Talvikotiimme Floridaan pääsee kahta kautta, lentämällä Atlantin yli suoraan länteen tai Aasian kautta. Jos lentää Milanosta Helsinkiin ja edelleen itään, tulee taas kiertäneeksi maailman.
Myanmar oli suunnitelmissa jo syksyllä 2007. Silloin Yangonin kaduilla mellakoitiin maan hallintokoneistoa vastaan ja me vaihdoimme kohteen Kambodzhaksi. Kun Myanmar sai vuonna 2011 demokraattisesti valitun hallituksen, tilanne tasaantui ja maa avautui turismille.
Matkalla Myanmarissa näkee palasia entisestä Burmasta
Myanmarissa ei saa kuljeskella ihan mihin tahansa tai miten vaan. On olemassa hallituksen hyväksymä lista paikoista, joita ulkomaalaisille näytetään. Jos turisti tai journalisti tai vaikka investoija haluaa jonnekin muualle, se kohde tai paikka on erikseen anottava. Koska kieli ja kulttuuri on vierasta, turistille paikasta toiseen liikkuminen leimatut lupapaperit taskussa kuorma-auton lavalla tai muissa julkisissa kulkuneuvoissa on vähintään hankalaa. Meille ensikertalaisina oli järkevintä ostaa opaspalvelut paikan päällä, koska emme toistaiseksi halua liikkua ryhmämatkoilla. Reijo hankki matkan netistä Myanmarin pääkaupungissa asuvalta rouvalta, tohtori Ziniltä.
Kaikki toimi. Meitä kahta kuljetettiin autolla paikasta toiseen ja ohjattiin temppelistä toiseen ja markkinapaikoille. Oppaat puhuivat kohtuullista englantia. Jotain erikoista tohtori Zinin bisneksissä silti oli. Ennakko piti maksaa Citybankin tilille jollekulle Singaporeen. Maksumääräyksessä ei saanut mainita Myanmaria. Loput oli kuljetettava tohtorille virheettömän sileinä sadan dollarin seteleinä. Hän tutki ne tarkasti. Jos seteleissä näkyi taitos, se ei kelvannut rahanvaihtopaikassa ja harvassa ravintolassa pystyi maksamaan luottokortilla
Hinnat Myanmarissa ovat eurooppalaista tasoa. Nettitietojen mukaan maan palveluiden hintataso on lähes nelinkertaistunut parissa vuodessa. Hotellien tähtiluokitus ei vastaa eurooppalaista ainakaan kolmen tähden paikoissa. Rinkkamatkaajia ei näy. Turisteista suurin osa on eläkeikäisiä saksalaisia, ranskalaisia, brittejä ja amerikkalaisia.
Meidän ohjelmamme sisälsi kolme yötä Yangonissa, kaksi Baganissa, kaksi Mandalayssa ja yksi Inle-järvellä.
Myanmar on pinta-alaltaan kaksi kertaa Suomen kokoinen ja väkiluvultaan kuin Italia eli 60 miljoonaa. Lähes kaikki osaavat yleiskieltä. Etnisiä ryhmiä, joilla on oma kielensä, on kymmeniä.
Temppeleitä on kaikkialla tai siis ainakin niissä kohteissa, jotka me näimme. Pagodeja ja Buddhan kuvia on niin paljon, että kymmenennessä temppelissä on jo ihan turta. Kultaa on tajuttomasti. Joissakin temppelien huipuissa on timantteja ja rubiineja. Niistä on kuvia todisteena temppelin aulassa tai museossa. Joulukellon muotoisia tapulikattoja ei pääse kiipeämään ylös, siihen tarvitaan nosturi tai helikopteri. Huippua suojaa vielä piikkikaidesuppilo. Arvokivet pysyvät kaikkien ulottumattomissa, jumalten ihailtavina. Köyhimmätkin Buddhaan uskovat ostavat kioskeista lehtikultaa ja taputtavat sitä patsaiden pintaan, vaikka pyhimmissä paikoissa Buddhat ovat lihoneet kullasta lähes muodottomiksi.
