enkelinkiharaa. Mikään ei korvaa sitä, että me emme päässeet muutama kuukausi sitten heidän häihinsä. Heidän näyttämänsä kuvat kertovat värikkäistä juhlista.

 

Maailmanympärimatkamme päättyy Etelä-Afrikkaan ja jouluun.

Tyttäremme on saapunut Kapkaupunkiin Euroopan lumimyrskyjen läpi. Hän virui yön Münchenin lentokentän lattialla. Ei hän sieltä mihinkään päässyt, vaikka me heilutimme kultakorttia linjojen yli. Kun vihdoin näemme hänen astuvan aulaan, rinnassa muljahtaa ja jumputus yrittää rintakehästä ulos. On paljon puhuttavaa. Hänen elämänsä on ollut tenttejä ja kansainvälisten opiskelijoiden edunvalvontaa, vaaleja ja sen sellaista. Kiirettä aamusta iltaan.

Kapkaupungin ja Hyväntoivon niemen säähän ei voi luottaa, mutta meille aurinko paistaa, kun nousemme aamulla hissillä Pöytävuorelle. Erotamme kiipeilijöitä pystysuorassa seinämässä. Kuinka joku voi antautua sellaisille riskeille? Kivenkolissa kukat kukkivat ja ruohojen tupsut vihannoivat. On kesä.

Hyväntoivon niemen nokassa meri myrskyää. Siellä tuulee aina, puskat ovat viedä aurinkolasit ja tempaista korvakorut mukanaan. Pilvikerrokset liikkuvat koko ajan yli nokan. Putous aaltoihin on 249 metriä.

Niemen sumuun ja karikoihin on moni laiva uponnut. Nokan majakan tueksi on muutama kymmenen vuotta sitten rakennettu toinen, alemmas rantaan. Skotlannin nummimaisemat nousevat mieleen.

Hyväntoivon niemeltä jatkamme Stellenboschiin, sisämaahan, viininviljelysalueelle. Stellenboschfontein on hollantilaistaustaisen pariskunnan kartano ja me saamme pari sivurakennusta. Tyttäremme yöpyy omassa luksusmökissä, mutta poreallasta hän ei ehdi käyttää. Olemme koko ajan menossa tai tulossa. Omistaja harrastaa vanhoja autoja ja tilan koirat ja kissat tervehtivät meitä joka käänteessä. Grillipuuhamme ovat niistä lähes vastustamattomia.

Naapurikartanot ovat vähintään yhtä komeita ja matkaa talosta toiseen on sen verran pitkälti, ettei musiikki tai muu melu häiritse. Omistaja kertoo, että täällä maaseudulla on tärkeää pitää hyvät suhteet omaan henkilökuntaan. Ne toimivat turvamiehinä ja –naisina. Vain huonoilta isänniltä varastetaan.

Boschendalin viinitarhan päärakennus on rakennettu 1800-luvun alussa. Sen puutarhassa on perheitä piknikillä, aivan kuten parisataa vuotta aiemmin. Jouluun on pari päivää ja porukka etsii kesäkivaa.

Me ajelemme Garden Routia, puutarhareittiä eteläistä rannikkoa itään.

Knysna sijaitsee meren lahden poukamassa, kapealla kannaksella. Hotellimme Blue Oyster on mäen päällä ja makuuhuoneemme ikkunasta näkyy lahti koko laajuudessaan ennen kuin aurinko katoaa pilviverhoon. Yöllä rajuilma pitää meitä tuntikausia hereillä, mutta aamulla olemme taas valmiita seikkailuihin.

Matkalla Knysnasta Port Elisabethiin pysähdymme Tenikwa –nimisessä eläinpuistossa. Tenikwa ottaa huostaansa kissaeläimiä, jotka ovat loukkaantuneet maanviljelijöiden ansoissa tai liikenteen uhreina. Tavoitteena on palauttaa eläimet takaisin luontoon, kun ne ovat parantuneet. Tenikwa tarjoaa vakituisen kodin puoliksi kesyyntyneille kissaeläimille. Ne ovat tavallisesti olleet lemmikkeinä pentuina, mutta niitä ei kukaan voi aikuisena pitää kodissaan eikä niitä voi palauttaa luontoon. Niitä saatetaan käyttää siitoseläiminä tai vain vetonauloina, jotta matkailijat kuten me, pysähdymme niitä kuvaamaan. Tenikwa pyrkii kouluttamaan myös paikallisia maanviljelijöitä. Heillä on usein ennakkoluulojen nostattamaa vihaa  leopardeja, gepardeja, ilveksiä ja muita petoeläimiä kohtaan. Ne saattaisivat kuolla sukupuuttoon ellei Tenikwa ja muut vastaavat keräisi rahaa ja nostaisi kantaväestön tietämystä, kuinka tilat voivat suojautua niiden haitoilta ja kuinka tärkeää on jättää ne luontoon.

