Kulkuri ja Joutsen

Vappu ja pitkä viikonloppu edessä, säätiedotus lupaa sadetta koko maahan lukuun ottamatta eteläisimpiä alueita. Siispä googlaamaan halpalentoyhtiöitten viime hetken hintoja. Barissa emme ole ennen käyneet.

Meillä on Barista ennakkoluuloja.  Oletin kaupungin rähjäiseksi satamakaupungiksi. En tiedä mistä olin saanut sellaisen mielikuvan, ehkä satamakaupungit Italiassa ovat joskus olleet rähjäisiä. Väärin, niin väärin.

Marmorilla päällystetty puistotie halkaisee Barin kauppakeskustan kuten pohjoisen Italian kaupungeissa. Vanhan sataman rannat on pengerretty ja laatoitettu kävelyteiksi. Historialliset rakennukset valaistaan illalla siten että kiveen hakatut kuvat näkyvät oikeastaan paremmin kuin päivällä. Niitä ei ole jätetty uuden rakennusmassan puristuksiin vaan ne näkyvät maiseman kohokohtina kuten aina.   

Barissa pitää tutkia baareja.  Varsinkin kun molemmat sanat lausutaan samalla tavalla.

Aamukymmeneltä paikallisessa kuppilassa vanhat herrat lukevat sanomalehtiä ja baarimikot hörppivät kahvia samalla kun kiillottelevat espressokeitintä. Rouvat syövät voisarvia ja hillopullia. Kenelläkään ei ole kiirettä. Tunnelma on pysähtyneempi kuin meillä Pohjois-Italiassa.  Yhtäläistä on se, että baarit ovat italialaisen olohuone, myös Barissa.

Illan suussa eksymme rusettimiehen baariin. Hedonistinen baarinpitäjä on istuttanut itsensä suurmiesten kuviin vahatuissa viiksissään ja rusetissaan. Niitä hän myös myy kahvin ja muun juotavan ohessa. Ei mitään valmisrusetteja vaan muotoon leikattuja silkkisolmukkeita.

Keskuspuistikossa, Piazza Umberto I, vanhat miehet istuvat lehvästön suojassa päivisin ja  nuoriso kokoontuu iltaisin. Osa on varmasti kavereita, jotka etsivät irtolompakkoa ja seuraavaa suonensisäistä.

 

Luonnon muovaaman sataman ympäristö on ollut asuttu vuosituhansia.  Vanhakaupunki, niemimaan nokka, on satamasta irtautuva loiva mereltä kaupunkia suojaava mäennyppylä. Bari on jäänyt troijalaisista lähtien eri valloittajien jalkoihin. Niistä on muistona eri kulttuurien ja aikakausien pylväitä palasina ja kokonaisina. Basilica di Santa Nicola rakennettiin tuhat vuotta sitten. Sen kupeessa liikkuu sateenvarjo-oppaan perässä pari turistijoukkoa, yksi Aasiasta ja toinen Saksasta.  Mikään massaturismikohde Bari ei ole.

Kaupungin vanhimmissa osassa kujat ovat parin metrin levyisiä polkuja. Niiden poikki vedetyillä pyykkinaruilla ja parvekkeilla kuivuu paitoja ja housuja ja alhaalla seinän vieressä orrecchio-pastaa. Kaiken yllä lepattaa markiisi tai muovikalvo, jolla vaatteita ja korvalehden muotoisia pastan paloja suojellaan puluilta. Muutama mopo ulahtaa ohi. Kotien oviaukoista leviää ruoankäry ja kiviseinistä kaikuu astioitten kilinä. Se kaikki kutkuttaa vatsanpohjaa, mutta kymmenen vuotta sitten luonamme asuneen au-pairimme, Antonellan, suosittelemaa ravintolaa ei löydy. Lapset leikkivät kujilla ja kirkkaat äänet lävistävät  jopa kirkonseinän. Ehtoollisleipää siunaava pappi saarnaa viidelle seurakuntalaiselle. Suljen hiljaa oven.

Etukäteen meitä varoitettiin, että Barin vanhakaupunki on täynnä taskuvarkaita. Missään vaiheessa kukaan ei yritä käsilaukulleni eikä taskuun. Illan hämärtyessä päädymme moneen umpikujaan, josta kaiken järjen mukaan voisi löytyä baari. Lopulta osumme pyhän Nikolauksen kulmille ja paikalliseen kuppilaan, joka voisi olla 60-luvun italialaisesta elokuvasta.  Miehenköriläät keskustelevat ärhäkkäästi jostakin, mistä me emme juuri mitään ymmärrä, sillä etelän kieli poikkeaa pohjoisen kirjakielestä. Pikkupoika käy noutamassa Coca-Colat itselleen ja kaverilleen. Viidestä eurosta hän saa  puolet takaisin.  Nuori mies käväisee hakemassa pari maitopulloa. Perheen isä varmaan.