Kuninkaat ja vallanpitäjät tutustuivat Buddhaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten Intiassa. Vaikka sodat ja maanjäristykset ovat rikkoneet ja tuhonneet Buddhan kuvia, temppeleitä ja pagodeja, niitä on jatkuvasti korjattu ja rakennettu ja rakennetaan edelleen lisää.
Kristittyjä on väestöstä kymmenesosa, hinduja on jonkin verran ja islamiin uskovien ryhmä on kasvussa.
Yangon
Yangon on miljoonakaupunki, oppaamme mukaan asukkaita on kuusi miljoonaa.
Britit ovat rakentaneet keskustan 1900-luvun alussa. Kadut ovat leveitä kuten Lontoossa. Virastoina tai pankkeina toimineet rakennukset ovat hahmoltaan komeita mutta nuhjuisia. Yksi brittien aikanaan käyttämä hotelli, Strand, on entisöity.
Sotilasjuntta päätti joitakin vuosia sitten siirtää pääkaupunki Naypyidawiin, jonne Yangonista on lähes 400 km. Siirto on nopeuttanut Yangonin rähjääntymistä. Entisistä ministeriöistä suurin osa kyyhöttää tyhjinä, riippulukon ja rautalanka-aidan takana, jonka yli heitetyt paperi- ja muoviroskat jäävät maatumaan. Yliopiston kulmilla, Inya-järven tuntumassa on suurlähetystöjä ja myös oppositiojohtajarouvalla on siellä koti. Alueen puistotiet ovat kunnossa, ruohikko lyhyttä, kukkaistutukset hoidettu, palatsit maalattu ja portit takorautaa.
Kun katselee kaupunkia Sakura-tornista, lähikukkulalla näkyy kultainen Swedagon Pagoda ja ohi kiemurteleva Yangon-joki, mutta muutoin maisema on samanlaista laatikkomerta kuin missä tahansa kehitysmaan kaupungissa. Kerrostalojen katot ovat täynnä antenneja, parvekkeet tavaravarastoja, seinäpinnat rappauksen tai maalauksen tarpeessa, ikkunat rikki ja pihat roskia täynnä.
Vanhin pyhätöistä Sule Pagoda on jäänyt keskusaukion laitaan liikenteen jakajaksi. Kansan uskomusten mukaan Buddha eli, kun se rakennettiin. Se on kahdeksankulmainen kun taas muiden pagodien katot ovat kellon muotoisia.
Yangonin pagodeista kolme on merkittävämpiä kuin muut, Swedagon, Chaukhtatkyi ja Naw Paw Day Nyah. Swedagonin huipulla kimmeltelee 76 karaatin timantti. Tai niin väitetään. Chaukhtatkyin pyhätössä makaa yli kaksisataa metriä pitkä Buddha. Se näyttää uudelta ja onkin vain nelikymppinen, koska alkuperäinen tuhoutui jossain monista maanjäristyksistä. Buddha makaa pohjois-etelä suunnassa. Kuolleet haudataan niin. Elinaikana pitää nukkua itä-länsi –akselilla tai jos on ahdasta, niin pää pitää painaa tyynyyn etelään päin, ei koskaan pohjoiseen. Taikausko elää vahvana Myanmarissa.
Naw Paw Day Nyah on rakennettu vuonna 2000 viidensadan tonnin marmorimöhkäleestä. Pyhäkön freskoissa on kuvattu jopa nykypresidentti kymmenisen vuotta sitten, tosin silloin armeijan vaatteissa.
Bagan
Bagan ei ole enää kaupunki. Temppelialueen ulkopuolella on kolme taajamaa, Nyaung Oo, vanha Bagan ja uusi Bagan ja niissä yhteensä satatuhatta ihmistä. 1300-luvulle asti Bagan oli silloisen kuningaskunnan keskus. Kun mongolit hyökkäsivät Baganiin, tuhansia vuosia vaurastuneen kansakunnan alamäki alkoi ja kuninkaitten kilpajuoksu kiihtyi, Baganin temppelialue tyhjeni ja vallanpitäjät rakensivat pyhättönsä Mandalayn lähistölle.
