Inkojen mailla ja Amazonilla, Perussa, joulukuussa 2011

 

Mikä ihme teitä riivaa, moni kysyy. Ette pysy paikallanne kuin viikon, pari kerrallaan. Onko vielä joitain maita jäljellä, joita te ette ole nähneet? Kävitte Amazonilla jossain metsikössä? Ettekö te ole ennen metsiä nähneet?

Olen yrittänyt selittää. Meidän tekee mieli lähteä matkalle. Perillä on mukavaa verrata kaikkea ennen nähtyyn.

Peru on vähän samanlainen kuin Meksiko tai Chile, alun perin maanviljelysvaltio, kaivostoimintaa. Näimme sademetsiä Australiassa viime vuonna, mutta Amazon on laajuudeltaan ja merkitykseltään eri luokkaa, maailman keuhkoiksi sitä sanotaan.

Vanhat intiaanikulttuurit ovat saaneet meistä kunnon niskaotteen. Meksikossa vuosi sitten hullaannuimme atsteekkien historiaan; Reijo otti satoja kuvia Meksikon kaupungin arkeologisessa museossa, keskustassa katedraalin vierestä kaivetuista raunioista ja lähistön hylätyn suurkaupungin pyramideista ja minä kirjoitin muistiinpanoja, kymmeniä sivuja tekstiä, muistikuvia ja tunnelmia porautui mieliimme ikuisiksi ajoiksi.

Inkat olivat pääsyy, miksi suuntasimme yli kahdeksi viikoksi Peruun.

 

Lima

Lovers park, Lima
Lovers park, Lima

Vaikka Lima on yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki, se vaikuttaa pikkupaikkakunnalta. Harvoja kerrostaloja, vain pari suurta tavarataloa, ei metroa, 50-luvulta tutut mutta värikkäämmät linja-autot kuljettavat ihmisiä pitkälle rantaviivalle venyneistä kaupunginosista toiseen. Ehkä juuri se, että kaupunki on rantakaistaleelle rakentunut nauha, saa aikaan pikkukaupungin tunnelman. Miraflores kaupunginosa on kaupallinen ja hallinnollinen keskus, jonka päänähtävyydet juoksimme kiireesti läpi. Mieleen jäi arkeologinen museo ja katakombit. Hautaaminen katedraalin lattian alle toi surevalle perheenjäsenelle lohtua. Omainen pääsi rahan voimalla lähemmäs taivaan porttia. Hallintoväelle kaikki se oli liiketoimintaa. Katolinen kirkko vaurastui, kun kirkkohallinto keksi siirtää ruumiit hautauksen jälkeen kaivoon ja raivasi siten tietä uusille hautapaikoille lähelle Jumalan ja Neitsyt Marian kuvia. Vasta 1800-luvun puolivälissä katakombien maallisen väen puoli suljettiin hajuhaittojen vuoksi. Pappeja kirkon alle haudataan edelleen.

Yövyimme ja kävelimme enimmäkseen Barrancossa, Liman boheemikaupunginosassa, entisessä kylpyläkaupungissa, se on nykyisin varakkaiden nuorten ja taiteilijoiden asuinaluetta. Liikenne Liman keskustassa oli kaoottista, järjestelmällisempää kuin Intiassa mutta yhtä pölyistä. Henkikullasta on jokaisen huolehdittava itse. Meitä varoitettiin, ettei liikennevaloihin pidä uskoa. Kadun voi ylittää kun yli pääsee. Jos ehtii. Linja-autojen lisäksi kaduilla liikkuu enimmäkseen takseja. Kymmenkunta vuotta sitten raitiovaunujakin, meille kerrottiin. Niistä Barrancon kaupunginosassa on jäljellä ravintolaksi muutettu vaunuasema ja lähipuistossa puuvaunuun perustettu ravintola.

Bar Cordanon väsyneita asiakkaita
Bar Cordanon väsyneita asiakkaita

Pitemmät matkat istuimme taksissa. Koska olimme farkuissa, meille riitti halvimmat, keltaiset, keikkuvat autovanhukset, joiden sisäsiisteydessä olisi ollut parantamista. Muutama moderni bussi vilahti, keltaisia nekin, kyljessä Metropolitan Line. Bussit ovat tulleet katukuvaan vastikään, tammikuussa 2011. Mainoksessa kerrottiin, että niissä toimii matkakortti, aivan kuin Helsingissä ja Lontoossa ja muissa länsimaisissa metropoleissa.

Lentokoneissa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Vieressäni Limasta Amazonin alueelle Iquitosiin istui latinalaisen Amerikan kehityspankin papereita lukeva harmaahiuksinen mies. Selvisi, että Perun talouskasvu on kuuden prosentin luokkaa kun länsimaissa puhutaan prosentista.

Kun lensimme Andeilta takaisin Limaan, viereemme istui puhelias nelikymppinen nainen. Hän oli belgialainen mutta asunut Perussa lapsesta lähtien. Hän oli antropologi ja toimi kansallisen kahviplantaasien yhdistyksen kehitystyön johdossa. Kahvia viljellään Perussa kasvavia määriä, kahvi on hyvälaatuista mutta perulaiset juovat sitä vähän. Kahvi myydään ulkomaille, Eurooppaan ja merkittävin vientimaa on Belgia. Kaikki tapaamamme ihmiset, joiden kanssa juttu luisti englanniksi, kertoivat meille luottavansa Perun tulevaisuuteen.

Matkamme aikana Perun pääministeri vaihtui. Uusi mies on vasemmistolainen ja armeijan kasvatti. Edellinen oli myös vasemmistosta, mutta hän ei saanut jatkuvia mielenosoituksia rauhoitetuksi. Uusi pääministeri on maineeltaan kovempi, mikä voi merkitä pakkoratkaisuja ja kansalaisten mielenosoituksista rankaisemista. Pelottavaa, totesi antropologi hiljaa. Presidentti on puoli vuotta sitten demokraattisesti valittu sosialisti. Hän ei ole toteuttanut vaalilupauksia ja mielenosoituksia järjestetään jatkuvasti erilaisista asioista. Näimme yhden. Cuscossa opiskelijat marssivat julkisen liikenteen hinnankorotuksista ja saamien alennustensa vähentämisestä. Kaikkein polttavin haaste on hoitaa kaivosyhtiön ja paikallisten asukkaiden välinen kiista. Kaivostoiminta on tärkeä tulolähde Perulle. Viimeisin löydetty kultasuoni, jota toinen suurista kaivosyhtiöistä haluaa työstää, on puhdasvetisen järven alla. Ympäristön asujaimisto vastustaa kaivosta, koska se tappaa järven.

Liman arkkitehtuuri muistuttaa Santiago de Chilen reuna-alueita. Rakennukset ovat muutamaa uutta kerrostaloa lukuun ottamatta laatikoita. Osa pahasti ränsistynyttä. Joitakin on korjattu pelkällä maalilla. Kaupunkikuvassa erottuu muutamia vanhoja harjakattoisia espanjalaistaloja puuparvekerakenteineen. Keskustan vanhat hallintorakennukset ovat yhtä komeita kuin muissakin Etelä-Amerikan pääkaupungeissa.

