Marmoriportaat

madrid-2

 

Marmoriportaat

 

Yksi maailman suurimmista pankeista Espanjassa halusi nähdä miten meidän firman turvajärjestelmä toimisi käytännössä. Yhtiöryppään maksukyvystä ei ollut epäilystä, mutta kiinnostus saattoi olla yksittäisen tekniikkakaverin uteliaisuutta. Director.

– Mistä sä tiedät, että titteli on aito? Pomo kysyi.

Työnsin faksin lokerikkoon ja kohta se oli taas käsissäni. Logo näytti oikeilta. Soitin numeroon. Keskusneiti yhdisti sihteerille. Johtaja oli kokouksessa. Demo voitaisiin järjestää viikon päähän.

– Mä en oikein tiedä. Lentolippu on kallis, pomo sanoi.

Olin saanut messumatkalta Saksasta kaksi tilausta. Niistä toinen oli ilmeisesti kilpailijan bulvaani. Näimme molemmat painajaisia, että poikien rakentama huipputeknologia oli korealaisessa laboratoriossa avattuna ja kopioitavana.

– Mulla on sellainen tutina, että tämä on meille todellinen mahdollisuus.

– Jukka on lomalla, pomo muistutti.

Tuotekehitysinsinöörinä Jukka osasi vastata joka kysymykseen, mutta joskus turhan rehellisesti. Ei kannattanut sanoa, että pankkiasiakkaamme oli Päijät-Hämeen Säästöpankki. Pelkkä ä-kirjainten lukumäärä pelästytti jokaisen ulkomaalaisen. Riitti, että meidän järjestelmämme oli käytössä finanssisektorilla. Piste.

En hätyyttänyt Jukkaa lomalta. Yksi tuotekehityksen teekkareista, jota kutsuimme Tohtoriksi, näytti minulle joka ruuvin ja tavallisimmat virhetilanteet. Minimikustannuksilla edettiin.

Kesän alennusmyynnistä löysin mekon. Valkoiset pallot punaisella pohjalla ja valkoiset kankaan palleroita suuremmat napit ylhäältä alas, tai niin ylhäältä ja niin alas kuin mekkoa riitti, runsaat kuusikymmentä senttiä. Silkki sopi pankkimaailmaan.

 

Madridin kartasta näkyi, että pankki oli lähimmästä hotellista pesäpallon kunnarikantaman päässä. Sen verran jaksoin tarpoa vaikka umpihangessa saati sitten kesäkelillä, vaikka korkokengät ja kymmenien kilojen tavaramäärä nostivat vaikeuskerrointa.

Ylämäki tuli yllätyksenä. Paluumatka alkoi saman tien hirvittää, sillä alumiinikärryssäni ei ollut jarruja. Kokoon painuva vetovarsi pyörillä oli suunniteltu tasamaata tallaaville mummoille.

Marmoriportaat, no tietysti! Eikä ristin sielua missään.

Ei auttanut muu kuin nostaa toinen laatikoista ja kaapelikiekko jalkakäytävälle ja sitoa jäljelle jäänyt tarakkaköydellä lapaan ja vetää lasti kolmisenkymmentä porrasta ylös ovelle. Jokainen töyssy sattui sieluun.

Tuskalla pitää sinun leipäsi ansaitseman, rippipapin ääni kaikui takaraivossa, kun hiki puski etulohkosta ulos. Ei muuta kuin laatikko ylätasanteelle ja toista hakemaan. Kaapelikela keikkui kainalossa kolmannella porraskierroksella. Olkalaukku tömähteli kylkeä vasten joka askeleella aivan kuin se olisi rohkaissut, että kyllä me tästä selvitään. Se oli kokonaisuuden naisellisin ellei kesämekkoa otettu huomioon. Rusketus näkyi. Jos vaan joku pankin tyypeistä huomaisi, voisin kehua Suomen säätä, kuinka meillä Pohjolassa aurinko paistoi kesällä kaksi viikkoa ympäri vuorokauden.

Sain laatikkotornin ja kaapelikelan juuri ja juuri mahtumaan pankin pyöröoven sektoriin. Sisääntulohallissa suhisi ja kaikui. Vihreä marmori, kultaukset ja katon korkeus kirkkomaalauksineen huikaisivat. Nainen tiskin takana tuijotti sanattomana kuin olisin ilmestynyt Marsista. Hänen kalman vaalea hipiänsä ja mustat silmänaluksensa paljastivat, että hän istui kesät talvet ilmastointilaitteen alla villatakki niskassa. Kävi sääliksi.