Bagan muistuttaa Angkor Watia Kambodzhassa paitsi että temppelit ovat tiilestä eikä kivestä. Baganin loiston hetki osuu pari sataa vuotta myöhempään ajankohtaan kuin Angkor Watin. Kummassakaan paikassa tuhat vuotta sitten tai 1300-luvulla rakennetuista asumuksista ei ole jälkiä, koska tavallinen rahvas kokosi bambusta tai palmuista rakenteen, lehvistä katot ja lastuverkosta seinät.
Samalla tavalla Myanmarin maaseudulla rakennetaan edelleen. Harva maalaiskoti on tiilestä. Katot ovat usein aaltopellistä, jopa kullattuihin pyhäköihin tai temppeleihin johtaviin käytäviin on kiinnitetty aaltopeltikatto alkuperäisen paanukaton tilalle tai sen peitoksi.
Pölyävät kylätiet halkaisevat asutusta. Katuvaloja ei ole, joten talojen, kauppojen, ja turistikohteissa myös ravintoloiden ja hotellien ikkunoista kantautuvien kajastusten turvin on käveltävä ja toivottava, ettei osu koloon tai koirien jätöksiin.
Temppelialueelle johtaa lentokentältä asfaltoitu puistotie. Se rakennettiin presidentti Suharton vierailua varten kymmenkunta vuotta sitten.
Temppeleillä vallanpitäjät ja mahtimiehet ovat aina korostaneet omaa merkitystään. Baganin temppeleistä on suurin Damanyangyi, korkein Thatbyinnuyu, tarkimmasta tiilimuurauksesta kuuluisin on Dhammayangyi, ulkoisista reliefeistään Htilominlo, freskoistaan Gubaukgyi ja arkkitehtuuristaan Ananda.
Buddha hymyilee leveästi oviaukolle lähestyvää ihmistä jokaisessa temppelissä. Hymy lämpenee askel askeleelta kunnes patsaan alapuolelta Buddhan ilme näyttää vakavalta. Tämä efekti syntyy huulten muodolla ja ohjaamalla luonnonvalo patsaaseen takaa, ylhäältä päin.
Mandalayn alue
Baganin jälkeen, 1400-luvulla, vallanpitäjät rakensivat temppelinsä Sagainiin Ayeyarwaddy-joen rantaan. Seuraavat kuninkaat pystyttivät temppelinsä vähän ylemmäs joen uoman rantaan, 1700-luvulla ne tehtiin Amarapuraan ja viimeisimmät Mandalayhin 1800-luvulla.
Saiganin pagodeista suurin osa kuuluu neljäänsataan luostariin. Kultaiset rakennukset levittyvät kukkuloille ja laaksoihin, joiden luomaa rauhaa voi tutkiskella vaikka Shin Pin Njan Gine –temppelissä. Sinne pitää kiivetä pari sataa porrasta. Temppelin munkki ohjaa lepotuoliin ja tarjoaa kylmän juoman. Tuskin olutta, mutta hyvää silti.
Temppelin tasanteelta näkyy Ayeyarwaddy-joen laaksoa. Sieltä erottaa brittien rakentaman vanhan sillan ja pari vuotta sitten japanilaisten, korealaisten ja kiinalaisten toteuttamaan uuden sillan. Rekka-autot etenevät nauhana kohti pohjoista jalokivi- ja arvometallikaivoksiin. Tuotanto jalostetaan Kiinassa.
Sagainin kohteista mieleenpainuvin on U Min Thone Zal – temppeli ja sen 45 suoraan kalliosta veistettyä Buddhaa. On vaikuttavaa katsella Buddhien hymyävää tuijotusta. Joka ikinen patsaista on hyvässä emalimaalissa ja kaikin puolin kunnossa.
