Menneitä ratkaisuja

Fidel Castro puhumassa vallankumousmuseon edustalla 28.9.2010
Fidel Castro puhumassa vallankumousmuseon edustalla 28.9.2010

Kuuba on kommunistinen valtio, se syntyi 1959, kun Fidel Castro parrakkaine ystävineen otti vallan. Presidentti Batistan kerrotaan vieneen mukanaan omaisuutta satojen miljoonien dollarien arvosta, samoin koko joukko muita Havannasta paenneita. West Palm Beachin kaduilla Miamin pohjoispuolella voi aistia italialaista ja espanjalaista tunnelmaa, joka sai alkunsa vasta kun varakkaat menettivät Havannan.

 

Historia pitää sisällään monta tarinaa. Miksei tämä voisi olla yksi niistä?

 

 

Menneitä ratkaisuja

Iltapäivän aurinko paistaa kuumasti Casablancan satama-aukiolla, mutta sen säteet eivät yllä terassille. Viisikymppinen mies katselee äitinsä vihannesmaata, se on kuin ennen, tässä vaiheessa yrtit ovat vihreitä mutta juurekset vasta lupausta täynnä. Carlo ei usein ehdi äitinsä luokse, vaikka lauttamatkaa Havannasta on vain puoli tuntia. Äiti pärjää eikä hän ole edes yksin, ympärillä on ystäviä ja veljen lapset.

Keinutuolin jalas narahtaa lautalattialla. Tässä samaisessa keinutuolissa Carlo on istunut ja lukenut kirjaa monet kerrat. George Sorosin ajatukset globalisaatiosta pysähtyvät Carlon polvelle. Äänet ja tuoksut keittiöstä kertovat, että kohta äiti tulisi pyytämään sisälle. Tällä kertaa hänet olisi saatava vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet Carloa pitkään.

Sorosin mietteet sekoittuvat omiin. Markkinatalouden kehittyminen Venäjällä ei etene toivotusti, koska korruptio pilaa rakenteita. Se on kuin rikkaruoho, joka tukehduttaa oikeudenmukaisuutta kaikkialla. Sen juurtuminen pitäisi huomata ajoissa.

Elämä Kuubassa olisi kovin erilaista jos Yhdysvallat eivät olisi ahdistaneet saarta kauppasaartoon. On vaikea kuvitella millaista oli 50-luvulla, kun Havanna oli amerikkalaisten viihdekeskus. Rahaa liikkui jos mihinkin suuntaan. Carlo on lukenut ja kuullut National Hotellin rakentamisesta ja Mafian vuosikokouksesta. Moni pakeni vallankumouksen alta, mutta Carlo, vain vuoden vanha taapero, jäi äidin kanssa Kuubaan. Äiti on selittänyt kuinka satama meni kiinni ja osa isoisän laivoista jäi laituriin. Isä kävi heitä katsomassa Meksikon kautta. Isä ja poika tapasivat Italiassa viimeksi muutama viikko sitten. Myös isä kieltäytyi puhumasta mitä 50-luvun lopulla oikein tapahtui ja kuinka perhe hajosi.

Kalastajia Havanassa
Kalastajia Havanassa

Carlo sulkee kirjan, nousee ja kävelee tupaan. Sen tuoksut ovat niin tutut. Aikaa voisi siirtää taaksepäin, mutta sen pitäisi liikkua kauemmas kuin Carlo muistaa.

– Isoisä hyötyi mafiasta. Entä isä?

Anna vilkaisee ympärilleen kuin pelkäisi jonkun kuulevan. He ovat kahdestaan mökissä, serkun perhe kioskin yläkerrassa, vain kollikissa loikoilee portailla, pää pyöreänä syvällä hartioiden välissä, hyristen, silmät viiruina. Se hätkähtää, kun ulko-ovi takana kolahtaa kiinni. Anna sulkee myös ikkunan. Sitten hän kääntyy, työntää hiuksia liinan alle ja puree poskea, tapa, josta Carlo lapsena aavisti, että kohta räjähtää. Sanaa mafia Carlo ei ole aiemmin käyttänyt, vaikka äidin veli ja moni muu oli joskus sen suustaan sinkauttanut.

– Franco veti rakennusprojekteja. Isäsi oli vastuussa Miramarin rakennustyömaasta. Hän ei touhunnut rikollisten kanssa.

Isoisä ammuttiin kauan sitten Miamissa, mutta äiti ei ole suostunut puhumaan siitä. Carlo oli jo nuoresta tajunnut, ettei siitä saanut kysellä. Äidin veli oli kerran maininnut siitä ruokapöydässä. Siitä oli vuosia. Äiti oli heittänyt soppakauhan hellalle ja huutanut, että antakaa olla, hänellä ei ollut mitään tekemistä sen miehen kanssa.