Barista kuulimme aikoinaan Antonellalta. Katselimme pistettä kartalla saappaan koron tutumassa Adrianmeren rannalla ja lupasimme lähteä joskus käymään. Siitä englantia opiskelevasta tytöstä on monta hauskaa muistoa, joista yksi liittyy ruokaan. Antonellan piti tehdä meille iltapalaa. Hänellä oli muutama resepti ja kun ne alkoivat kyllästyttää, hän kehitti uusia ruokia, mutta piti äitiä linjalla. Me saimme puhelinlaskuissa maksaa pastakastikkeista kovemman hinnan kuin mitä nyt paikan päällä.

Antonio Evangelistan ”Due Archi” –ravintola löytyy vihdoin. Kuusikymppinen puuhaa keittiössään yksin ja loihtii meille ja viereisen pöydän mafiosoilta näyttäville miehille täyttävän lounaan. Ensin tulee neljä paahdettua leipää salaatilla tomaattimurskan, mozzarella-juuston, kinkun, salamimakkarasiivujen, vihreiden oliivien ja rucolan kera.  Ne vievät pahimman nälän, mutta Antonio tuo pöytäämme vielä munkkirasvassa paistettuja leipäpallukoita ja juustoa. Lisukkeeksi hän on kehittänyt lautasellisen mozzarellalla ja tomaatilla  täytettyjä puolikuun muotoisia leivonnaisia, joiden kyytipoikana on perunasta ja sipulista höyrytetty lämmin höystö. Nyt olemme vasta primissä ja pääruoka on tilaamatta. Sanomme ei, ei enempää. Suostuimme sitruunasorbettiin, mutta lisäksi tulee sitruunakreemillä täytettyjä pikkumunkkeja ja limoncelloa.  Emme millään jaksa syödä ja juoda kaikkea, joten Antonio pakkaa meille muutaman pikkumukin mukaan. On ihan pakko palata seuraavana iltana uudelleen, koska ruoka on loistavaa ja laskun hinta on puolet pohjoisen lukemista. Viisastuneina jätämme antipastin väliin ja hyppäämme suoraan pääruokaan. Grillatut äyriäiset ja vasikanmakkarat maistuvat herkullisilta.

Ruoka Pugliassa on ravitsevaa ja se näkyy katukuvassa. Ikäiseni ovat aikamoisia tanttoja kun taas Milanossa ja Stresassa paikalliset naiset pysyvät hoikkina syömällä salaatteja ja rasvattomia pihvejä ja kaloja.   

Vatsa täynnä kuumassa yössä, jossa vain hyttyset hyrisevät, näen unta vapunvietostamme parikymmentä vuotta sitten. Elämämme on nyt aika erilaista. Italialaiset eivät juhlista vappua, vaikka pitkä viikonloppu onkin. Kevään kuplivat kohotetaan jo maaliskuussa naistenpäivänä ja pääsiäisenä on suomalaisen mittapuun mukaan jo kesä.

Matera

Junat eivät liiku. Emme saa selvää johtuuko se työväen juhlasta vai onko kyseessä lakko. Bussit kulkevat ja me pääsemme muutaman kymmenen kilometrin päähän Maternaan. Matkalla avautuu maalaismaisema, oliivipuita joka rinteellä. Laaksot ja tienvarret ovat  täynnä taloja, 70-luvun laatikoita, 80-luvun harjakattoja ja menneiden tyylien uudempia kopioita. Köyhyys on tästä kaukana.

Materna on sisämaassa, saappaan koron juuressa juuri siinä missä jalkapohjan kaari alkaa. Alueella on asuttu vuosituhansia, ehkä ensimmäiset italialaiset ovat asuneet juuri täällä jokivarressa, joka on nykyisin enää puro. Rinteeseen kaivetuissa luolissa on asuttu jo paleoliittiseen ja neoliittiseen aikaan eli 9000 vuotta sitten. Kaikkein omituisinta on, että luolissa, joskaan ei ihan kivikautisissa, asutaan edelleen.

Luolarinnettä alas purolle kutsutaan Sassiksi.  Vielä 1950-luvulla luolat olivat vaatimattomia, sillä niissä asui Italian köyhimpiä ihmisiä. Yksi museoksi avattu asunto on entisöity siihen asuun, jossa se oli vuonna 1956, kun sen viimeiset asukkaat siirrettiin kerrostaloihin.  Vuonna 1952 säädettiin laki, jossa päätettiin että luola-asutuksesta oli päästävä eroon. Oleellisin syy oli heikosta hygieniasta johtuvat kulkutaudit.  Luolan perällä pidettiin aasia tai hevosta. Äärimmäisenä oli koverrettu tila eläinten ruoalle ja toinen lannalle.  Sängyn alla, joka sinänsä näytti ihan tavanomaiselta senaikaiselta parivuoteelta, pidettiin kanoja.  Lapset nukkuivat kuka missäkin,  pikkuinen kehdossa,  vähän vanhemmat puisen ruokalaatikon päällä, lipaston alalaatikossa tai oljilla lattialla.  Hevosta tai aasia ei voinut jättää yöksi ulos, koska se olisi voitu varastaa.  Talvella eläin tuotti lämpöä.