Mahagandayone-munkkiluostari
Amarapurassa ajellaan Mahagandayone-munkkiluostarin lounasseremoniaan. Portista vaan sisään tuhannen munkin ja noviisin asuinalueelle. Tapahtuma kerää satoja turisteja päivittäin. Siinä sitä pällistellään munkkien arkipäivää pyykinpesusta ruoanlaittoon. Avokeittiön tulipesät on valettu maalattialle. Puolikatos on kyhätty aaltopellistä. Vesi ja roskat johdetaan avoimiin ojiin. Kulkukoirat pyörivät patojen ja leikkuupöytien ympärillä etsimässä suupaloja.
Kun yksi munkeista kumauttaa rautakiskoa, munkit ja noviisit asettuvat riisikulhoineen jonoon. Tällä kertaa korealaiset ovat tehneet lahjoituksen, varmaan kyseessä on muutakin kuin vain riisiä. Ryhmä silkkiasuisia lahjoittajia juhlistaa lounasta ja TV-kamera surraa. Me turistit tuijotamme ja kuvaamme ruokailua aidan yli päämunkkien ruokapöytään.
Munkkiluostari tarvitsee rahoittajia, mutta tällaisen teatterin täytyy loppua. Me massaturistit tirkistelemme munkkeja ja noviiseja kuin apinoita eläintarhassa.
U Bein silta
U Bein on Amarapuran ykkösnätävyys. Se on maailman pisin puutolppien varaan rakennettu lankkusilta, joka yhdistää luostarialueen yliopistoon. Sillan pituus on yli kilometrin ja leveys kolmisen metriä. Kaiteita ei ole kuin muutama nostosillan kohdalla. Se pala on korvattu betonilla, koska siltaa ei enää avata. Joessa liikkuvat purkit mahtuvat sen alta ja ovat kai aina mahtuneet, mutta joku kultalautalla liikkuvista kuninkaista ei halunnut alittaa siltaa.
Silloin tällöin joku maisemia ihaileva turisti kompuroi ja putoaa vihannespellolle tai Taungthama-järveen. Onneksi sitä ei tapahdu tällä kertaa, koska katson mihin astun. Monen tiikkilankun pää on kohollaan.
Talviaikaan eli näin kuivana kautena sillan alla kasvatetaan riisiä, papuja ja pähkinöitä ja hoidetaan ankkoja. Sadekaudeksi viljelykset joutuvat uppeluksiin ja viljelijät muuttavat ylemmäs.
Ayearwaddy-joen vartta pitää puksuttaa veneellä kolme varttia Minguniin, koska siellä on suuruudenhullun kuningas Bodawpayan mahtinäyte. Hän haaveili maailman suurimmasta pagodista 1800-luvun alkupuolella ja nostatti perustuksen, joka on samankorkuinen kuin suurin osa aiemmista pagodeista. Sen päällä turistit kiipeilivät vielä pari kuukautta sitten ennen viimeistä maanjäristystä. Kuningas kuoli ennen kuin projekti oli päätöksessä. Portiksi rakennetuista jättiläisleijonista on jäljellä perät.
Kuningas Bodawpaya sai valmiiksi jättisuuren kellon, jota kutsutaan Mingun kelloksi. Se on valettu metalliseoksesta, jossa on raudan lisäksi kultaa, hopeaa, sinkkiä ja kuparia. Kello painaa lähes sata tonnia. Sen saa kumahtamaan, kun lyö puunuijalla. Varsinainen aggression tuhoaja, jos on semmoiseen tarvetta.
Mandalay ja kuningaskunnan loppuvaiheet
Mandalayn Shwenandaw-luostari on 1800-luvun lopulta ja tiikistä mutta kultamaalattu ja kuuluisa tiikkisistä reliefeistään. Kuningas Mindon käytti italialaisia arkkitehteja, ja heidän työnjälkensä näkyy kaariholveissa.