Mielenkuohut olisi pidettävä nytkin kaukana.

Anna ei jää piiloon patojensa ja kattiloidensa helinään vaan kääntyy lieden luona, tulee kohti, tuo kahvikupin ja vetää tuolin Carlon viereen. Ele enteili aikoinaan nuhdesaarnaa. Mutta nyt ei ole kyse keskenkasvuisesta pojasta vaan elämää nähneestä aikuisesta.

Äiti on halunnut kuulla Italiasta. Carlo on välittänyt terveisiä molempiin suuntiin ja kummassakin päässä niitä on kuunneltu tarkasti. Isästä Carlo on aistinut katumusta tai ainakin surua, mutta siitä ei voi puhua. Tärkein kysymys on miksi. Siihen on molemmilta tullut samoja tekosyitä, kuinka nopeasti Castro ja kumppanit ottivat vallan, kuinka Anna ei voinut jättää vanhempiaan, kuinka mahdotonta Annan oli saada passia ja viisumia, kuinka Annan kohtalo oli jäädä Havannaan ja Francon piti hyväksyä se, koska myös hänellä oli velvoitteita omien vanhempiensa suhteen.

Carlo sai aikoinaan passin ja viisumin helposti. Jonkun on saatava matkustaa, tehdä kauppaa ja niihin hommiin Carlo pyrki ja pääsi. Havannan kehitystöissä ja Unescon kanssa kului melkein kymmenen vuotta, mutta viimein matka Italiaan onnistui.

– Isä rakensi meille talon kukkulalle, parhaalle paikalle. Millä rahalla hän sen osti?

Anna vääntelee ryppyisiä käsiään ja hieroo sormiaan. Niitä varmaan särkee. Hän työntää pakenevaa suortuvaa nutturaan. Kimmelsikö äidin silmäkulmassa? Carlo ei ole varma.

– Ei hän siitä mitään maksanut. Miramar jaettiin. Ahkeruus palkittiin.

– Älä viitsi. En usko, että isä oli sen ahkerampi kuin muut. Kaikki tekivät töitä niska limassa.

Anna pysyy hiljaa, nostaa sitten päätään.

– Huhut ovat huhuja.

– Mitä huhuja?

Lisäkysymykset polttavat Carlon kielenpäässä.

– Francon isä ei tiennyt, mitä hänen laivoihinsa pakattiin. Viinasta ja rahakirstuista puhuttiin. Franco kertoi ja minä itse näin kuinka moni kaveri jäi kiinni oopiumiin. Franco ei koskaan kokeillut, mutta jotkut hänen kavereistaan jäivät ilta toisensa jälkeen piipun kylkeen.

Nuori Kuubalainen
Nuori Kuubalainen

Tämä on enemmän kuin Carlo on koskaan aiemmin saanut äidistä irti. Joskus Anna oli väittnyt, ettei kukaan tiennyt mistään huumelaivoista.

– Jos isä olisi sortunut huumeisiin, hän ei olisi onnistunut rakennusprojekteissa silloin ja myöhemmin ympäri maailmaa, Carlo toteaa, pitää hetken paussin ja jatkaa. – Isä on edelleen hyvässä kunnossa.

Anna hätkähtää. Hän katsoo käsiään.

Seitsemänkymmentäviisivuotiaat. Carlon on vaikeaa kuvitella millaisia sen ikäiset yleensä ovat. Anna on hoikka ja vikkelä, vain sormissa on kyhmyjä. Ehkä ne kylmät vedet, kun hän on puhdistanut vuosikausia veljensä merestä nostamia kaloja.

Lusikka pyörii Annan kahvikupissa hitaasti pohjalta pinnalle ja takaisin.

Carlo ei jaksa enää odottaa. On pakko saada äidistä kaikki irti. Nyt tai ei koskaan.

– Olet aina selitellyt kaikenlaista, viisumeista ja mummin ja ukin terveydentilasta. Isä kävi täällä hakemassa meitä. Mikset sinä ottanut minua kainaloon ja lähtenyt hänen mukaansa?

– Se oli kova päätös, Franco ja minä itkimme joka kerta toistemme kaulassa.

– Isä tuli ensimmäisen kerran heti muutaman kuukauden päästä. Sen jälkeen hän kävi melkein joka vuosi kunnes olin jo koulussa ja mummi ja ukki poissa kuvioista. Mikset sinä silloin lähtenyt?