Vastaantulijat hymyilevät. Harva meitä ymmärsi, sillä englantia puhutaan vähän ja italian sanasto ei riitä. Oppaat puhuvat englantia. He kertoivat olevansa mestitsejä eli intiaanien ja espanjalaisten jälkeläisiä ja ylpeitä molemmista kulttuuriperinteistä. Belgialaissyntynyt antropologi kertoi, että yksi suurimmista haasteista Perussa on maan sisäinen rasismi. Kaikki ihannoivat inkakulttuuria, mutta Andien asukkaat, joita kutsutaan paikallisesti intiaaneiksi ja jotka ovat entisten intiaanikulttuurien maatyöläisten jälkeläisiä, pidetään kaupunkilaisten mielestä maan pohjasakkana. Heitä kuvataan Perun matkailumainoksiin värikkäissä asuissa, mutta kehityskeskuksiin heillä ei ole pääsyä. Maaseutu on köyhää, lapsille tulevaisuus tarjoaa vain vähän vaihtoehtoja, sillä peruskoulu kylissä on heikkotasoinen. Opettajanammattia ei arvosteta ja ne, jotka joutuvat maalaiskouluun, kokevat työpaikkansa rangaistuksena.

Illalla moottoritie värittää rantaviivan. Sitä näkyy pitemmälle kuin päivällä rantapuiston hiekkatörmältä. Kristus-patsas, kädet levällään, loistaa valaistuna lahden yli. Kansa uskoo sen suojelevan kaupunkia maanjäristyksiltä, joita Perussa ja Limassa on koettu muutamien kymmenien tai satojen vuosien välein. Viime vuosisadan puolivälissä järistys rikkoi rantaa ja irrotti pohjoispuolelta niemen kärjen pariksi saareksi. Barrancon kylpylä tuhoutui. Koska se oli jo  jäänyt pois muodista, sitä ei korjattu eikä sille johtanutta kaapelirataa uusittu. Menneestä on jäljellä vain valokuvia. Barrancossa on vanha espanjalaisten rakentama kirkko, jossa ei ole kattoa, mutta jonka paraatiseinä on hyvässä maalissa. Vähän matkan päässä olevan Pedro de Osman palatsi on sitä vastoin korjattu vanhaan hehkuunsa. Voi kuvitella kuinka 1600-ja 1700 –luvulla aatelisnaiset avasivat pitsipäivävarjonsa ja astelivat puutarhan läpi teehuoneeseen. Siellä he saattoivat ihmetellä espanjalaisten ja italialaisten valtaajien mukanaan tuomaa maalaustaidetta.

Katolisuudella on suuri merkitys
Katolisuudella on suuri merkitys

On kummallista, että rantaviivaan on rakennettu moottoritie. Sen melu häiritsee hiekkarantaa. Ehkä siksi siellä ei ole rantaravintoloita Mirafloresin kohdalla olevaa laiturirakennelmaa lukuun ottamatta. Nuoriso viihtyy silti rannalla. Suurin osa lainelautailee. Eroosio syö koko ajan moottoritien kyljestä nousevaa hiekkatörmää. Ylhäällä törmän päällä on muutamia kerrostaloja. Niistä on näköala merelle, mutta töyräs näyttää siltä, että se voisi sortua rankkasateessa.

Mutta Limassa ei sada koskaan ja silti aurinko on lähes aina pilvessä.

Joulukuu on ensimmäinen kesäkuukausi. Päivälämpötila nousee 20:een asteeseen ja auringon hetkellisten säteiden lämmittämänä hetkeksi selvästi yli. Tuulenvire puhaltaa ajoittain viileästi kosteaa höyryä mereltä pilviverhon läpi. Piti jatkuvasti vetää päälle pitkähihaista tai ottaa sitä pois. Talvella, meidän kesäaikanamme, Limassa on varmasti ikävää, tuulista, harmaata ja kosteaa. Suhteellinen kosteus on myös kesällä yli 90%.

En tiennyt, että autiomaa voi olla niin sumuista enkä tiennyt sitäkään, että Lima on maailman toiseksi suurin autiomaahan rakennettu kaupunki. Sitä suurempi on vain Kairo. Miksi ihmeessä ihmiset asettuivat harmaalle hiekkatöyräälle jo melkein parituhatta vuotta sitten? Oppaamme vastasi, että Tyynen valtameren kala-apajat, aavikon reunamien vihreät laaksot ja Andeilta virtaavat joet ovat vuosituhansia mahdollistaneet elämisen Perun rannikolla.

Peru. 4.12.2011
Peru. 4.12.2011

Limassa osataan laittaa ruokaa. Maailmassa on 5000 perunalajiketta ja niistä yli puolet on kehitetty Perussa. Kansallisruokien listassa on tuhat erilaista reseptiä, kalaa ja kanaa, myös äyriäisiä ja lisukkeina perunaa ja maissia useilla eri tavoilla valmistettuna ja maustettuna. Paprikaa ja chiliä ja myös valkosipulia käytetään runsaasti. Mehut ovat hedelmäisiä ja paksuja. Erikoisin niistä on violetinvärisestä maissista keitetty ja ananaksella tai sitruunalla ja kanelilla terästetty mehu. Paikallisista jälkiruoista maistoimme sitruunayllätystä ja mustaa viinimarjaa muistuttavaa, mutta happamattomampaa Elderberg –mehukeittoa. Riisipuuro on yksi jälkiruokaherkuista, se on maitoisempaa kuin suomalainen, makeaa ja runsaasti kanelilla maustettua. Söimme Limassa useimmiten gourmet-tasoista ruokaa, eikä se ollut edes kallista. Ravintoloissa viinilasi tai –pullo haukkasi laskusta puolet. La Pescaderia -nimisessä kalaravintolassa kävimme kahdesti. Kalat saimme valita keittiön ja ravintolasalin välisen lasiseinän läpi, koska ruokalista oli meille hepreaa. Seinällä oli Hemingwayn kuva. Hän seurasi kirjansa ”Vanha mies ja meri” kalastuskohtauksen filmausta Perussa ja söi ravintolassa. Kirjan tapahtumat on sijoitettu Kuubaan, mutta siellä ei saada enää riittävän suuria miekkakaloja.


 

Inkat

Olemme lukeneet ja nähneet TV-dokumentteja inkoista, katsoneet pari Indiana Jones –elokuvaa ja viimeksi Che Gevaran nuoruudesta kertovan elokuvan Moottoripyöräilijän päiväkirja, jossa Che käy myös Machu Picchulla. Kaikesta etukäteistiedosta huolimatta vuorten seinämiin rakennettujen kivirakennelmien näkeminen kosketti syvältä. Vaikuttavinta oli, että inkat elivät vain viisisataa vuotta sitten. Se on ihmiskunnan lähihistoriaa. Euroopan suurimmat ja tunnetuimmat kaupungit olivat silloin jo pitkälle kehittyneitä. Porin kaupunki juhli muutama vuosi sitten 500 vuottaan ja Stresa tuhat vuotta vanha. Porissa ei alkuperäisiä rakennuksia ole jäljellä, koska kaupunki on muutaman kerran palanut ja keskusta kerran siirretty, mutta Stresassa alkuperäisissä rakenteissa vielä asutaan. Porin seudulla niihin aikoihin kalastettiin, viljeltiin ruista, kauraa, ohraa ja vihanneksia, kasvatettiin lampaita ja lehmiä, hevosella liikuttiin paikasta toiseen, tai veneellä ja ruuhella, mikä jatkui pitkälle 1900 luvulle ennen kuin teollistuminen muutti ympäristömme. Inkojen maanviljely oli korkeatasoista. Siitä opimme kiertäessämme vuorten seinämiin rakennetuilla terasseilla. Varmaan elämä oli muutoin pitkälti samanlaista kuin Porissa tai Stresassa siihen aikaan paitsi, että inkoilla ei ollut hevosia, härkiä tai lehmiä, heillä oli vain laamat ja alpakat. Porilaiset saivat perunan vasta espanjalaisten sotilaitten tuomisina. Viisisataa vuotta sitten Suomessa syötiin naurista. Nyt peruna on monen suomalaisen mielestä aterian välttämätön perusaines.

