Kulkuri ja Joutsen

7.5.2015

 

Koti kahdessa maassa, eikä kumpikaan Suomessa. Jatkuvaa reissaamista, joku totesi. Suomessakin käväisemme tämän tästä. Italian syksyä pakoon Floridaan – ei valittamista, moni tuttavistamme toteaa.

Suomalaisia asuu tuhansia vakituisesti ulkomailla, mutta useimmilla on paikallinen puoliso. Me taas muutimme Suomesta Englantiin töihin keski-ikäisinä emmekä palanneet takaisin kotimaahan, kun palkkatyövaihe päättyi seitsemän vuotta sitten.

Joku blogin lukija pyysi selitystä, joten tässä sitä tulee.

Olemme viettäneet Suomessa kaksi kolmasosaa elämästämme. Meillä ei ole mitään Suomea vastaan, päinvastoin, haluamme vain nähdä ja kokea myös muuta. Asuminen ulkomailla pakottaa tutustumaan kulttuuriin. Lomilla kosketetaan vain pintaa.

Kun me kaksi vielä toisistamme tietämättä 70-luvulla aloitimme työelämän, molemmat hakeuduimme IT-alalle ja sattumalta suuriin yrityksiin. Niissä halusimme ja pääsimme kansainvälisiin tehtäviin. Olimme Suomessa 80-luvun nousussa ja 90-luvun lamassa. Jälkimmäinen hätkähdytti. Elämässä täytyy olla muutakin kuin työ.

 

 

Meistä oli tullut markkinoijia. Kun asiakkaat ovat maailmalla, saa matkustaa. Kun alla näkyy suurkaupungin valot ja kone on laskeutumassa, jotain jännittävää on edessä ja se saa adrenaliinin liikkeelle. Edelleen on näin. Mutta työmatkalla ei tutustuta kulttuuriin tai kävellä kujilla. Aika kuluu joko konferenssihotellin sisuksissa tai neuvotteluhuoneissa tai niiden välillä taksissa. Jonain iltana syödään keskimääräistä viihtyisämmässä ravintolassa, mutta viihteelle ei saa päästää. On pysyttävä roolissa.

Kaikenlaista hauskaa tuli koettua. Hivenen muokattua totuutta novellissa Marmoriportaat. 

 

Vientityössä harrastukset vähenivät. Ei voinut sopia mistään kerran viikossa tapahtuvasta. Kun me vihdoin saimme yhteisen lapsen, kalenteripeli muuttui entistä tarkemmaksi. Tyttärellämme oli joko isä tai äiti hakemassa illalla päiväkodista ja viemässä sinne taas seuraavana aamuna. Kesälomilla me ajelimme ympäri Keski-Eurooppaa ja vuokrasimme ystäviemme kanssa taloa Ranskasta tai Italiasta. Koska meistä oli kivaa katsella elämää ulkomailla, aloimme etsiä keinoja muuttaa Englantiin.

Me olimme jo 80-luvulla olleet IBM:n työkomennuksella Lontoossa runsaat pari vuotta. Sen ajoituksen niputtaminen minun Vientikoulutusopintoihini onnistui. Sain harjoittelupaikan Nokian tytäryhtiöstä Lontoosta vuodeksi, sen päätteeksi onnistuin hankkimaan Yhdyspankin Lontoon konttorista vakituisen työpaikan, käväisin Suomessa suorittamassa kolmen kuukauden loppuopintojakson ja palasin takaisin. Reijon ulkomaan komennuksen päättyessä teimme ensimmäisen kuukauden mittaisen maailmanympärimatkamme. Totuimme taas Suomeen, viihdyimme töissämme ja keskenämme. Ystävämme ja sisaruksemme olivat tärkeitä ja naapuritkin olivat mukavia.

