Kulkuri ja Joutsen

 

Tyttö syntyi kun jumalat olivat vielä puolellamme. Poikamme Ichin lapsen nimeksi tuli Titicaca pyhän järven mukaan. Sen rannalla Ich taisi poltella väärien jumalien piippua ja sokaistui savusta, vaimoni Quilla epäili. Hän ei arvostanut Ichin valittua, mutta joutui nielemään sanansa, kun Ich toi hänet siunatussa tilassa majaamme. Quillan mieli mustui viikko kausiksi.

 

Ich olisi voinut kilvoitella ylempien tyttärestä, koska hän oli notkea kuin jousi ja nopea kuin kauris. Kaikki kylän naimaikäisten vanhemmat vilkuilivat häntä, enkä minä tohtinut Quillalle kertoa, kuinka moni heistä oli ehtinyt lähestyä minua, kehottanut poikaa tulemaan kosintakäynnille. Ichiä sellainen nauratti. Hän valitsi kivenhakkaajan tyttären kaukaa järven rannalta. Vieraan heimon mies veti meille alpakoillaan pylväät portin pieliin, myötäjäislahjaksi. Jos Ichiolisi kiivennyt Pacha Camacin portaita vaimoa valitsemaan, me olisimme saaneet arvolahjoja, ehkä kultaisen jumalpatsaan. Sellaisella olisimme saaneet yhteyden tähtiin.

Ichin nuorikko menehtyi lapsivuoteeseen. Ei auttanut vaikka Quilla oli lahjonut papittaren laulamaan syntyloitsuja. Tuonenvirsiä niistä tuli. Ich lopetti syömisen ja jäi makaamaan matolle kolmeksitoista aamuksi. Quilla helli poikaansa, kuiski viisauksia tämän korviin, kaatoi suuhun lientä ja mursi leipää kunnes Ich keräsi voimansa, kokosi kalupussinsa, hyvästeli meidät ja lähti uutta onnea etsimään.

Jonkun oli huolehdittava lapsesta. Quilla otti hänet imettäjältä aina kun tytön vatsa täyttyi. Hän oli toivonut tyttöä vuosia, mutta jumalat soivat meille viisi poikaa, joista Ich oli vanhin ja siksi kai rakkain. Ehkä Quilla näki Ichin tytön silmissä heti kun hän ne avasi.

 

Titicaca oli alusta lähtien erityinen, hänen kasvonsa säihkyivät aaltojen lailla. Hän ei saanut äitinsä lyhyttä vartta vaan Ichin ja Quillan soreuden. Vaimoni notkeaa vyötäröä, kevyitä jalkoja ja notkeita sormia moni nuorena ihaili, mutta minä hänet voitin. Ylpeys täytti aina rintani kun katsoin Quillaa.

Me aloimme kilvan helliä Titicacaa, lauloimme laulut ja keinutimme, yön kuumuudessa huiskimme lehvillä ja päivät pidimme hänet kuumalta suojassa. Syötimme lapselle vuohen ensimaidot, täyteläisimmät hedelmät, pehmeimmät kalat ja mehukkaimmat lihanpalat.

            Hallitsin vesipeilin salat. Opetin ne pojilleni aivan kuten isäni isä ja hänen isänsä aikoinaan. Kun aurinko nousi solasta ja heitti säteensä peiliin, oli hetki ottaa siemenvilja itämään. Jumalat kaatoivat vettä sammioistaan viikon pari ennen kuin taimeniksi nousseet oli pisteltävä maahan. Ne vahvistuivat kun jumalat ripottelivat sormenpäistään kosteutta öisin. Pacha Camacin kupeessa, joen uomassa, puut kasvoivat hedelmiä täyteen ja maa ylempänä terasseilla tuotti hissiä, maissia, perunaa ja kaikenlaisia viidakosta kesytettyjä tähkiä.

Kun Titicaca jo kirmaili niityllä, menetin kykyni nähdä. Taivas häilyi ja piirteli peilin pintaan tummia alati muuttuvia juovia. Valvoin öitä vesipeilin äärellä mutten erottanut vuorenhuipun varjon lankeamista hiekkakiven kylkeen. Kyselin Quillalta kuunkierroista, mutta ne eivät enää hänen varttaan heilautelleet. Joskus tunnistin pilvien läpi peilissä tähden, mutta maissi ja manna kasvoivat kehnosti.