Kuthodaw Pagoda on kultainen ja myös Mindonin rakennuttama. Tässä vaiheessa retkeä kullan kimallus on jo typerryttänyt sata temppeliä nähneen niin, että tuskin edes kuvaaminen kiinnostaa. Sitä vastoin Kuthodawin ympärillä olevat 729 marmoriset alttarirakennukset ovat erilaisia kuin mitä on tähän asti nähty. Kokonaisuutta sanotaan maailman suurimmaksi kirjaksi. Jokaisessa pyhätössä on kaiverrettu Buddhan paalinkielisiä ajatuksia marmoripaasiin. Kieltä ei puhu kukaan, mutta se kuuluu munkkien sivistykseen.
Kuningas Mindon oli heikkona naisiin. Hänellä oli viisikymmentä vaimoa, joista neljä asusti palatsissa ja loput kaupungilla. Lapsia syntyi yli sata. Viitisenkymmentä prinssiä kruunattiin juhlamenoin. Pojat koulutettiin Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Perhe rakensi sekä poliittisia että kaupallisia yhteyksiä useaan maahan. Mindon rakennutti rautateitä ja investoi tietoliikenteeseen. Kaikki toimi muuten paitsi, kruununprinssit eivät tulleet toimeen keskenään ja alkoivat tapattaa toisiaan heti kun isä kuoli. Britit näkivät tilanteen uhkaavana sisällissotana ja ottivat ohjat käsiinsä.
Kirjarakennelman edustalla on myös Mindonin rakentama Atumashi-luostari. Sen tiloissa vanha ja sairas Mindon yritti vielä rakennella strategioita hallituksensa kanssa brittivaltaajien etenemisen estämiseksi.
Kuningas Mindonin hallintopalatsi sijaitsi Mandalayn keskustassa kanavien ja puistojen ympäröimänä. Se tuhoutui toisessa maailmansodassa mutta tilalle on rakennettu alkuperäistä muistuttava levytalorykelmä. Siitä saa kyllä ideaa miten palatsissa asuttiin.
Linnassa oli useista eri halleja ja huoneita, oli vastaanottotiloja eriarvoisille vieraille ja eri perheenjäsenten ja hovipalvelijoiden oleskelutiloja ja yksityistiloja. Seinien valokuvista näkee kuinka upeissa vaatteissa ja plyymeissä kuninkaalliset esiintyivät. Silkkijakut ja leningit vitriineissä sopisivat vähintään malliksi nykyajan juhliin.
Burman historiaa
Suurinta osaa Aasiaa asuttiin ennen kuin ihmiskunta levittyi Eurooppaan. Runsaat tuhat vuotta sitten Myanmar, kuten myös nykyisen Laosin, Thaimaan ja Kambodzhan alueet, muodostuivat pienehköistä kuningaskunnista. Ne ottivat välillä yhteen, mutta elämä oli tasaisen kurjaa köyhillä ja äveriästä vallanpitäjillä lukuun ottamatta maajäristyksiä, myrskyjä ja taifuuneja, jotka ovat häirinneet kaikkia. Mongolien vallannoususta lähtien on sodittu kiinalaisia, intialaisia ja portugalilaisia vastaan kunnes britit tunkeutuivat maahan 1800-luvun alussa ja ottivat sen osaksi imperiumia 1800-luvulla. Vasta sitten maata alettiin kutsua Burmaksi.
Toisessa maailmansodassa burmalaiset liittoutuivat japanilaisten kanssa brittejä vastaan. Britit saatiin ulos, mutta japanilaisista tuli uusi riesa. Niiden karkottamiseen kului kolme vuotta.
Maa on ollut sotilasjunttien hallinnassa vuodesta 1962 vuoteen 2011. Vuonna 1989 Burman nimi vaihtui Myanmariksi ja Rangoonin Yangoniksi.
Opposition edustajia on kuritettu kymmeniä vuosia. Etnisiin kansanryhmiin kuuluvia on sorrettu ehkä tuhat vuotta.