Young Inca woman and child
Young Inca woman and child

Espanjalaiset valtasivat vuonna 1532 inkojen imperiumin, yli yhdeksän miljoonan kansakunnan, maantieteellisesti nykyistä Perua huomattavasti suuremmalle alueelle hajasijoittuneen alueen. Se alkoi Santiago de Chilen kohdilta ylös Colombian eteläosiin ja haukkasi palasen nykyisestä Boliviasta ja Brasiliasta. Inkavaltion rikkauksista jotkut uskovat edelleen osan olevan kateissa. Eldoradosta on huhuttu vuosisatoja. Epäillään, että inkat olisivat ehtineet kätkeä osan kulta-aarteistaan viidakkojen pimentoihin tai vuorten luoliin. Inkat olivat nousseet suuruuteensa valtaamalla kolmisensataa intiaanivaltakuntaa runsaan parinsadan vuoden aikana. He eivät tuhonneet valtaamiaan kulttuureita vaan hyödynsivät parhaat opit ja taidot. Eurooppalaiset valtaajat sitä vastoin tuhosivat mantereella kaiken, rikkoivat rakennukset ja polttivat mitä poltettavissa oli ja tappoivat kansakunnan miehet. Oli pakko niellä, kun nuori naisoppaamme Limassa totesi, että onneksi valtaajat ottivat alkuperäiskansasta vaimoja. Nyt heillä ja hänellä on perimä, josta voi olla ylpeä.

Näimme usean inkakaupungin rauniot. Asutuskeskukset olivat olleet pieniä, vähän alle tuhannen asukkaan kylistä muutaman kymmenentuhannen asukkaan tiheästi asuttuihin keskuksiin, joista Cusco oli ”maailmannapa” ja suurin, ehkä aikoinaan yli parisataa tuhatta asukasta. Inkat ja myös ennen inkojen aikakautta eläneet intiaanikansat rakensivat asutuksensa useimmiten vuorien rinteille tai ylängöille. Haluttiin olla lähellä jumalia. Taivas ylhäällä Andeilla ja auringonsäteiden siilautuminen tarkkaan asetuista ikkunoista tai kulmista vesialtaisiin ja kivitasanteille synnyttivät varjoja, joista inkat tiesivät ajankohdan kalenterissa. Joulukuun 22. päivä, meille Suomessa vuoden lyhin ja inkoille vuoden loppu ja uuden alku ja vastaavasti kesäkuun 22. päivä meille vuoden pisin päivä ja inkoille vuoden puoliväli, olivat auringon jumalan suuria juhlapäiviä. Inkoille merkittäviä juhlapäiviä olivat myös auringon radan kääntyminen kauriin ja ravun kääntöpiireillä.

Perinteitä
Perinteitä

Intiaanikansoja eli myös rannikolla. Limassa me kävimme paria rauniota katsomassa, joista toinen on keskellä nykyasutusta ja osin sen alla ja toinen, merkittävänä pidetty arkeologinen alue, Pacha Camac, kaupungin pohjoispuolella. Se on enimmäkseen hiekka-autiomaata. Perun valtio panostaa Machu Picchuun. Pacha Camac on löydetty 150 vuotta sitten, mutta sen tutkiminen varojen puutteessa on hidasta.

Liman alueella on elänyt useita intiaanikulttuureja. Kaikille niille oli yhteistä maanjäristyksiltä suojeleva jumala, jonka armoilla kansakunnat vapisivat ja jonka puusta veistettyä kuvaa vain papit saivat katsoa. Espanjalaisten pappi toi maanjäristystä ehkäisevän jumalan kuvan kaiken kansan nähtäväksi. Sen olisi pitänyt nostaa maanjäristyksen. Mutta kun sitä ei tullut, kansa alkoi uskoa katolisen kirkon jumalan ja pyhimysten olevan entisiä jumaliaan vahvempia.

Jo ennen inkojen imperiumia intiaanit rakensivat teitä, mutta vasta inkat yhdistivät kaikki kaupunkinsa tiestöllä, jonka keskuspaikka oli Cusco. Niinpä espanjalaisten oli helppo edetä ratsain inkakaupungista toiseen. Kullanhimo kiihdytti espanjalaisten matkoja. Inkojen aatelisto oli pukeutunut kultaan ja jalokiviin kiireestä kantapäähän. Inkojen temppelit olivat täynnä kultaesineitä ja seinätkin oli päällystetty lehtikullalla. Emme nähneet kullasta jälkeäkään, vain kivipaasiperustuksia ja joitakin sattumoisin jäljelle jääneitä kiviseinärakenteita. Espanjalaiset sotilaat sulattivat kaiken käsiinsä saaman kullan ja hopean ja lähettivät ne harkkoina vatikaaniin ja kotimaahansa. Näkemästään ja kokemastaan espanjalaiset sotilaat kirjoittivat muistiinpanoja. Ensimmäinen inkakulttuurin tallentaja oli espanjalaisen armeijan kapteenin ja inkaprinsessan poika, (Garcilazo de la Vega, s. 1539), joka eli lapsuutensa äitinsä vanhempien hoivassa Cuscossa ja sisällissodissa piiritettynä kotitaloonsa. Se on nykyisin museo. Garcilazo lähti opiskelemaan parikymppisenä Espanjaan eikä palannut. Hän julkaisi ensimmäisen inkakulttuuria kuvaavan kirjansa Espanjassa 1600 –luvun alussa.

Quoricancha: Inka imperiumin keskipiste
Quoricancha: Inka imperiumin keskipiste Cuscossa

Kullan ja hopean ja jalokivien määrien kuvauksista osa saattaa olla espanjalaisten sotilaitten ja inkojen jälkeläisten liioittelua, mutta siitä huolimatta kullan löytyminen oli espanjalaisille jättipotti. Heistä inkat olivat barbaareja, pakanoita, joiden johtajat ja papit oli tapettava ja kansan oli unohdettava jumalansa ja valistuttava katolisen kirkon opeissa. Inkoilla oli vain jouset ja kivilingot, kun taas espanjalaisilla oli tuliaseita ja hevosten selästä he keihästivät sapeleilla lähitaisteluun uskaltautuneet inkasotilaat. Sotiminen jatkui vuosia, jopa vuosikymmeniä Cuscossa ja ympäristössä. Espanjalaiset saivat lopulta inkat taltutetuiksi. Inkatemppelien perustukset jäivät pystyyn, koska niitä ei saatu kaadetuiksi. Joistakin kiviseinistä espanjalaiset irrottivat materiaalia katedraaleihin ja kirkkoihin. Vähin erin syntyi uusi kulttuuri, eurooppalaisen ja Andien kulttuurien fuusio, nykyinen perulaisuus.