Annan pää taipuu alas ja hänen hartiansa vavahtelivat. Carlo nousee tuolista ja hieroo äitinsä hartioita ja selkää, jonka luunystyrät tuntuvat sormiin ohuen leningin läpi. Äiti on kesän aikana laihtunut ja kutistunut. Naisen lihakset olivat kadonneet, ne joilla kalalaatikot olivat siirtyneet vuosikymmenet satamasta ja juurekset olivat nousseet maasta.

– Minä yritin olla sinulle hyvä äiti.

– Minulla oli kaikki ihan hyvin täällä Casablancassa lapsena. En muuta kaivannut.

– Niin, äiti sanoo ja yskäisee. – Oli meillä puutetta, mutta Franco kävi ja toi meille rahaa ja tavaraa.

Carlo laskee sekunteja, nyt ei kannata puskea, vaikka tekisi mieli ravistaa. Tarinoiden aika on ohi. Nyt tarvitaan totuutta.

– Francon ja hänen veljensä bisneksiä ihmettelin. Rahaa niillä oli kuin olisivat sitä itse painaneet, kaikki taskut täynnä, Anna sanoo ja hiljenee sitten.

Keittiössä on kuuma. Anna pyyhkii otsaa.  Tavallisesti ikkunoita pidettiin auki, hyttysverkot suojasivat kärpäsiltä ja muilta itikoilta.

– Franco kävi Väli-Amerikassa ja Meksikossa ja pääsi sieltä muutaman kerran tänne. En minä tiedä rikastuiko Franco pelkällä rakentamisella.

– Millä muulla? Kymmeniä ostoskeskusprojekteja ensin Miamissa ja sitten Italiassa ja ympäri Eurooppaa.

– Vanhempani uskoivat kaikki huhut Francon isästä. Silloin kun Franco tuli hakemaan minua ensimmäisen kerran, he vannottivat, etten lähtisi, eivät itsensä takia vaan minun ja sinun vuoksesi. He pelkäsivät, että Franco saisi saman kohtalon kuin isänsä.

– Hänet ammuttiin. Huumekeisariksi häntä haukuttiin. Olen kuullut, ei sinun tarvitse peitellä.

Kuubalainen
Kuubalainen

 

Anna pyyhkii silmiään esiliinan helmaan. Äiti oli itkenyt usein silloin joskus.  Jos oli ollut muuta sukua paikalla, Carlo oli viety kauemmas, mutta silti hän oli kuullut jotain. Lapsena ei vaan ymmärrä. Aikuisena ei voi olla varma ovatko vanhat muistikuvat oikeita vai mielikuvituksen tuotetta.

– Jäit ilman isää. Sitä minä olen surrut. Franco yritti maanitella, että jos minä lähtisin hänen mukaansa Miamiin ja myöhemmin Palermoon, saisimme perheen kasaan.

– Tekisitkö nyt toisin?

Anna kääntyy poispäin, kädenselkä pyyhkäisee poskea. Carlo kääntelee kahvikuppia. Nainen oikaisee selkänsä ja rykäisee.

– Sanoin Francolle, että pysyisi poissa, Anna sanoo. Hänen äänensä on kova, pakotetun kova. Se kaikuu seinistä ja Anna havahtuu. Ketään ei pitäisi olla kuuloetäisyydellä, yläkerran porukoiden pitäisi olla kioskissa töissä.

– Hänen käyntinsä täällä oli aina riski, Anna jatkaa ja katsoo nyt Carloa suoraan silmiin. – En tiedä mitä hän Meksikon tullimiehille maksoi. Jos hän olisi jäänyt kiinni, me olisimme saaneet kärsiä.

He saivat paketteja. Niissä oli säilykkeitä, kahvia, parmesaanijuustoa vakuumissa, lääkkeitä ja vaatteita. Jossain vaiheessa Carlolle tarkoitetut housut olivat liian lyhyitä. Äiti oli jaellut niitä serkuille.

– Franco ei sitten enää tullut. Jos minä olisin lähtenyt kun sinä olit vielä pieni poika, ne olisivat ehkä saaneet myös sinut pauloihinsa.

– Mitkä ne?

Anna ei vastaa. Hänen ei tarvitse. Epäilys Francon bisneksistä kasvoi huhuista totuudeksi ja tappoi avioparin keskinäisen luottamuksen. Ties mitä kuvioita äidillä oli, Carlo muistaa joitakin soittajia ja tanssittajia.

Keittiön kaapista Carlo löytää rommipullon. Se on samalla paikalla kuin aina. Hän lorauttaa tilkat kahteen lasiin.

– Tämä tekee hyvää sydämelle.

– Jazz helpotti. Kaikki sanoivat, että sain ääneeni enemmän tunnetta kuin kukaan muu, Anna jatkaa kuin itselleen.