Mutta sittenkin, ulkomaille teki mieli. Reijo osasi ranskaa ja minäkin otin tunteja. IBM:n Euroopan pääkonttori oli Pariisissa. Sain kuukauden kesätyön Pariisin Yhdyspankin konttorissa. Niillä main pankissa alkoi tunnelma muuttua. Tampella poistettiin kontaktilistoilta, Wärtsilässä tehtiin järjestelyjä ja eikä mennyt pitkään kunnes sen telakkateollisuus romahti. Suomen suurin konkurssi, päivälehdet kirjoittivat. Pankissa alkoi kyräily, paaluttelu ja odottelu. Vaihdoin alkavaan teknologiayritykseen ja lähdin viemään maailmalle videopuhelimia. Silloin en aavistanut, että kuluisi kaksikymmentä vuotta ennen kuin videopuhelusta tulisi nettipalvelu.

Kun muutimme helmikuussa 1995 Englantiin, sanoimme ystäville ja läheisillemme, että tämä ei ole parin vuoden työkomennus vaan lopullinen valinta. Myimme asuntomme Kruunuhaasta ja ostimme omakotitalon Fleetistä. Silloin tyttäremme oli viisivuotias ja Reijon poika oli seitsemäntoista. Hänkin muutti mukanamme pariksi vuodeksi kieltä ja elämää oppimaan.

Jotkut väittivät, että pikkulapselle vieras kieli on kuin uusi leikki. Aikuiselle neljä kuukautta on lyhyt ajanjakso mutta viisivuotiaalle sen mittainen ummikkokausi on hirmuisen pitkä aika. Teini-ikäisen muistikuvat lomilla nähdystä perheestä erosivat arjen rutiineista, joita vielä etsittiin vieraassa maassa. Tietyt asiat olivat hienosti, aurinko paistoi, jo helmikuussa grillattiin pihalla ja autokouluun pääsi vuotta ennen kuin Suomessa. Molemmat lapset selvisivät kokemuksistaan, me haluamme uskoa, että niistä oli heille hyötyä. Tyttäremme suoritti brittiläisen ylioppilastutkinnon ja palasi opiskelemaan valtiotiedettä Helsingin yliopistoon ja pojasta on tullut pilvitietokantojen arkkitehti.

Ulkomaille muutto oli perheelliselle rankempi kokemus kuin kuvittelin. Kaikenlainen järjestely vei energiaa, talokaupassa saimme riidellä jopa verhoista ja verhotangoista. Englantilaispariskunta, joka myi meille talonsa, vetosi ulkomaalaisuuteemme ja faksin sivujen väärään järjestykseen, mutta oikeuslaitos määräsi heidät lopulta korvaamaan sekä verhot että kulumme.

En saanut töitä Lontoosta heti kun olin siihen valmis, vaikka tunsin vientikeskuksen vetäjän. Aloitin konsulttina autotallin perälle kyhätystä kotitoimistosta. Naapurin kotirouvat pitivät minua outona lintuna. He huolehtivat lastensa koulukyydityksistä ja harrastuksista ja heillä oli oma sosiaalinen verkostonsa, teekutsuja ja kuppikuntia, jotka näyttivät rakentuvan aviomiesten tittelien arvoja peilaten. En sopinut kuvioihin. Lähin naapurirouva pyysi minut kylään vasta kun kuuli, että olimme muuttamassa Haagiin ja minusta tulisi diplomaatti. Kaupallinen sihteeri oli virallinen nimitys, suurlähetystön katon alta me Finprossa konsultoimme yrityksiä markkina-aseman rakentamisesta eri maihin.

Hollanti on avoin kaikille ja kaikelle. Niin luulimme. Ainakin Haagissa ollaan tarkkoja kenen kanssa kukin aikaansa kuluttaa. Sieltä löytyy alakulttuureja, kahviloissa on myydään marihuanasavukkeita ja energiankulutuksen ympäristövaikutuksista puhuttiin enemmän kuin monessa muussa maassa. Kaupankäynnin perinteet ovat kehittyneet vuosisatoja ja rahan arvo tunnetaan. Suomalaisten tuotteiden ja palveluiden markkinoinnissa saa nopeasti suoran vastauksen kiinnostavatko ne vai ei. Emme saaneet montaa hollantilaista ystävää. Ehkä emme yrittäneet riittävästi, emme opetelleet kieltä ja ehkä aikamme kului suomalaisten ja brittikoulun vanhempien seurassa.