Joulun aatonaattona olemme perillä Addo Afrique Estate –nimisessä kohteessa. Se käsittää kaksi suurehkoa hirsihuvilaa savannilla, jonka eläimistöstä suurin osa on elefantteja. Niitä me näemme jo tuloiltana terassilta.

On uima-allas ja auringonottotuolit, muttemme ehdi lekotella. Kaikki ympäristössä on sen verran erilaista, että tekee koko ajan mieli havainnoida maisemaa ja katsella eläimiä. Pari pitkäkaulakirahvia käyskentelee heinikossa, jokunen emu juoksee ohi, mutta linnuista emme tunnista juuri mitään.

Miespalvelija Moses ja sisäkkö Gladys huolehtivat jouluvalmisteluista. Meitä vieraita on kolme perhettä tässä huvilassa. Alakerrassa kanadalainen pariskunta ja yläkerrassa hollantilainen perhe ja me kolme. Kun Moses kuulee, että suomalaisille jouluaatto on tärkeä juhla, hän valmistaa suunnitelmasta poiketen meille neljän ruokalajin illallisen.

Päivä kuluu mukavasti safarilla. Ajelemme itse, mukanamme vihkonen, johon saamme ruksata havaitsemamme eläimet. Joulupukin porot eivät ole eksyneet Etelä-Afrikan kesään, mutta peruutusvaihdetta etsivä käsi tärisee, kun tiellä tulee vastaan elefanttiperhe korvia heilutellen ja syöksyhampailla uhitellen. Ehdimme juuri ja juuri kääntää ja painaa kaasua.

Joulupäivänä syömme naapurihuvilassa jouluaterian seisovasta pöydästä. Mukana on kaikki mahdolliset anglosaksisen joulun herkut. Tutustumme naapurihuvilan australialaisiin ja tyttäremmekin löytää samanikäistä juttuseuraa.

Addo Elephant National Park on kansallispuistoa. Sen tiet risteilevät laajalla alueella, joten nähtävää riittää koko jouluaatoksi ja joulupäiväksi. Ruksaamme vihkosta samettiapinan (Velvet Monkey), puhvelin, seeproja, suuret määrät elefantteja, erilaisia peuraeläimiä, villisikoja, kilpikonnia, liskoja ja lintuja kuten strutseja ja Etelä-Afrikan kansallislinnun, sinikurjen. Leijonaa emme näe. Niitä on vaikea havaita luonnossa, koska päivisin ne lojuvat puun tai pensaan alla piilossa.

Jouluaatosta rakennamme omanlaisemme. Laulamme pari suomalaista joululaulua ja jaamme lahjat huoneessamme. Punainen joulumekko on mukana, sen olen hankkinut parikymmentä vuotta sitten.

Palaamme Tapanin päivänä Johannesburgiin kuin kotiin. Ennen Kapkaupunkia ehdimme jo yöpyä Moiran ja Lawrencen talon B&B:ssä kun odottelimme Juliaa saapuvaksi. Olemme saaneet joulun kunniaksi heiltä pullon punssia ja englantilaisia joulutorttuja.

Ken ehti ajeluttaa meitä Johannesburgin keskustassa jos silloin, kun odottelimme Juliaa Euroopasta. Tällä kertaa Ken vie meidät panssaroidulla autollaan ensin Pretoriaan, Etelä-Afrikan pääkaupunkiin, jonne on yli 40 km ajomatka. Puisto hallintorakennusten edustalla on brittiläistyylinen, on ruusuja, nurmikkoa ja pensaskäytäviä, jotka päättyvät patsaaseen tai lammikkoon.

Paluumatkalla ajelemme Johannesburgin reuna-alueiden halki. Slummit ja  paremman väen asuinalueet rytmittävät tienvarsinäkymiä, risteyksessä vaalea mies kerjää.

Kenin mukaan valkoihoisen mahdollisuudet saada työtä Johannesburgissa ovat heikot. On säädetty lakeja, joilla varmistetaan mustien pääsy tietämystä vaativiin tehtäviin (in English: positive discrimination). Kenin mielestä mustat vallanpitäjät kohtelevat värillisiä köyhiä huonommin kuin valkoiset koskaan.