Museoiden maalaukset taisteluista, joissa tuhansia vuosia kerrytetty kulttuuri tuhottiin, ovat ahdistavia. Inkoilla oli pitkälle kehittynyt maanviljelystaito ja avaruustutkimusta ja sitä kautta tarkka kalenteri, ja lisäksi inkoilla oli viestitys-, vesijohto- ja viemärijärjestelmät. Inkojen viestinviejät juoksivat solmunippuja kaupungista toiseen, ilmeisesti papeilta papeille ja kaupungin hovista toiseen. Solmujen merkityksistä ei enää tiedetä, voidaan vain arvailla eri värien ja solmujen sijainnin langassa ilmaisseen lukuja, ehkä päiviä, ehkä viljan tai muun arvokkaan mittoja, ehkä muonavarastojen täyttymistä tai tyhjenemistä.

Espanjalaiset muurasivat Quarancha temppelin Santo Domingo kirkon seinien sisaan.
Espanjalaiset muurasivat Quarancha temppelin Santo Domingo kirkon seinien sisaan.

Inkahallinnon uskotaan olleen tiukan hierarkkinen, päälliköillä oli kullakin kymmenen alaista. Papit olivat kansan ja jumalien välisen yhteydenpidon tulkitsijoita. Aurinko, kuu ja tähdet olivat jumalien ilmentymiä, ajanlaskun ja tapahtumien määrittäjiä, josta syystä tähtitaivas oli inkojen tutkimustyön keskeisin kohde. Inkoilla oli lisäksi satakunta muutakin jumalaa, jotka auttoivat elämän perusasioissa ja suojasivat luonnon katastrofeilta. Jumalista yksi oli suurin, Hän, joka oli kaiken luoja, Wiracocha, jonka kasvot me näimme Ollantaytambon vuoren seinämässä.

Inkojen kivirakennustaito oli huikeaa. Jo ennen inkojen valtakautta rakennettu Cuscossa Saqsauwaman linnoitus on kaunista kivityötä, rakennettu järkäleistä, jotka liittyvät tiiviisti toisiinsa lomittain, päällekkäin ja kulmittain. Liitokset oli tehty kestämään ikuisuuden eivätkä edes maanjäristykset ole saaneet perustuksia kumoon. Espanjalaiset rakensivat kirkot inkojen temppelien päälle. Niin valtaajat ovat toimineet kaikkialla. Inkat rakensivat omat temppelinsä edellisten kulttuurien temppelien päälle ja roomalaiset tuhosivat etruskien temppelit ja freskot rakentamalla kirkkonsa niiden päälle.

Muureja ajalta ennen Inkoja
Muureja ajalta ennen Inkoja

Nykyihmisen näkökulmasta karmeinta inkakulttuurissa oli uhraaminen ja erityisesti ihmisuhrit. Niistä me saimme ristiriitaista tietoa. Nykykäsityksen mukaan intiaanit uhrasivat jumalilleen ruokaa ja eläimiä mutta harvoin ihmisiä. Liman lähellä merelle avautuvassa temppelissä uskotaan inkojen uhranneen omaa parhaimmistoaan: nuoria, kauniita ja taitavia naisia. Vallanpitäjille tuli vaikeuksia, kun kuivuus yllätti ja maanjäristykset ja hyökyaallot tuhosivat kaupunkeja. Silloin jumalat vaativat kovempia uhreja. Kuuluisin inkakuningas, Pachakuti, joka rakennutti Machu Picchun, kielsi ihmisuhrit vasta 1400-luvulla.

Jos intiaaniheimot asuivat lähellä merta, kalastukseen ja hyökyaaltojen pelkoon liittyi omia jumalia. Jos taas heimot asuivat vuorilla, jumalia tarvittiin suojelemaan maanviljelystä ja metsästystä. Inkat valloittivat Liman yli tuhat vuotta kehittyneeltä WARI kulttuurilta. Rantatörmän läheisyydessä, korkeimmalla hiekkakukkulalla on temppeliraunio, jonka terassilla vallanpitäjät muumioitujen ja jalokivien koristeltujen esi-isiensä seurassa katselivat kultaistuimilta merta ja seurasivat samalla uhrimenoja auringon laskiessa. Terassin edustalta on löydetty sadan nuoren naisen luut. Tulee elävästi mieleen Mika Waltarin Sinuhe-kirjassa kerrottu tarina, jossa tuhoutuva kansa pyrkii kaikin keinoin lepyttelemään jumaliaan ja uhraa niille neitsyitä. Kaikki tämä synnyttää novellin Jumalten lahja.

 

Mihin Perussa nyt uskotaan?

Perulaiset ovat katolisia, yli 90% kansasta kuuluu kirkkoon. Oppaamme Limassa ja Cuscossa kertoivat, etteivät he kanna kaunaa espanjalaisille valtaajille. Limassa nuori naisopas totesi, että espanjalaiset olivat inhimillisempiä kuin Pohjois-Amerikan valtaajat, jotka tappoivat intiaanit lähes sukupuuttoon kun taas Etelä-Amerikassa espanjalaiset ottivat intiaanivaimoja. Hänestä on surullista, että Yhdysvaltojen intiaanit on eriytetty omiin näyttelyleireihinsä ja että amerikkalaiset ovat geenistöltään enimmäkseen sinisilmäisiä eurooppalaisia.

Seniori perulainen
Seniori perulainen

USA:ssa jokainen on ylpeä omista eurooppalaisista sukujuuristaan, eikä brittitaustainen tunne alemmuudentuntoa naapuria kohtaan, jos tämä sattuu olemaan ranskalainen tai hollantilaistaustainen. Kukaan ei katso katkeruudella saksalaistaustaista. Euroopassa ennakkoluuloja on edelleen, vaikka yhteisiä pelisääntöjä talouden kehittämiseksi rakennetaan.

Liman Barrancossa näimme katolisen pyhimyksen, San Martín de Porresin, s. 1597, syntymäpäiväjuhlat. El Condor Pasan sävelet soivat paitsi puuhuiluista niin myös vaskipuhaltimista. Orkesteri asteli valkoviittaisten miesten kantaman puukehikon jäljessä, jossa pyhimyksen tummapintainen patsas kultakirjaillussa viitassaan istui. Vanhat naiset astelivat sen edessä takaperin pitsihunnuissaan. Pyhimykseksi ei pääse ellei saa aikaan ainakin yhtä ihmetekoa jo eläissään ja jonkun vielä kuolemansa jälkeen. Siinä vasta ura. Pyhimykseksi julistaminen vatikaanissa tapahtuu kun kuolemasta on kulunut parisensataa vuotta.