Kolme ja puoli vuotta kului ja Englantiin teki vaan mieli. Kolmas muutto sinne oli kuin paluu sielun kotiin, kieli ja tavat olivat hallussa ja ystävät ottivat avosylin vastaan. Asuimme ensin Chiswickissä, ensimmäisen työkomennuksemme kaupunginosassa. Muuttoviikolla hukutin mersumme Thamesin tulvaan, töissä välillä tökki mutta muutoin tämä seitsemän ja puolen vuoden jakso oli touhua, iloa ja onnea. Viimeiset neljä vuotta asuimme Harrods Villagessa Barnesin puolella. Minulla oli kävelymatka Hammersmithin sillan yli työpaikalle, vastaantulijat eivät häiriintyneet lauluharjoitukistani, tervehtivät vain. Talvikuukausina saattoi rantapenkereeltä katsella soututreenejä, iltaisin kaupunkiketut tuijottelivat lehvistön hämäristä, kerran yksi yritti sisäänkin kissamme perässä.

Lontoon kaupunginosat ovat siitä merkillisiä paikkoja, että niihin on syntynyt ajan saatossa oma kulmakuntakulttuurinsa. Siellä ollaan ja asutaan korttelikunnissa, pubeissa, ravintoloissa ja kaupoissa tullaan nopeasti tutuiksi, kadulla tervehditään, vaihdetaan kuulumisia. Löytyy taidokasta jazzia ja teatteritaidetta, ihan vaan kulmakapakasta. Suomalaisilla on omat kuvionsa ja pohjoismaalaisilla omansa, yhteisiä juhliakin pidetään, onhan meillä juhannus, sillit, lohet ja voileipäpöytä.

Panostimme pitkään elämän kolmannen vaiheen rakentamiseen. Ostimme kahden makuuhuoneen kerrostaloasunnon Italiasta lomapaikaksi nelikymppisinä jo seitsemäntoista vuotta sitten. Halusimme paikan, jossa oli iso kaupunki lähellä, vettä ja Alpit. Floridan talon hankimme kolmetoista vuotta sitten. Molempia vuokrasimme aluksi turisteille viikoksi tai kahdeksi. Nyt me asumme niissä, Floridassa on huonetilaa ja Italiassa terassi ja huikea näköala yli Lago Maggioren.

Työelämän jälkeen yritämme oppia jotain sellaista mihin emme aiemmin ehtineet panostaa. Italiaakin olemme oppineet, Reijo enemmän ja minä vähemmän. Reijo valokuvaa ja lentää. Molemmat vaativat aikaa ja keskittymistä. Minä opettelen kirjoittamista. Sen taidon kehittäminen on viimeiset neljä vuotta ollut kokopäivätoimista.

Suomi on hieno maa ja suomalaisuus on meissä syvällä. Silti on hauskaa välttyä syysateilta ja adventtisohjolta. Suomen kesäyöt ovat ainutlaatuisia, mutta meillä on jo kesäöiden valo talletettuna elämysreppuun ja muistijälkeä vahvistamme joka kesä muutaman vuorokauden vierailuilla.

Amerikkalaisen hymy ja päivän toivotus have a nice one on fraasi, mutta naapurin tai tuttavan toteamus auringonpaisteesta what a wonderful day ja sanojan silmien iloisuus lämmittävät. Italialainen toivottaa rouvalle tai arvon pariskunnalle aina hyvät päivät Buon giorno Signora, Buon giorno Signori, vaikka hän ei muista tai tiedä nimeä tai arvaa tai muista mistä ulkomaasta me olemme. Ystävät antavat poskipusut ja halaukset jo Suomessakin.