Johannesburgin keskustassa ei näy yhtään valkoihoista. Kenin mukaan pikkurikollisuus on yleistä. Puistoissa raiskaukset ja ryöstöt ovat tavanomaisia. Tummennetut ikkunat pitävät meidät katseilta piilossa. Joudumme risteykseen, jossa pari pikkubussia sulkee liikenteen eikä niiden kuljettajia näy missään. Ken ei jää miettimään vaan etsii pakoreitin puikahtamalla jalkakäytävän puolelle.

Johannesburgin ydinkeskustan rakennuksista suurin osa on raunioina. Entisen postitalon komeuden saattaa arvata, teatteritalo, jonka edustalla on presidentti Nelson Mandelan kuvat, on ehkä ainoa kunnossa oleva vanha rakennus. Puisto, jossa Ken söi päivittäin voileipänsä vielä 2000-luvun alussa, on myllätty roskakasaksi.

Nelson Mandelan kunniaksi rakennettu silta on kunnossa. Se on avattu vuonna 2003 vanhan rautatiesolmun yli.

Ken on surullinen Johannesburgin nykytilasta. Keskusta on autioitumassa, vielä toiminnassa olevat kauppaliikkeet ovat suojautuneet metallikaihtimien taakse ja avaavat ovensa hetkeksi kerrallaan harkinnan mukaan.

Johannesburg syntyi kullankaivuun keskukseksi. Hollantilaiset löysivät kultaa ensimmäisinä, 1800-luvun lopulla. Brittiläiset rikastuivat kultakaivoksilla 1920-1970. Kaivostoiminta toi alueelle paitsi eurooppalaisia niin myös afrikkalaisia koko mantereelta ja hollantilaisten toimesta työväkeä myös Malesiasta ja Indonesiasta. Etelä-Afrikassa puhutaan yleisesti edelleen Afrikaansia, yksinkertaistettua versiota hollanninkielestä.

Viime vuosisadan alkupuolella valkoinen mies sai kaivoksilla satakertaista palkkaa mustiin verrattuna. Vähin erin työväestö koostui vain mustista, joille rakennettiin asuntoloita. Samat surkeat rakennukset ovat edelleen pystyssä ja niissä asuu miehiä, sillä kertaalleen läpikäytyä materiaalia hyödynnetään nyt uudelleen. Kultaa erotetaan nykymenetelmin entisestä kaivausjätteestä.

Johannesburgin yliopiston takana on viheralue, mutta Kenin mukaan siellä ei voi liikkua.

Kaupunki on 1700:n metrin korkeudessa, ilma on kevyttä hengittää ja puutarhat on helppo saada kukoistamaan. Metsäisellä rinteellä erotamme lehvästön seassa toinen toistaan komeampia huviloita.

Johannesburgin uusi asuinalue on Sandton. Sitä vartioidaan kuten kaikkia valkoisten tai varakkaitten alueita. Ne ovat korkeiden aitojen takana ja sähkölankojen ympäröimiä.

Moottoritien kupeessa Sandtonin ostoskeskuksesta Bentonin suuntaan on slummi, jossa asutaan pellistä ja laudankappaleista kyhätyissä asunnoissa. Suurimmat slummeista ovat lentokentän toisella puolella. Johannesburgin suurin ongelma on keskiluokan puuttuminen, on vain rikkaita ja köyhiä ja erittäin köyhiä.

Väestöstä 25% etsii työtä. Työttömyysturva on olematon, 20 euroa kuukaudessa, ja sillä ei pysty elämään. Työttömät ajautuvat helposti rikollisuuteen. Oppaamme mukaan valtiohallinto ei ehdi rakentaa riittävän nopeasti asuntoja köyhille. Perheet ovat suuria ja lapsia syntyy koko ajan. Yhteiskunnan haasteet Etelä-Afrikassa ovat siis syvällä.

Addo Afriquen Moses, värillinen mies, kotoisin Zimbabwesta, vahvisti meille Kenin tarinoita. Hän tiesi, että Etelä-Afrikan mustat ovat epäluotettavia. Yrittäjät palkkaavat mieluiten mustia naapurivaltioista, kuten hänetkin. Etelä-Afrikassa köyhät mustat olettavat hallituksen olevan vastuussa kaikesta kun taas esimerkiksi Zimbabwelaiset yrittävät itse kehittää elantonsa vaikka viljelemällä kotitalon nurkalla syötävää ja myymällä ylijäämää muille.

Lentokentällä hyvästelemme Julian. Hänellä on kiire kaverien luokse Helsinkiin. Sinne mekin Milanon ja Stresan mutkan ja parin pyykkikoneellisen pyöritettyämme aiomme vielä uudeksi vuodeksi.