Olin joutunut jumalien epäsuosioon. Ne rankaisivat ylemmyyden himostamme. Emme saaneet kultaa emmekä hopeaa, mutta jumalat olivat lahjoittaneet meille lapsen. Hänen pehmeä kätensä tervehdytti keskentekoisena syntyneen uuhen. Se seurasi Titicacaa kaikkialle ja tyttö lauloi sille surunsa ja salansa. Pelkäsin miten Titicaca selviäisi, sitten kun uuhi olisi luovutettava menoihin. Quilla päätti piilottaa uuhen temppelin viisailta. Me peittelimme lapsen uuhi kainalossa villamatolle iltaisin ja lauloimme kaikki emoiltamme ja isiltämme opitut tarinat tulen, taivaan, meren ja maan jumalista.

Ehkei meidän olisi pitänyt antaa tytön juosta niityllä. Joku Pacha Camacin neuvostossa näki Titicacan ja vei hänet vanhojen viisaiden mitattavaksi. He näkivät sen minkä me tiesimme, tyttö oli norja kuin kauriin vasa ja katseessa oli esi-isiemme viisautta temppeleistä, mereltä ja vuorten takaa.

• Ei, Titicacaa, ainoatani, Quilla huusi.

Hän heitti kaapunsa päänsä yli ja kääntyi pois. Puhuin kunniasta. Me pääsisimme paremmille asuinsijoille joen yläjuoksulle, jos Titicaca valittaisiin temppelineidoksi. Quilla pelkäsi, että tyttö joutuisi ylipappien jalkojen pesijäksi tai vielä pahempaa, sotilaitten naurattajaksi. Me emme kyenneet nousemaan poikkiteloin viisaita vastaan. Siitä meitä olisi rankaistu, ehkä meidät olisi siirretty auringonpaahteeseen hiekkatiiliä leipomaan. Ainoa toivomme oli, että tytöstä kasvaisi kaunein ja taitavin. Sellaisia säästettiin hoville ja muut miehet saivat heitä katsella naistentalon ylimmissä ikkunoissa.

Quilla opetti tytölle astunnan, tanssin, niiaukset ja kumarrukset, minä kerroin lapselle tähtikuvioista, ajanlaskusta, peiliin piirtyvistä hetkistä ja solmukirjauksesta. Titicaca muisti kerrasta kaiken, kasveista hän erotti syötävät ja myrkylliset, tunnisti hyötysilmut ja lääkejuuret. Quilla näytti Titicacalle kuinka karstataan, kehrätään ja kudotaan. Tytön ilo tarttui kaikkiin. Hän solmi niityn kukista viitan. Seuraavana aamuna hän itki sen kauhtumista, mutta kikatti taas kun syötti sen uuhilleen.

Kun arvion hetki koitti, Pacha Camacin vanhat nyökyttivät päitään. He eivät olleet nähneet yhtä viisasta neidoksi puhkeavaa tyttöstä. Hän pääsi temppeliin ylipapittarien oppiin. Kenties joku prinsseistä haluaisi hänet omakseen, me Quillan kanssa uneksimme.

 

Sateita ei kuulunut. Ylipapit alkoivat kuulla vieraita ääniä ja puhuivat kansalle oudoista unistaan. Jumalat puhalsivat taimille hiekkaa ja kaasivat vesikiulunsa kauas vuorille. Ylimmän temppelin terassilla papittaret maanittelivat pilviä. Me näimme niiden kasautuvan merellä mustiksi vankkureiksi, jotka liitivät ylitsemme. Ne jättivät jälkeensä harmaan harson. Se peitti auringon päiviksi ja öiksi.

Vesi peilistäni haihtui ja maissin varret lakastuivat ennen kuin tähkä oli kypsä. Onnettomuus enteili sairauksia. Neuvosto kokoontui. Minua moitittiin, etten ollut kysynyt neuvoa temppelipapeilta. He olisivat tulkinneet toteemin varjoja pyhän kiven pinnalla. Heidän hyminänsä olisi saattanut lepyttää henget, mutta minun jääräpäisyyteni vuoksi pelättiin pahinta.

Kuninkaan kerrottiin istuneen pää kumarassa täyden kuun juhlassa. Minua ei kutsuttu, koska kyvyttömyyteni tunnistaa jumalten viestejä huolestutti neuvostoa. Taivasten hylättyä minut, meidät määrättiin luovuttamaan kotimme serkulleni. Olimme saman viisaan jälkeläisiä, minun heikkouteni epäiltiin langenneen äitini suvusta. Siellä moni oli kuollut outoihin tauteihin.