 

 

 

Cusco

Cuscon julkista liikennettä
Cuscon julkista liikennettä

Cusco on väkiluvultaan Helsingin kokoinen kaupunki kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa Andeilla. Se oli aikoinaan inkojen pääkaupunki. Nykyisin Cusco on Perun tärkein turistikohde. Osa sen kujista on pysynyt samannäköisinä satoja vuosia. Monet taloista ovat harjakattoisia multatiilimajoja. Me asuimme ehkä navetasta muutetussa rakennuksessa ja sen päärakennus oli kuulunut espanjalaisille. Suurin osa Cuscon väestöstä on köyhää. Moni yrittää ansaita turismilla. Ydinkeskustassa on muutaman metrin välein kengänkiillottajia ja aurinkolasien ripustusnauhoja tai muuta rihkamaa myyviä.

Kiertoajelumme vei meidät paitsi läheisiin rauniokaupunkeihin niin myös yhteen multatiilitaloista. Siellä esiteltiin kuinka alpakan villasta saadaan värikkäitä lankoja. Satoi. Cuscossa sataa usein. Talon sisällä oleva atrium-piha oli katettu muovilla ja pärskeet sieltä täältä valuivat vierailijoiden niskaan. Villakudonnaiset oli peitetty hyvin ja myytävää oli paljon.

Bussiretkemme vei meidät toiseenkin markkinapaikkaan. Vaatteiden aitous epäilytti, oliko kaikki todella alpakkaa tai edes käsintehtyä. Kankaan kudontaa näyttävä nainen ei ahertanut, odotti vain valokuvaajaa, jotta olisi saanut maksuksi dollarin tai pari. Alpakkoja hoitava nainen lapsineen oli puettu kansallisasuun, mutta tilanne vaikutti tehdyltä, tosin lapsi oli aito ja veti alpakkaa korvasta. Jokaisessa myyntikojuissa oli kerroksittain samoja huiveja, mattoja, myssyjä ja seinävaatteita. Myöhemmin kuulimme Amazonin oppaalta, että epäilyni osui oikeaan. Moni intiaanikylä on nykyisin eurooppalaisten tai amerikkalaisten omistajien hallussa. Heille turismi on liiketoimintaa. Kyläläiset saavat turistien vierailuista pientä korvausta, länsimaisia vaatteita ja muuta halpaa tavaraa Kiinasta tai muualta. Sieltä mistä osa turisteille myydyistä käsitöistäkin tilataan. Turistien bussireitit liikkuvat samoja uomia ja käyvät ennalta määritellyissä kohteissa, joista matkanjärjestäjien kanssa on sovittu.

Cusco on niin korkealla, että moni saa pääsäryn. Niin minäkin. Kokaiinipensaan lehdistä tehty tee ei auttanut. Huohottaen ja viluisena kiipesin Cuscon katuja ja inkojen raunioita ylös ja alas ja mietin, että inkoilla oli varmasti erinomainen kunto tai ehkä ne eivät olleet minun iässäni enää elossa.

Cusco
Cusco

Katolisen kulttuurin ja inkojen tai andien kulttuurin sulautuminen on nähtävissä uskonnollisissa kuvissa. Katedraalissa Neitsyt Marian pään yllä loistaa inkojen aurinko, hänen pukunsa on rakennettu inkojen pyramidin muotoon ja hän istuu inkojen kolmiportaisen alustan päällä, mikä symboloi askelmia manalasta taivaaseen. Inkat eivät uskoneet sielunvaellukseen vaan iankaikkiseen elämään, mutta inkojen käsityksen mukaan jokainen joutuu ensin manalaan. Oppaamme oli nykyinkauskontokunnan jäsen. Hän osoitti meille katolisen alttaritaulun kymmenet peilit, joiden avulla inkat katsoivat sielunsa sisimpään ja niiden avulla myös aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Cuscon katedraalin pääalttari on päällystetty kullalla, se symboloi inkoille aurinkoa ja hopea taas kuuta.

Inkat eivät maalanneet tauluja kuten Euroopassa. Inkojen keskiluokka koristeli seinänsä nauhamaisilla punamultaviivoilla ja luonnosta saaduilla muilla väreillä. Saviruukut ja astiat koristeltiin samalla tavalla. Aatelisto ja papisto peittivät seinänsä lehtikullalla tai hopealla ja asettelivat huoneen syvennyksiin kultaisia taide-esineitä, joita pidettiin jumalien viestien antenneina. Espanjalaisten öljyvärimaalaukset olivat ihmettelyn ja ihailun kohde. Niitä paikalliset halusivat oppia toteuttamaan. Cuscolaisen taiteilijan maalaama viimeinen ehtoollinen on pitkälti kopio Leonardon teoksesta, mutta pitää sisällään useita inka-elementtejä. Jeesuksen taustalle ikkunaan on kuvattu linnunrata. Se merkitsee inkoille sielujen kotia ja syntymisen lähdettä. Jeesuksen kuolema ristillä on kuvattu ehtoollispöydän taakse seinälle, jolloin tauluun on saatu inkojen kolme ulottuvuutta; taivas, nykyhetki ja manala. Pöydällä näkyy Andien kansanruokaa; paistettu hamsteri, paikallinen herkku, ja lisäksi inkojen ruokavalion tärkeimmät hedelmät, maissia, perunoita ja pari pulloa paikallista maissiviinaa. Legendan mukaan jotkut apostoleista tulivat humalaan ja taulussa yksi rukoilee Jeesukselta lisää viinaa, yksi heistä pyytää viittä uutta pulloa ja Jeesus toteaa nostamalla kaksi sormeaan ylös, että näiden pitää riittää.

Qorikanchan epäillään olleen ensimmäisen inkahallitsijan rakentama aurinkojumalan temppeli. Sen päälle espanjalaiset rakensivat munkkiluostarin ja kirkon, Convento de Santo Domingon. Kun espanjalaiset saapuivat Cuscoon, Qorikancha oli komein kultaisista temppeleistä. Sen pihamaakin oli täynnä mustien graniittijalustojen päälle asetettuja kultapatsaita. 1900-luvun puolivälin maanjäristys toi esiin espanjalaisten laastinsa alle piilottamat väliseinät ja osan vanhoista oviaukoista, joista mielenkiintoisin on aurinkotemppelin pääovi. Sen sisälle espanjalaiset muurasivat oman oviaukkonsa. Espanjalaisten seinämuurien repeydyttyä esille on kaivettu monia inkojen pyhiä huoneita. Kuun temppeli oli tietysti hopealla päällystetty kuten myös Venuksen temppeli. Yksi temppelihuoneista oli pyhitetty sateenkaarelle. Naisilla ja miehillä oli omat temppelinsä. Kuu oli nainen ja aurinko oli mies, mutta kaiken Luoja taivaassa ei ollut kumpikaan vaan ylinnä nainen ja mies olivat yhtä, samanarvoiset.