Carlo on lapsena nukahtanut monet kerrat äitinsä lauluun. Teinipoikana taustabändissä häntä oli toisaalta hävettänyt olla oman äidin säestäjä ja toisaalta oli ollut mahtavaa kun ihmiset olivat verranneet äitiä Ella Fitzgeraldiin.

– Tunteita ei voi tulkita ellei ole niitä kokenut, Anna jatkaa.

– Italiassa tutustuin yhteen naiseen. Hän on näyttelijä, mutta laulaa melkein yhtä hyvin kuin sinä.

– Jos menisit naimisiin länsimaisen naisen kanssa, pääsisit täältä pois.

– Pääsisit pois, Carlo toistaa. – Tähän asti olet aina vakuuttanut, että täällä on hyvä.

Lähtemisellä oli monta puolta. Isän firmasta saisi töitä. Tie oli vihdoin auki korkealle  Havannassa. Simón oli aikuistumassa, hän ei kaipaisi enää samalla tavalla isää kuin Carlo omaansa silloin kun muiden isät ajoivat poikiaan pyörän tarakalla jalkapalloharjoituksiin. Silti Simón voisi tarvita apua ja Carlo pystyisi järjestämään sitä ministeriöstä käsin.

– Simón on kohta aikuinen, Anna sanoo kuin lukisi poikansa ajatuksia.

– Hän ei ole kovin kiinnostunut italialaisista sukujuuristaan. Paljon enemmän hän on kiinnostunut äitinsä taustasta ja se vie Intiaan.

– Oletko rakastunut siihen naiseen? Siellä Italiassa?

Carlo valuttaa rommia lasista kielelle. Se lämmittää suun ja avaa suonia mielihyvään. Äidin kysymys vie Milanoon. Mirjassa on jotain mitä hän ei ollut koskaan ennen huomannut kenessäkään. Ehkä se on vain kuvitelmaa, ehkä hänen olisi unohdettava Mirja. Nainen on ollut jo kaksi kertaa naimisissa. Ehkä Mirja ei pysy yhden miehen mukana.

– Tässä iässä sitä ei enää rakastuta noin vain, Carlo toteaa. – Järjen realiteetit on pidettävä mielessä.

– Älä hyvä poika, ihminen voi rakastua missä iässä tahansa. Se on onnea, ihmeellistä sattumaa, jos löytää oman sielunsa kielten soittajan.

– Sinä vasta olet runollinen. No, minä rakastuin kerran ja se oli mielestäsi pahin virhe mitä ikinä olen tehnyt, Carlo toteaa.

– Oliko se rakkautta vai nuoruutta? Tiedät varmaan itse paremmin. Mutta sinulla on lahjakas poika.

– Kovin hääppöisiin tuloihin hän ei äitinsä jalanjäljillä pääse, mutta ehkä hän herää. Hänellä on vielä aikaa.

He maistelevat rommia hiljaa vierekkäin.

– Yksi elämän realiteeteista on ikä. Jos muuttaisin Italiaan, en enää ehtisi nousemaan isän firmassa. Siellä on minua nuorempia kouluja käyneitä serkkuja. He tuntevat firman ja asiakkaat.

– Jos sinä koko ajan mietit realiteetteja ja yrität laskelmoida, loppuelämästäsi tulee harmaa ja raskas. Tuommoinen asenne ei ole viisautta.

– Oliko sinusta viisasta jäädä Kuubaan?

Anna hätkähtää. Carlo ei halua loukata. Hän yrittää korjata mitä voi.

– Minäkin olen tehnyt virheitä. Jätin Simónin äidilleen. Ihan samalla lailla hän eli ilman isää kuin minä. Ei Simón kuuntele minua vieläkään. En osaa valita oikeita sanoja. Niin se vaan on, en osaa tunteiden hallintaa.

– Syytätkö sinä minua?

– En. Puhun vain realiteeteista. Sinä teit minkä pystyit. Ohjasit minua järkevään suuntaan. Kun halusin muusikoksi, suostuttelit minut yliopistoon.

– No kun sinulla oli älliä ja muusikon elämä on kuoppainen. Jotkut kehuvat, toiset haukkuvat ja joka esityskerta pitäisi ylittää itsensä, jotta voisi osoittaa kehitystä ja päästä paremmille estradeille.

– Ihan tyytyväinen olen antamistasi elämänohjeista.

Carlo taputtaa äitiään olalle. Mitä niistä menneistä? Äiti teki päätöksensä sillä tietämyksellä mitä silloin oli.

Anna ottaa poikaansa ensin kädestä ja nousee sitten halaamaan. Hän on sanonut kaiken mitä voi.

Havana 27.9.2010
Havana 27.9.2010

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s