Kun Burma itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen, johtajaksi nousi Aung San. Kaikki eivät pitäneet miestä kansallissankarina ja niin hänet murhattiin. Ennen sitä tytär Aung San Suu Kyi ehti aikuistua. Hän meni naimisiin amerikkalaisen kanssa, mikä ei ollut kaikkien mieleen, mutta rouva onnistui pitämään perhe-elämän politiikan ulkopuolella ja nousi vähin erin maan opposition johtoon. Hän on ollut leski jo pitkään eikä kahdesta aikuisesta pojasta Yhdysvalloissa juuri puhuta. The Lady, hänestä sanotaan ja kumarretaan. YK:n rauhanpalkinto on nostanut hänen arvoaan paitsi maailmalla niin myös Myanmarissa. Viimeksi marraskuussa 2012, kun Obama teki maahan virallisen Yhdysvaltain valtionvierailun, hän tapasi ensin rouva oppositiojohtajan ja vasta sitten maan presidentin.
Demokraattinen Myanmar
Sotilasjuntan vallan loputtua Myanmar on avautumassa. Ainakin osa kansasta pystyy ostamaan teknologiaa, autoja, moottoripyöriä, tietokoneita, kännyköitä ja pääsee verkkoon. Isoveli valvoo eikä politiikasta saa puhua. Yksi oppaista totesi, ettei hän puhu edes kaverien kanssa politiikkaa kuin korkeintaan kotona omien seinien sisällä. CNN:ää tai muita kansainvälisiä televisiolähetyksiä harva seuraa, koska satelliittiantennit on hinnoiteltu pilviin. Lehdissä uutiset julkaistaan kymmenen päivän viiveellä. Kaikki uutiset on sensuroitu.
Niin tapahtuu monessa Aasian maassa. Yksi suomalaisista kollegoistani huomasi muutama vuosi sitten Kuala Lumpurissa, että BBC:n uutislähetys alkoi aina kolme tai neljä minuuttia myöhemmin kuin Englannissa. Viivettä syntyy tietovirran sensuroinnista. Joku linjalla kuuntelee ja katkaisee, jos tulee kansalle epäsopivia asioita.
Tavallisen myanmarilaisen arkipäivää
Yhteisen kielen puuttuminen ja isoveli estävät kommunikoinnin tavallisen kansalaisen kanssa. Oppaitten levittämä tietämys saattaa olla värittynyttä. Mutta kun katselee ympäristöä, asioista voi jotain päätellä.
Autot ovat kalliita. Rekisterilaatoista erottaa kenelle ne kuuluvat; mustapohjaiset ovat yksityisten, punaiset busseja tai takseja, siniset virkamiesten, oranssit munkkien ja valkoiset diplomaattien.
Vielä pari vuotta sitten sotilasjuntan aikaan oli vaikea saada bensaa. Nyt sitä myydään Yangonissa jopa kioskeissa litran muovipulloissa. Mandalayssä, runsaan miljoonan asukkaan kaupungissa, kaduilla surisee enemmän mopoja kuin autoja. Opas kertoo, että 70-luvulla siellä näkyi lähes yksinomaan polkupyöriä. Baganissa liikutaan hevosvetoisilla rattailla. Jopa härkiä näkyy vetojuhtina. Maaseudulla naiset kantavat tavaraa pään päällä korissa tai nyyteissä pitkän laudan päissä.
Miehet liikkuvat hameissa. Harvalla paikallisella on suorat housut, farkut vielä harvemmalla eikä kellään näy shortseja. Useimmilla on hame, vyötärölle kurottu ruudullinen nilkkoihin ulottuva leveä kangaspötkylää. Naisilla on vastaava mutta useimmiten yksivärinen tai kukkakuvioinen. Naiset solmivat hameensa lonkalle ja miehet navan kohdalle sykkyrälle. Siihen kätketään rahat ja tupakat. Lähes kaikki käyttävät varvastossuja. Temppeleissä ja asunnoissa liikutaan avojaloin.
Iltaisin sää on viileää, Yangonissa parisenkymmentä astetta ja pohjoisempana Inle-järvellä viileämpää. Talvella siellä voi olla pakkasta. Paikalliset pukeutuvat aamuisin ja iltaisin tikkitakkeihin ja villapipoihin. Jaloissa pidetään varvastossuihin kudottuja sukkia.