Useimmat tavarat olivat tuttuja lapsuudestamme. Kangaspuut ja rukin muistan. Suomalaisessa maalaistalossa käytettiin 60-luvulla lekoja ja viikatteita, ehkä myöhemminkin. Keittiöluolan hellauuni näytti myös tutulta.

Sadevesi kerättiin rinteeltä kouruja pitkin asunnon alle kaivokuoppaan, josta sitä nostettiin vinssillä käyttöön. Perheenjäsenten yöastiana oli emaloitu korkea potta, päällä oli puukansi.  Eläinten lanta ja potta kipattiin aamulla rinnettä alas jokeen. Asunnossa oli varmasti hirvittävä löyhkä, sillä se oli ikkunaton eikä siihen johtanut kuin yksi ovi ja oven päällä luukullinen räppänä.

Sassin köyhimmät elivät alimpana. Korkeammalla rinteessä talot laajentuivat ulos kalliosta terasseiksi. Jokitöyrään vastakkaisella puolella on kivikauden luolien suuaukkoja, mutta niitä pääsee katselemaan vain oppaan kanssa, joka olisi pitänyt varata jo aiemmin. Rinteillä kasvaa edelleen ikivanhoja yrttejä ja joidenkin viljakasvien ja vihannesten alkumuotoja kuin muistoina vuosituhansien takaa.

Materan luolissa asutaan taas, sillä 80-luvulla niistä on kunnostettu trendikkäitä koteja, majataloja ja ravintoloita.  Syömme lounasta Il Terrazzino nimisessä ravintolassa, josta meillä on näkymä uudemman Sassi-kerrostuman yli.  Talon omaa Primitivo-viiniä on litran karahvi valmiina pöydässä.  Menekin mukaan laskutetaan, mutta suomalaisina jaksamme juoda sen parissa tunnissa. Onhan nyt vappu. Alkupalaksi nautimme Affettato miston eli lihalautasen, jonka kylkiäisenä tarjotaan paikallisia juustoja.  Tuore buffalo mozzarella ja ricotta maistuu lämpimän maalaisleivän päällä. Kokeilemme paikallista korvanlehtipastaa  Orechhiette al Tegaminon muodossa. Se paistetaan uunissa kuten lasagne ja vie nälän mennessään.

Alberobello

Alberobello on kuuluisa omituisen näköisistä kiviasumuksistaan, joita kutsutaan italiaksi trulleiksi, yksikössä trullo, monikossa trulli.

Junat toimivat taas, joten pääsemme uudenaikaisessa, ehkä EU:n sponsoroimassa junassa vähän yli tunnissa tähän trullikaupunkiin.  Kivistä koottuja majoja rakennettiin keskiajalla varastoiksi. Niissä ei pitänyt asua, tai niissä asuttiin jossain vaiheessa Italian valtion sääntöjen vastaisesti.

Trulleja rakennettiin jo antiikin aikana liuskekivestä. Sitä löytyy runsaasti lähiseudulta. Kivet koottiin päällekkäin ilman savea tai betonia.  Seinät ovat paksut, niiden on kestettävä limittäin liuskekivistä koottu tötterökatto.

Paikkakunnan komein kivipalatsi on syntynyt 15:stä tötteröstä. Sen rakentamisessa  on käytetty betonia ja osa majoista on kaksikerroksisia.

Nykyisin suurin osa Alberobellon trulleista on kioskeja, kauppoja tai ravintoloita. Joitakin on korjattu asunnoiksi. Alue on Unescon suojeluksessa. Keskustan ulkopuolella trulleja käytetään edelleen maatalojen ulkorakennuksena, useimmiten kai varastoina.

Myös Alberobellossa eläimet pidettiin asunnossa sisällä aivan samasta syystä kuin Materassakin.  Hevonen tai aasi tuotti lämpöä kiviseiniin. Trullien seiniin sisälle jätettiin eristyskerros, jossa ilma virtasi, mikä piti asunnon viileänä kesällä ja eristi seinät viileämmästä ulkoilmasta talvella.

Kun lennämme takaisin Milanoon, saamme kuulla, että siellä on satanut kuin saavista. Me emme kastuneet Barissa tai sen lähistöllä kertaakaan, eikä takkia tarvittu 25C:n helteessä.