Huonoin puoli kahdessa vieraassa maassa asumisesta on, että jotkut ihmissuhteistamme kärsivät. Me emme ehdi viettää aikaa yhdessä riittävästi kaikkien rakkaittemme kanssa. Soittelemme Skypellä ja lähetämme viestejä ystäville ja sukulaisille. Matkamme Suomeen ovat lyhyitä. Muutamat suomalaisista läheisistämme käy luonamme jommassakummassa paikassa tai molemmissa. Yhdessäolon hetket ovat meille laatuaikaa. Molempiin matkamaihin on syntynyt ystäviä. Muutama amerikkalainen on käynyt vieraisilla Italiassa ja myös Suomessa. Koska teimme Britanniassa töitä kymmenisen vuotta, meillä on ystäviä sielläkin ja monessa muussa maassa ympäri maailmaa.

Joku ystävistämme totesi, että kauas on Muuruveden poika ja Lyttylän tyttö kotisijoiltaan lennähtänyt. Reijo on kirkonkylän poikia, minä taas Porin maalaiskunnasta. Muuruveden keskusta oli vilkkaampi 50-luvulla kuin nykyisin. Paikkakunnalle avattiin kunnallinen keskikoulu juuri kun Reijo oli sopivassa iässä. Pääsin kartanossa pidetystä kaksiluokkaisesta kansakoulusta viimeisenä hyväksyttynä oppikouluun Poriin. Kahdenkymmenen kilometrin matka linja-autolla vaati puolentoista kilometrin tarpomista metsätietä ja seisoskelua pysäkillä ja paluusuunnassa vähintään tunnin odottelua kaupungissa.

Aloin haaveilla Englannista, kun englanninkieli ilmestyi lukujärjestykseen. Kirjassa oli kuva tytöstä koulupuvussa. Kuinka erilaista hänen elämänsä oli verrattuna omaani? Hankin kirjeenvaihtokavereita. Sain valokuvia ja niiden yksityiskohtia tutkiskelin vinttihuoneessani. Kuusitoistavuotiaana näin lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin teini-ikäisille ulkomaalaisille kesäpaikkaa kuukaudeksi. Ehdotin kotiväelle englantilaista poikaa, hän voisi ajaa nurmikkomme, kastella kukat ja puhua väliajat äidinkieltään. Ei, missään tapauksessa, he ilmoittivat yhdestä suusta, mutta suostuivat tyttöön.

Tytöstä tuli seuraavan kesäni kiintopiste Lontoossa, Yorkissa ja pohjoisen Englannin nummilla. Lyttylässä mummot liikkuivat silloin vielä liinat päässä, mutta äitini oli muodikkaampi kuin moni senikäisistä brittirouvista. Minulle kirkastui, että peräkylätaustalla ei ole sen suurempaa merkitystä. Jostain me kaikki olemme kotoisin. Koulu, kirjasto, lehdet ja televisio jo silloin 70-luvun alussa antoivat jokaiselle juuri sitä mikä eniten kiinnosti. Ja minua kiinnosti maailma.

Matkustaminen edellytti elintasoa ja sen saattoi saavuttaa opiskelemalla. Sukulaismies neuvoi, että opiskele tyttö sellaisia aineita, jotka kiinnostavat poikia. Niissä on tulevaisuus. Erilaisen haparoinnin jälkeen päädyin IT-alalle ja kohtasin Reijon.

Missään kevät ei voi kauniimmin kukoistaa kuin Lago Maggiorella. Lentokenttä ja Suomi ovat lähellä. Lagon vesi viilentää ja vuorten rinteet kutsuvat. Stresan kesä päättyy konserttifestivaaliin ja kirjailijatapaamiseen, sää viilenee ja kosteus nousee samanaikaisesti kun Floridassa kuivahtaa ja myrskytuulten uhka häviää. Novelleja syntyy Floridan ja Yhdysvaltain kummallisuuksista, vaikka aseiden käytöstä. Aika onnekkaita olemme.