Ainoa ilomme oli Titicaca. Quilla pääsi näkemään häntä, kun sai kantaa sinne ruukussa paistamansa villisian, kauriin tai pienemmän eläimen, sen minkä pojat kulloinkin kiinni juoksivat. Tytöstä kehkeytyi kaunotar, Quilla kertoi. Hänet pestiin lähdevedessä, hänen hiuksensa palmikoitiin kruunuksi ja hänet puettiin kuninkaalliseen asuun. Vanhimmat papittaret olivat näyttäneet Titicalle kuinka jumalpatsaita koristeltiin. Titicaca oli kuullut kauan sitten tapahtuneista ihmeistä, niistä hän lauloi seireenien kielillä.

Meidän elämämme muuttui päivä päivältä rankemmaksi. Aurinko paahtoi hetkittäin ja silloin merivedellä valetut hiekkakivet kuivuivat nopeasti koviksi tiiliksi. Lähteen pinta putosi yhä syvemmälle. Merkitsin lankanippuuni esiin nousseet kyynärät. Apupapit pyörittivät päitään. He pelkäsivät, että lähteelle kävisi kuten vesipeililleni.

 

Kielessä maistui hiekka, kun kannoin valmiita tiiliä ylimpään temppeliin. Sen terassilta avautui tummana vellova meri, jonka ulappaa ei usvassa erottanut. Havahduin uhrialttarilla sapelinnokassa kuivuneeseen miehen päähän. Minulle kerrottiin, että sotilaat olivat saaneet kiinni vakoojan. Kuninkaamme oli palannut ihmisuhreihin.

Silloin minun olisi pitänyt vaatia Quillaa hakemaan Titicaca yön selässä temppelistä. Me olisimme voineet viedä hänet emojensa maille järven taa, meidän olisi pitänyt piilottaa tyttö kivenhakkaajien luolaan. En tehnyt niin. Vie tyttö turvaan, jumalat kuiskivat minulle, kun Pacha Camacin neuvosto näki hänet ensi kerran. Ehkä peilini tummat varjot anoivat lasta kivenhakkaajille jo ennen sitä. En voinut irrottaa häntä silmistäni. Itsekkyyttä se oli. Laskin vielä vuoden, vielä kuunkierron, vielä viikon, vielä päivän. Luulin, että olisi helpompi luopua neidosta kuin lapsesta.

Meidät kutsuttiin suureen juhlaan. Sain kantaa neljän poikani kanssa muumiot kultaisille istuimille pappien ja kuninkaitten esi-isien viereen, auringonnousun puolelle. Musiikki alkoi. Sotilaat rummuttivat tuttuja rytmejä, papittaret tanssivat, roihu sytytettiin. Esi-isieni smaragdisilmät värähtelivät, pimeässä muumiot heräsivät henkiin. Ylipapin kumea ääni kaikui rummutusten läpi.

– Taivas on ollut pilvessä suuren tähden noususta asti. Tuuli vie pilvet vuorille. Siellä ne laskevat taakkansa. Kansat rinteillä ja laaksoissa vahvistuvat. Meren jumala on ainoa tukemme. Saamme kalaa, äyriäisiä ja meriruohoa, mutta maan hedelmät eivät kasva, ne tukehtuvat hiekkaan.

Neidot tanssivat. Tunnistin Titicacan. Hänen palmikkokruununsa kohosi korkeimmalle.

– Jumalat ovat kääntyneet puoleemme. Meidän on uhrattava heille parastamme. Meidän on näytettävä luottamuksemme. Jumalat palkitkoot meidät lempeillä sateilla, jotka hyväilevät taimiamme.

– Titicaca!

Quillan kimeä huuto iski sydämeeni kuin tikari. Ei Titicacaa, kaunista ja viisasta pojantytärtäni. Nousin ylös. Tukistin isäni muumiota hiuksista. Hän ei värähtänyt, vaikka käteeni jäi tukko harmaata villaa. Katsoin isäni smaragdisilmiin. Niissä ei näkynyt mitään, tyhjät kivet heijastivat vain rovion välkettä. Valhetta, kaikki oli valhetta.

Minuun tartuttiin. Vielä tyrmän pohjalle kuulin soturien askelien töminän ja rumpujen pärinän. Suljin korvani käsilläni. Karjuntani täytti pääni.