Naisten ja lasten posket on maalattu keltaiseksi. Väri saadaan jonkin puun nilasta ja peite suojaa pahoilta hengiltä ja auringolta.
Usean aikuisen hampaat ovat punaruskeat ja vanhusten suu lähes hampaaton. Syynä lienee mälli. Katukioskeissa myydään ruskeista siemenistä, lime-tahnasta ja tupakasta pyöritettäviä pallukoita, joita erityisesti miehet imeskelevät kunnes ne lentävät syljen mukana turistin nenän edestä katuojiin. Naiset polttavat paikallista sikaria, jonka pintakerros on maissin tain muun ruohokasvin lehteä ja sisus palmusokerilla maustettua tupakkaa.
Uskonnollinen seremonia
Osuimme Baganissa kaste- ja konfirmaatiokulkueeseen. Buddhan lapsia juhlistetaan kahdesti, ensin vähän alle viisivuotiaina ja toisen kerran kuusitoistavuotiaina. Pikkutytöt puetaan keijukaisprinsessoiksi ja istutetaan hevosen selkään tai jos perheellä ei ole hevosta, härkien vetämiin vankkureihin. Teini-ikäiset puetaan prinsseiksi tai prinsessoiksi. Kulkueessa juhlittavien jäljessä kävelee joukko sukua parhaimmissaan. Soitinyhtyeet, tanssijat ja laulusolistit liikkuvat rattailla perässä. Niistä lähtee ääntä. Kvaliteetista ei ole hurraamista.
Juhlapäivän jälkeen konfirmoitujen päät ajetaan kaljuiksi. Heidät viedään luostariin munkkien ja nunnien oppiin viikoksi. Jos nuori tai lapsi on halukas jäämään, luostarit tarjoavat koulutukseen ilmaiseksi. Perusopetukseen sisältyy uskonnon lisäksi matematiikkaa, käden taitoja ja terveystietoa, koska meditointi vaatii jokaiselta oman kehonsa toiminnan ymmärrystä. Parhaillaan Myanmarissa hallitus harkitsee pakollista, ilmaista valtakunnallista koululaitosta, mutta toistaiseksi lasten kouluttaminen maksaa.
Turistirysiä ja kaupankäyntiä
Turistirysiä on vaikea välttää. Pahin sellainen on turistioppaissa kehuttu Popa-vuori, jonne Baganista on 50 km. Apinoita, roskia ja buddhismiin sekoittunutta taikauskoa ja turistikrääsää. Jos nyt jotain positiivista voisi kertoa, niin maisema on temppelihuipulta ihan hyvä. Matkalla näkee härkävankkureita ja asuintaloja, samanlaisia, joissa on asuttu vuosisatoja. Ei ikkunoita, ei saranallisia ovia, ei mukavuuksia ja mitä ilmeisimmin maalattia. Nykymaailman meno on tuonut muovin ja muut pakkausmateriaalit, jotka eivät maadu samalla tavalla kuin entisaikojen jätteet. Tiensyrjät ja talojen ympäristöt muistuttavat kaatopaikkoja. Tuhkaläjien perusteella roskakasoja ilmeisesti poltetaan ajoittain.
Matkaoppaat vievät puoliväkisin käsityöpajoihin, joissa esitetään mitä ehkä joskus joku käsillään teki, mutta joiden kojuissa myydään Kiinassa tai jossain muualla teollisesti valmistettuja tuotteita. Näitä on joka ikisessä kehitysmaassa.
Inle-järvellä näimme kangaspajan, jossa aherrettiin. Työntekijöitä oli viitisenkymmentä, kehräyksestä ja värjäyksestä kudontaan. Silkkikangasta jokaiselta kangaspuissa työskentelevältä syntyy suunnilleen metri päivässä. Inlessä työstetään myös Lotus-kukan vartta, josta syntyy pellavan näköistä kudosta.
Jalokivet, kulta ja hopea ovat vaikeita ostettavia sellaiselle, joka ei tunne metallin aitoutta. Niitä voisi löytää vaikka Yangonin Skotti-markkinoilta.