 

Machu Picchu

Pirjo & Macchu Picchu
Pirjo & Macchu Picchu

Kuningas nimeltä Pachakuti aloitti kaupungin rakentamisen 1400-luvun lopulla. Me olemme nähneet dokumentteja Machu Picchusta, vuoristoon rakennetusta pengerkaupungista, joka löytyi vasta noin sata vuotta sitten. Me halusimme nähdä sen, totta kai, vaikka se on melkoisen matkan päässä jopa Cuscosta, sitä lähinnä olevasta suuresta kaupungista. Aikaa kului ensin runsas puolituntia autolla vuoren toiselle puolelle Poroy –nimiseen kaupunkiin, josta junamatkaa Machu Picchun nykykaupunkiin on kolme ja puolituntia. Sieltä vuorelle me pääsimme linja-autolla, puoli tuntia ja jokaisen vaihdon yhteydessä saimme odotella. Perulaiset eivät ole ajan suhteen kovin tarkkoja.

Macchu Picchu
Macchu Picchu

Machu Picchu löytyi puolivahingossa. Yalen professori USA:sta seurueineen oli etsimässä inkojen viimeistä kaupunkia, paikkaa jonne inkoja eri kaupungeista pakeni espanjalaisten edetessä. Paikalliset maanviljelijät olivat nähneet Machu Picchun rauniot. Yksitoistavuotias maalaispoika johti tutkijat ylös solaan, jossa puusto oli osin peittänyt rauniot. Nykyisin uskotaan, että Machu Picchu oli temppelialue, jonka inkat olivat rakentaneet korkealle, lähes neljän tuhannen metrin korkeuteen, paikkaan, jossa he saattoivat tuntea olevansa lähellä avaruutta ja jumaliaan. Siellä auringonsäteet valaisivat komeasti rinteet inkakalenterin merkkihetkinä. Näyttää siltä, että Machu Picchua rakennettiin vielä silloinkin, kun sen asukkaiden oli pakko paeta. Syytä voidaan vain arvailla. Ehkä Pachakutin valta heikkeni ja joku muu nousi valtaan ja halusi rakentaa oman temppelinsä muualle. Inkat joka tapauksessa kätkivät Machu Picchun katkaisemalla sinne johtavat sillat ja peittämällä tiet. Espanjalaiset valloittajat eivät sitä löytäneet. Sen alkunimeä ei tiedetä. Machu Picchuksi sitä on alettu kutsua solan korkeimman vuoren nimen mukaan. Yalen yliopiston haltuun joutui kymmeniä tuhansia arvo- ja taide-esinettä, joista osa on palautettu takaisin Perun museoihin.

Opas näytti mistä aurinko paistaa 24.6 ja 22.12 ja kuinka kivijärkäleistä heijastuu maahan inkojen pyhiä kuvioita. Machu Picchulla asui suhteellisen vähän ihmisiä, ehkä vain viitisen sataa. Siellä vierailtiin. Paikka saattoi olla paitsi temppelikeskus niin myös jonkinlainen teologian, astrologian ja maanviljelyn oppilaitos, voimien ja henkisyyden lataamo. Täyttä varmuutta ei ole. Kuninkaan ja aateliston temppelit ja asunnot olivat ylinnä, alhaalla keskiluokka. Työtä tekevä väestö asui mahdollisesti laavumajoissa. Rinteiden pengerrykset osoittavat katsojille paitsi inkojen estetiikan tajun niin myös viljelyn tärkeyden. Auringonsäteet osuvat niille aamusta pitkälle iltaan.

 

Pyhä laakso

Pyhän laakso pengerryksiä
Pyhän laakso pengerryksiä

Matkalla Cuscosta Machu Picchulle vain parin tuhannen metrin korkeudessa on laakso, jonka rinteillä oli inkakaupunki nimeltä Pisaq ja yhteensä seitsemän sataa pengerrettyä peltokaistaletta. Niitä tutkittaessa on saatu selville, että inkat jalostivat viljelykasveja eri tasoilla, eri mikroilmasto-olosuhteissa. Ylimpänä kasvatettiin perunaa, seuraavalla tasolla maissia ja alimmilla terasseilla muita vihanneksia ja hedelmiä, joiden siemeniä ja juurakoita inkat kantoivat viidakosta. Maita tutkittaessa on saatu selville, että inkat käyttivät lannoitteina alpakan ja laaman lantaa. Suomessa peltojen lannoittaminen aloitettiin vasta 1700-luvulla. Nyt inkojen terassipellot ovat arkeologista tutkimusaluetta. Niissä ei viljellä mitään. Kuinka komeilta rinteet näyttäisivätkään erilaisten ja eriväristen kasvien peittäminä.

Pisaqissa asumusten järjestys oli sama kuin Machu Pichulla. Ylinnä asustivat papit ja aateliset, puolivälissä rinnettä armeija ja alhaalla maatyöntekijät. Vaikuttavin elämys oli nähdä inkojen hautausmaa. Ylhäällä peltojen takana vuoren seinässä on tuhat hautakammiota. Ihmiset uskoivat omiensa siirtyneen tähtiin, seinämän taakse näkyvälle linnunradalle. Espanjalaiset löysivät hautausmaan ja mutta pettyivät saaliiseen. Kammioissa ei ollut kultaa ja hopeaa vaan käyttöesineitä ja vaatteita. Hautausmaa ei ollut aatelisten vaan keskiluokan viimeinen sija. Inkojen ylimystö muumioitiin ja ne otettiin juhlissa esiin, nostettiin kultaisiin tuoleihin istumaan ja katsomaan tansseja tai uhrimenoja. Inkat uskoivat siten pitävänsä yhteyttä arvokkaimpiin esi-isiinsä ja saavansa niiltä rohkeutta ja voimaa elää.

Ollantaytambossa nousimme viisisataa korkeaa pengerrettyä porrasta nykykaupungin ylle. Sieltä näkyi vastapäiseen vuoreen hakattu jumalahahmo, Wiracocha. Inkojen mukaan hän loi maan ja taivaan ja auringon ja kuun ja tähdet. Hänen temppelinsä suojasi rinteen ruokavarastoja, joissa kuivatettu liha, vilja ja vihannekset säilyivät vuosikausia. Alhaalla laaksossa oli kosteaa, mutta vuoren seinämässä sen pimeämmällä puolella tasaisen viileää ja kuivempaa. Kaupunki on toinen kahdesta inkakaupungista, jossa nykyisinkin asutaan. Kaupungin taloista neljä viidestä on rakennettu entisille perustuksille ja jopa entisten seinien sisään. Ollantaytambon uskotaan tyhjentyneen, väliaikaisesti siis, jo ennen espanjalaisten tuloa ja sen rakennusten ajatellaan olevan suurelta osin ennen inkavaltakautta pystytettyjä. Taaskaan ei tiedetä syytä miksi kaupunki tyhjeni, voidaan vain arvailla.

 

Iquitos

Amazon
Amazon

Reijo haaveili pitkään näkevänsä Amazonjoen. Sen alkupää on Perussa ja yläjuoksulla on tähän villiä länttä muistuttava paikka, Iquitos. Sinne ei pääse kuin kahdella vaihtoehtoisella keinolla; joko lentämällä kuten me teimme tai muutama päivä Atlantilta 3600 km jokilaivalla lähikaupunkiin, paikkaan nimeltä Nauta, ja sieltä autolla 100 km eli pari tuntia viidakon halki. Iquitosissa asuu neljäsataatuhatta asukasta. En ikinä voisi uskoa sellaisen määrän kerääntyvän keskelle viidakkoa.