– Bueenos Diias!

Ne olivat kaksi kolmesta espanjankielen sanasta, jotka osasin.

Naisen jatkolitaniaa en ymmärtänyt, mutta arvasin hänen kyselevän tapaamisesta.

– Director José Sanz.

– Direktoore Hozee Saantzz, nainen toisti. -Passaportta porfavoor!

Kun kaivelin olkalaukusta papereita, pari muuta mustiin pukeutunutta ilmaantui hissistä ja käväisi tervehtimässä naista. Sivusilmällä huomasin, että kolhiintuneet pahvilaatikkoni kiinnostivat. Se oli hyvä enne.

Naisen laajenevista mustuaisista heijastui kauhunsekainen kunnioitus, kun kehaisin työntäväni pankin uutta turvajärjestelmää. Pieni liioittelu nosti tunnelmaa. Jos demo onnistuisi ja tämä pankki tilaisi tavarat joka konttoriin, meidän pitäisi perustaa tehtaita. Tarkistin luntista, pankilla oli tuhansia toimipisteitä, kymmenissä maissa.

Hozee ilmestyi hissistä. Hän oli pukeutunut hautajaisasuun kuten kaikki tähän asti näkemäni. Mamma Mia luin huulilta, ennen kuin niille ilmestyi punoitus ja sama hymy kuin veljelleni, kun hänet yllätettiin käsi piparipurkissa.

– Luu-u-lin, että Pi-riio on mies, Hozee totesi ja jatkoi: – Se kuulostaa samalta kuin Mariio.

En lähtenyt korjaamaan nimeni lausuntaa enkä tunnustanut, että olin vastaanotossa aloittanut hänen nimensä väärällä äänteellä.

– Anteeksi. Olen todella pahoillani, Hozee jatkoi.

Minkä minä sille voin, että hän odotti miestä.

– Jos olisin tiennyt, olisin lähettänyt jonkun hakemaan hotellista.

– Voi, ei se mitään! Meillä Suomessa naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia.

Hozee silmäili tavaramäärää ja pyyhki otsaansa.

– Taksi kai ajoi halliin?

Minulta oli päästä Täh, mutta sain yskäistyä. Vähitellen tajusin, että tähän rakennukseen ei tultu pääovesta, joka oli ilmeisesti pelkkä fasadi, vaan autolla ajettiin kellarikerroksiin ja sieltä hissillä ylös. Tummissa villapuvuissa ja tärkätyissä puuvillapaidoissa ei yli kolmenkymmenen asteen helteessä ulkoilla, se oli selvää.

– Hotellista tänne ei ole montaa askelta.

Hoeze vaikutti entistä enemmän lyödyltä koiralta. Hän otti epäröiden kiinni mummonrattaistani ja työnsi ne hissiin.

 

Aikaa demoon oli vajaat puoli tuntia. Hozee johdatti minut neuvotteluhuoneeseen ja kyseli tarvitsinko apua. Hänen onnettomasta olemuksestaan tai käytävällä liikkuvista gigolopojista olisi minulle siinä paniikissa pelkkää haittaa, joten kiitin kuin Neitsyt Maria ja hän lähti nahkapohjat naputtaen. Hozee lupasi palata kolmetoista muuta johtoryhmän jäsentä mukanaan.

Avasin pahvilaatikot pohjalaisveitsellä ja asettelin pari Marimekon tyynyliinaa lasimaiselle puupinnalle. Arvokäsityö olisi sopinut paremmin tunnelmaan kuin unikkojen puna, mutta ne jäivät laitteiden alle piiloon. Olin ottanut tyynynpäälliset yrityslahjoiksi, mutta mahonkipanelointi ja äijien päät öljymaalauksissa kumartelivat toisenlaista mieltymysten maailmaa.

Kun asettelin kameraa käytävän jumalpatsaaseen, sain tutustua pankin turvamieheen. Hän puhui vain espanjaa eikä ymmärtänyt englantia, mutta miehen oikean käden hauiksen viesti oli selvä, minun oli laskeuduttava alas patsaan jalustalta. Kamera löysi lopulta paikan keinopalmun juurelta turvamiehen mulkoillessa toimiani toinen käsi lanteella ja toinen asevyöllä.