Käsityökohteista kiinnostavin oli lehtikullan valmistuspaja. Saimme hetken pitää kämmenellämme 32 gramman painoista 24 karaatin kultalaattaa, josta työstettiin ensin millin vahvuista nauhaa ja sitten bambupaperin välissä nuijalla hakaten 0,3 mm:n vahvuisia muutaman neliösentin lappusia. Niitä kansa ostaa temppeleitten ja Buddhien päällystämiseen.
Sagainin torilla vihannekset, pähkinät, pavut, mausteet, siemenet, kukat ja yrtit luovat väriloiston ja tuoksujen avaruuden. On lihaa ja kalaa ja tavaraa. Risut, puut, korit ja varvuista tehdyt harjat kertovat keräämisen ja käsillä tekemisen tarinaa.
Inle-järvi
Suomalaisesta näkökulmasta Inle on joen laajentuma. Se ei ole kovin syvä eikä leveä, mutta sen kylät ja kalastajat ovat matkan arvoisia.
Osa kalastajista käyttää pari metriä syvää kartion muotoista katiskaa. Se uppoaa järviruokojen sekaan niin että pintaan jää muutaman kymmenen sentin korkuinen kupu. Kalastajat etsivät kuplivaa kohtaa, johon he heittävät katiskan. Järvestä nousee karppia ja tilapiaa.
Viljely järvellä on vasta kummallista. Järven pinnalle syntyy ruokolauttoja ja ne taas keräävät juurakkoonsa ja lehdyköihinsä maatuvaa jätettä, joista vähitellen syntyy aallokossa kelluva lautta. Asukkaat kiinnittävät lautat järvenpohjaan bambukepeillä, jotka pitävät lautat paikoillaan mutta antavat niiden nousta ja laskea järven vedenpinnan mukana. Lautoilla viljellään kirsikkatomaattia ja yrttejä.
Melonta on outoa. Veneet ovat pitkiä ja kapeita, kuin yhdestä puusta vuoltuja. Meloja seisoo sen päässä ja kääntää melaa jalallaan. Kaukaa näyttää kuin meloja tanssisi veneen takatuhdolla.
Inle-järven asukkaita on neljännesmiljoona, kahdeksassakymmenessä tiiviisti asutetussa kylässä. Talot ovat tolppien päällä ja tehty päreestä. Joidenkin talojen alla on maata, savea ruopataan venereiteiltä ja sitä kasataan jostain raahattujen kivien päälle. Vahvemmalle perustukselle rakennettujen talojen seinät ovat lautaa, muutamassa näimme lasiset ikkunat ja satelliittiantennin katolla. Sikoja ja muita eläimiä kasvatetaan harvapohjaisessa karsinassa järven pinnan yllä, asuintilojen alla.
Jätteet putoavat suoraan järveen. Uusimmissa taloissa on jätesäiliöitä. Vedessä uidaan, peseydytään, sitä käytetään ruoanvalmistukseen ja siitä pyydetään kalaa. Kambodzhassa, Mekong-joen suistossa on vastaavanlainen asuntoalue, mutta tämä Inle-järven asutus on urbaanimpi.
Myös Inlellä meitä vietiin pagodeihin. Phaungdaw Oo on alueen tai Shan-valtion kuuluisin. Sen 1700-luvulta peräisin olevat Buddhat ovat kultamöhkäleitä, joista ei erota enää kuin päät ja vartalot. Pyhäkkö täyttyy juhlapyhinä tuhansista ihmisistä.
Vanha nainen
Kuthodawin marmorikirjaihmeen oviaukolla iäkäs nainen puhutteli meitä virheettömällä englanninkielellä. Se oli ollut hänen kotikielensä. Isoisä oli syntynyt San Franciscossa ja isoäiti Münchenissä. Ne olivat hänelle vain nimiä ja tarinoita jostain mielikuvituksen kohteesta.
- I have lived like a bird in a cage, nainen totesi.
Kulkuri ja Joutsen 