Jesuiitat perustivat kaupungin 1700-luvulla. Silloin tavoitteena oli rakentaa keskus viidakon villien kesyttämiseksi. Kun sata vuotta myöhemmin eurooppalaiset keksivät panostaa kumipuun viljelyyn, kaupunki kasvoi ja muutamista tuli upporikkaita. Yksi rikkaimmista rakennutti kaupunkiin Eiffelin suunnitteleman talon. Se on nykyisin nuhjuisen näköinen, lentokentältä tultaessa sisäänajoreitin varrella. Rautataloksi sitä kutsutaan. Siellä aikoinaan Caruso käväisi juhlavieraita viihdyttämässä.

Reijo oli löytänyt meille matkajärjestäjän Tampasta, Paulin, tutkijan ja biologin, joka oli varoittanut henkilökuntaansa Iquitosissa: nyt paikalle tulee ERITTÄIN TÄRKEÄ pariskunta. Meitä ei päästetty yksin mihinkään; saimme yöpyä Paulin asunnossa, matkayrityksen yläkerrassa, Itayan eli Amazonin jokihaaran äärellä. Minua kehotettiin ottamaan korut kaulasta, korvista, ranteesta ja sormista. Saimme iltaruokaseuraksi mukaamme Pedron ja seuraavana aamuna tutustuimme Josiakseen, joka oli viidakko-oppaamme siitä hetkestä loppuun asti. Hän oli oppaiden pomo ja Paulin luottomies.

12.12.2011 Iquitos
12.12.2011 Iquitos

Iquitos on pian nähty. Kumibuumi on menneisyyttä, koska aasialaiset nappasivat markkinan haltuunsa aika päiviä sitten. Myöhemmin Iquitosin lähistöltä on löytynyt öljyä. Sitä pumppuavat amerikkalaisyritykset työllistävät suurimman osan väestöstä. Ajelimme oppaamme kanssa keskustaan kevytmoottoripyörästä rakennetulla riksalla. Kaupunki on niitä täynnä. Kuskin taakse mahtuu kolme ja nasta laudassa painetaan. Autojakin liikkuu, mutta niiden vuokraus on kallista.

Rannan rakenteista saattoi aavistaa 1700-luvun loiston. Banaanitori vaikutti siltä, että sen liiketoiminta oli pysynyt samanlaisena vuosisatoja. Vaikka me olisimme ehkä pärjänneet viidakossa dollareilla, Reijo halusi nostaa varmuudeksi muutaman solen, jos me olisimme vaikka halunneet käydä viidakkokylän markkinoilla. En ole eläissäni nähnyt yhtä sotkuista pankkiautomaattihallia. Arvata saattaa, että automaatti nieli Reijon Visan ja pyysi heti uutta korttia. Soitto Nordeaan ja Helsingissä kortti suljettiin heti. Minullakin oli VISA, jota en edes yrittänyt käyttää kuin vasta Limassa.

 

Amazon

Iquitos bussi
Iquitos bussi

Itaya avautuu parin sadan metrin päässä pääjokeen, Amazoniin. Se on kilometrin leveydeltä ruskeaa mönjää ja Itayassa ollaan vasta yläjuoksulla. Kuinka leveä Amazon onkaan alajuoksulla? Iquitosin kohdalla jokeen heitetään kaikki mahdollinen. Laskeuduimme Paulin toimiston kohdalta lautaportaita alas jokirantaan. Töyräs oli kaatopaikka. Siinä näkyi kaikkea mahdollista tyhjistä kaljatölkeistä ruokajätteisiin ja paperiroskaan.

Jokilaivalla maisemat vilisivät kuin moottoritiellä linja-autossa. Tuli mieleeni oppikoulun ensimmäinen kuvaamataidon tunti: Näen vihreätä! Runsaan tunnin ajomatkan päässä pysähdyimme puolimatkan krouviin, lauttaravintolaan, jonka vessan ohitin pikimmiten. Se oli nimittäin koju, jonka puuritilä jalankuvien välissä oli nelikulmainen aukko suoraan jokeen. Josias otti välipalan, kanankoiven ruskeassa kastikkeessa. Meillä ei ollut nälkä.

Jokiliikennettä
Jokiliikennettä

Lämmintä piti, päivällä tasaisesti 32 C ja yöllä 22 C. Joka päivä satoi tunnin tai pari, joinakin öinä ukkosti, mutta joka päivä me saimme hetken auringonpaistetta. Rusketusta viidakosta ei kannata yrittää, koska hyttysiä on kaikkialla. Niitä oli sisällä hyttysverkoin vuoratussa ruokasalissa, vierasmajassa ja suihkussa verkolla suojatussa sängyssä vähiten. Me suomalaiset olemme tottuneet hyttysiin. Sitä paitsi ne ovat Lapissa paljon suurempia ja tiheämmissä parvissa.

Olimme vieraista ainoat, jotka eivät syöneet malarialääkkeitä. Reijo selvitti Paulilta, professorilta Tampassa, että Perussa Amazonin yläjuoksulla ei tunneta ainuttakaan malariatapausta yli 20:een vuoteen. Lariamista saa painajaisia ja Maladon, jota söimme vuosi sitten Laosissa, on kallista. Pillerit olisivat maksaneet yhteensä lähes kolmesataa euroa. Sitä paitsi on olemassa muita hyttysten levittämiä tauteja. Me päädyimme välttelemään hyttysten pistoja. Pari väljää pitkähihaista paitaa, pitkät housut ja intialaishuivi ja metsään. Saappaat saimme talon puolesta.

Ensireissulla viidakkoon näimme laiskiaisen. Tuskin olisimme sitä erottaneet ilman opasta, sillä se oli maastoutunut puun kylkeen. Jos vihreä väri on laskiaiselle edullista, se kelluu joessa niin kauan, että saa turkkiinsa leväpinnan.

Sain Josiakselta harsohatun, jonka läpi totuin katselemaan maisemia niin hyvin, että yritin hörpätä Reijon tarjoamasta vesipullosta verkon läpi. Hän kutsui minua hyttysten kuningattareksi, niin ylhäiseltä näytin vihreässä harsossani. Josias kuunteli toiveitamme, ei etsinyt minulle käärmeitä ja tarantelloja, vaan etsi käärmeen kaukana polusta. Reijo loikki sinne kuvaamaan. En lähtenyt yöretkelle. Reijo kuvasi siellä toisenkin käärmeen, joitakin hämähäkkejä ja mikkihiirimäisen otuksen. Kaikilla muilla retkillä olin mukana. Niille lähdettiin tavallisesti kuudelta aamulla, aamiaiseväät syötiin joko veneessä tai linnuntähystystornissa. Lounas tarjoiltiin yhden maissa, jolloin aamun retki oli jo takana.