Vedin kaapelia kamerasta ohjauskoneeseen, kun Hozeen kollegat kävelivät ovelle. Huutelin Buenos Diias ja ohjasin miehiä istumaan monitorin ääreen pöydän toiseen päähän. Pyyhkäisin käteni savettiin, kaasin tarjottimella olevasta termoskannusta herroille kahvit ja esittäydyin. Johtaja minäkin, Finnish Security Computing Industries Ltd. En kertonut, että meitä oli firmassa kymmenen työntekijää, kaksi johtajaa ja tekninen tiimi.

Huone tuli täyteen pukumiehiä, kaikki suu auki eikä ihme, sillä maailmassa ei ollut toista yhtä innovatiivista ratkaisua kuvan siirtämiseksi puhelinjohtoa pitkin. Meidän firman tuotekehitystyypit olivat neroja. Se oli tosiasia, jota oli hauska toistaa pari kertaa, että varmasti meni perille. Olin harjoitellut litaniani, montako kilobittiä sekunnissa ylä- ja alajuoksuun, kuinka vähän ohjelmisto söi muistia ja kuinka helppoa systeemi oli installoida. Minulta oli kulunut aikaa vaivaiset parikymmentä minuuttia.

Ja sitten tuli totuuden hetki. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen, manasin Murphyn lain lyhytversion suomeksi kuin mantran, sillä kuva särisi sahalaitaisena sinikäyrän varjona ruudulla.

Muistelin Tohtorilta saamaani oppituntia. Liittimet monitorin takana saattoivat irrota, jos laitetta täristeltiin. En ollut päästänyt laitteita lentokoneen ruumaan vaan olin lirkuttanut stuertille ja saanut laatikot bisnespuolen vaatekaappiin. Siellä oli kesäisin tilaa.

Ne saakelin marmoriportaat!

– Nou hätä, totesin ääneen.

Hymyilin pokerinaamoille pöydän ympärillä. Miehiä ei naurattanut ja minua kylmäsi. Avasin olkalaukkuni sivutaskun.

Keltaiseen silkkivuoriin ommellun vetoketjun takana oli ristipääruuvimeisseli. Hautajaissaattue edessäni silmäili toisiaan, kun irrotin ohjauslaitteen takalevyn pyörittäen työvälinettä hyppysissäni. Lähin miehistä löyhensi kravattia ja tuijotti lakattuja kynsiäni.

– Tämä laite on vahvaa tekoa kuin Troijan sodan sankari, mutta lentämisestä se ei tykkää, sanoin ja taputin monitorin otsapaneelia.

Näyttöruudun liitin oli irti. Tuikkasin sen paikoilleen, turvamies käytävästä ilmestyi ruudulle ja kuvan laatu oli kohtalainen. Yleisöni uloshengitys tasaantui, he olivat minun puolellani, ei minua vastaan.

Vakuutin, että tehtaastamme tulevissa uusissa koneissa tämä pistoke juotettaisiin kiinni.

Kysymysryöppy oli tukehduttaa. Ketkä ovat asiakkaitamme pankkisektorilla? Ketkä ulkomailla? Entä kotimaassa? Muut asiakkaamme? Yritin kieltä purren selitellä ympäripyöreästi ja vakuuttavasti mitä nyt neljästä irti saa.

– Turva-alalla asiakasnimiä ei voi julkistaa, totesin.

Miehet nyökyttelivät.

– Savings Bank, merkittävä sellainen, on yksi asiakkaistamme.

Puheensorinasta erotin Espanjan kaupunkien ja kuntien nimiä. Hozeen ääni kailotti päällimmäisenä. Hänessä oli ainesta meidän firman myyjäksi, sen verran hyvin hän toisti järjestelmän teknisiä yksityiskohtia.

Huone tyhjeni nopeammin kuin se oli täyttynyt. Hozee jäi. Hän pyysi minua vahvistamaan heille kolmentoista laitteiston toimitusehdot.

Kolmas osaamani espanjan sanaa, Gracias, oli nyt paikallaan. Olin odottanut neljää tai korkeintaan kuutta. No, tilaukseen saattaisi kulua aikaa, mutta olin varma, että telefaksi töissä sen vielä nielustaan sylkisi.

 

Florida

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s