Amazon sights. Tiger ratsnake
Amazon sights. Tiger ratsnake

Äitini on oikeassa, metsät ovat metsiä. Polku ei ollut poikkeava. Paljon juurakoita ja koloja, joten piti katsoa mihin jalkansa asetti. Osa maastosta oli vetistä ja suot olivat myös ihan tutunnäköisiä. Niiden eläimistö ei ollut tuttu. Oli myrkkysammakoita, värikkäitä liskoja ja hyönteisiä, erikokoisia muurahaisia ja tietysti apinoita. Hauskin tuttavuus oli apina nimeltä Dorilla. Se oli vielä muutama vuosi sitten Paulin tutkimuskeskuksen lemmikki. Joku oli myynyt apinavauvaa kylän markkinoilla, josta Paulin porukat sen pelastivat, syöttivät tuttipullolla ja vapauttivat luontoon heti kun Dorilla oli siihen valmis. Apina tulee toimeen viidakossa, osaa etsiä oman ruokansa, mutta koska turisteilta sen saa helpommin, Dorilla odottaa jokiveneitä, nappaa mielellään banaanit kädestä ja tonkii kassitkin, ellei estetä.

Puuma oli inkoille hahmo, jota kunnioitettiin. Paulin tutkimuskeskuksen kulmilla liikkuu puumapariskunta, joka ei näyttäydy ihmisille, mutta ne ajoittain jäävät liiketunnistimen laukaisemaan kuvaan juuri sillä polulla mitä mekin samoilimme. Puuma ei koske ihmiseen edes nälkäisenä. Kunnioitus on siis molemminpuolinen.

Laiskiainen
Laiskiainen

Lintuja Amazonilla pesii ja lentelee sadoittain. Reijo kuvasi vihreän papukaijan, erilaisia kotkia, kurkia, tikkoja ja pikkulintuja. Paulin tutkimuskeskus ja erillinen astetta paremmin varustettu majarykelmä on rakennettu tukkien päälle Amazonin sivujokeen. Lintuja näkyi jopa hyttysverkkojen läpi suoraan huoneen terassilta. Pikkukäärmeen näimme porraspuussa. Sekin oli vanha tuttu, viherkeltainen puutarhakäärme, jollaisen näin edellisen kerran Stresassa asuntomme edustalla.

Tutkimuskeskukselta oli satelliittiyhteys maailmaan. Pääsimme omalla koneella verkkoon. Soitimme äidilleni ja Julialle skypellä suoraan viidakosta. Sähkölaitteiden pattereita sai ladata pari kertaa päivässä pari tuntia, heti lounaan jälkeen ja illallisen aikaan eli seitsemästä kahdeksaan.

Paulin viidakkomajat ovat ekologiset, suihku- ja pesuvedet nostetaan joesta, likavedet kerätään suureen saostusastiaan nousuveden ulottumattomiin. Vesi nousee viidakkomajojen alle, ainakin seitsemän metriä lokakuusta helmikuuhun, toukokuussa on kuivinta, ja niihin aikoihin puusto on myös kauneimmassa kukassaan. Majoissa on riittävästi henkilökuntaa, ehkä saman verran kuin vieraita, meitä oli nelisen pariskuntaa. Viimeisenä yönämme tutkimuskeskuksessa olimme ainoat vieraat. Pyykkilautta oli majapaikan laiturin ääressä. Siellä turistien käyttämät lakanat ja pyyheliinat pestiin nyrkkipyykillä jokivedessä. Pesukoneita ei ollut, mutta keittiössä näin sekä jääkaapin että pakastimen, jotka saivat sähköä aurinkopaneeleista ja sateisina päivinä erillisestä generaattorista. Se hurahti käyntiin lähes joka päivä. Öisin käytävät oli valaistu, huoneessa oli heikko tuikkuvalaistus, mutta kännykkä toimi taskulamppuna, kun yöllä hiippailin vessaan.

Syötävää Amazonilla tarjoiltiin buffet-pöydästä. Tavallisimmin pääruokana oli kanaa keitettynä, paistettuna tai grillattuna, oheisruokina oli perunaa eri tavoin valmistettuna, riisiä, papuja, tomaattia, kurkkua ja joskus kukkakaalia tai parsakaalia, turnipsin ja retiisin viipaleita, jälkiruokana tavallisimmin banaania mutta myös mangoa, ananasta ja appelsiineja.

Piranha
Piranha

Mieleenpainuvinta oli kalastus. Ensimmäisenä iltana en saanut mitään mutta toisena iltana onnistuin saamaan koukkuun suuren valkoisen piranhan. Paikallinen apulainen veti veneen laidalta lattialle. Hän tappoi otuksen heti. Se napsauttaa vaikka sormen poikki, mikäli sitä sille heristelisi. Saimme myös kissakaloja ja barracudaa. Josias hoiti kalojen siistimisen ja kehitti meille saaliista kalakeiton.

Emme käyneet viidakon kylissä. Josias kertoi kuinka vaikeaa kylänlapsilla on päästä elämässään paremmalle oksalle. Hän on ollut 17 vuotta Paulin töissä. Samaa tarjottiin kaikille lähikylien nuorille miehille ja vain harva otti tarjouksen vastaan. Josias totesi olevansa mestitsi, valtaväestöä. Nyt kun hän on Paulin työntekijöiden esimies, häntä pidetään valkoisten nuolijana, hyväksikäyttäjien hännystelijänä. Valkoisista ei viidakkokylissä pidetä. Turistit nähdään rikkaina, joilta pitäisi ottaa tai varastaa mitä irti saa, koska niin valkoiset ovat heille aina tehneet. Huumeet ovat monelle Josiaksen tuttavalle tuottoisaa bisnestä.

Piranha (pieni)
Kala (pieni)

Huumeviljelmiä on pitkin viidakkoa, Brasilian, Colombian ja Perun tiettömissä maastoissa. Niitä Josias kertoi nähneensä useita, kun hän toimi sotapalveluksessa viidakkopoliisina. Riskin otto häviää rahanhimoon. Viljelijä saa tuhat rahaa, seuraava porras myy sen parilla tuhannella ja lopulta katukaupassa sama maksaa yli kaksikymmentä tuhatta. Ketjussa tuote kehittyy, viidakosta se lähtee kertaalleen maakuopassa kypsytettynä, petrolin ja kloriitin avulla puhdistettuna kellanruskeina mättäinä, katukaupassa jauho on vitivalkoista kokaiinia. Jotkut turisteista haluavat kokeilla shamaanien keittämää köynnöskasviuutetta, jonka shamaanit väittävät puhdistavan ihmisen elimistön mutta jota nautittaessa turistit humaltuvat ja usein sairastuvat pahasti.

Josiaksella on kaksi lasta, opettajavaimo ja talo Iquitosissa. He pystyvät kouluttamaan lapsensa. Se on tie ulos viidakosta. Josua on itse oppinut englanninkielen kuuntelemalla ja puhumalla, lukenut kaikki käsiinsä saamansa ekologian ja viidakon eläimistä kertovat kirjat, opetellut jo lapsena tunnistamiensa kasvien, lintujen, hyönteisten ja eläinten nimet myös englanniksi. Hän on ohjannut biologeja tutustumaan ympäristöön, näyttänyt kyläshamaanien käyttämät lääkekasvit ja etsinyt vastauksia asiantuntijoiden kysymyksiin. Yliopistotutkijat ovat usein sosiaalisesti avuttomia, Josias totesi omana analyysinaan, mutta heistäkin moni vapautuu onki kourassa Amazonilla.

Amazon sights
Amazon sights

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s