Aikaero iski rajusti kun saavuimme Friscoon. Lento Honkkareista ylittää monta aikavyöhykerajaa ja kestää kaksitoista tuntia. Vuorokausirytmi menee ihan sekaisin. Lähdimme kahdelta iltapäivällä ja aurinko paistoi. Saavuimme Friscoon meille menneen päivän aamukymmeneltä ja pilvet leijuivat raskaina. Päässä pyöri kolme koneessa nähtyä elokuvaa ja askel hoippui.
Friscossa kylmät ilmavirrat kohtaavat ja kosteus erityisesti talvella pureutuu luihin ja ytimiin. Sää on silti sivuseikka, koska kaupungin erityisyys ottaa valtaansa satoi tai paistoi. Puuhuvilat ja korkeuserot ovat kuin Tampereen Pispalaa toiseen potenssiin. Golden Gate –silta on luonnossa vähintään yhtä huikea kuin valokuvissa. Kahdeksantoista vuotta sitten ajelin auringon laskiessa sillan alta ulos ja pimeän tullen takaisin sisään. Se oli silloin kun pääsin puhelininsinöörien konferenssiin. Valtamereltä nouseva sumu tallentui elämyksiin ikikuvaksi.
Olemme molemmat Friscossa kolmatta kertaa. Meillä on aikaa kaksi päivää, joten vääntäydymme hotellihuoneesta ulos vaikka väliin jääneet yöunet kutsuvat. Ensin kalasatamaan, Fishermens Warfille, sieltä löytyy amerikkalainen pizzeria ja äyriäissoppaa. Sen höyryävä lämpö ja suola saavat veren kiertämään. Kaikki muu toimii paitsi oikean jalan varvas. Ja senkin pistely unohtuu, kun ohitamme Lombard-kadun kuuluisan mutkamäen ja italialaisen kaupunginosan takaa kiinalaiset korttelit.
Italialaisessa kaupunginosassa puhutaan italiaa, vaikka muuttoaallosta on 150 vuotta. Kiinalaisia muutti Friscoon kultakuumeen aikaan satatuhatta. Ja nyt kiinalaiskaupunginosan kauppakujilla myydään samaa tavaraa kuin Hongkongissa, ehkä jopa halvemmalla. Näyteikkunoissa punainen nallekarhu heiluttaa kättään Tyynen valtameren molemmin puolin, koska on kiinalaisen uuden vuoden aika.
Jalkapallojoukkuetta Fortyniners mainostetaan joka bussin kyljessä. Kalifornialaisjoukkue on tyrkyllä Super Bowl -loppuotteluun. Opin yksityiskohdan, jolla voin briljeerata myöhemmin, nimi Fortyniners tulee vuodesta 1849, jolloin kultakimpaleita löytyi lapiolla töytäisten ja sormilla haroen Sacramenton lähistöltä. Kultakuumeen etujoukoissa maahan tulleet rikastuivat.
Kun me vierailimme Friscossa 80-luvulla, ajelimme bussilla Golden Gate –puistoon. Oli maaliskuu ja aurinko paistoi. Rinne oli täynnä auringonottajia, poikapareja, joiden koipien yli loikimme. Jostain syystä sitä haluaa nähdä samat paikat uudelleen. Sataa tihuuttaa ja puistossa näkyy vain muutama japanilaisturisti ja yksittäinen lenkkeilijä. Puut ovat yhtä komeita kuin muistoissamme. Parisataa vuotta vanhaa kivisiltaa emme edellisellä kerralla huomanneet.
Punapyökkimetsän puut sillan takana näyttävät vielä suuremmilta jättiläisiltä kuin muistoissa.
Alcatraz jäi edellisillä kerroilla väliin. Se vie voiton kaikista vankilakokemuksistani. Hämeenlinnan vankilassa olin kerran bileissä ja sen sellit vaikuttivat rekvisiitalta. Hanoin Hilton nukkepatsaineen toi myös mieleen teatterin ja Melbournen pari sataa vuotta vanha vankila oli selvästi museo. Alcatrazin eristyssellissä tulee pakokauhu kahdessa sekunnissa enkä anna Reijon sulkea liukuovea kokonaan. On helppo kuvitella kuinka ankeaa vankilassa aikoinaan oli. Sellit ovat ahtaita, lattiapinnan täyttää sänky, vessanpönttö, seinään kiinnitetty pöytälevy ja puolenmetrin kaista ovelta sängyn ohi pytylle, jonka yllä hylly. Ruokasalin nurkissa kaasuhanojen päät muistuttavat natsien juutalaisleireistä. Alcatrazissa kaasu oli tarkoitettu hätätilanteisiin. Niin äärimmäistä hämminkiä ei syntynyt, vaikka rangaistusvangit saivat joskus käsiinsä keittiöveitsiä ja muita teräaseita. Monella vangilla oli turvallisempaa sellissä kuin ruokalassa tai kolmen tunnin ulkoilmavapaudessa.
Kotona katselemme Pako Alcatrazista elokuvan uudelleen. Se heilauttaa syvältä. Näimme paikan päällä ne pari selliä, joista paettiin ilmanvaihtokanavaan ja edelleen vapauteen. On vaikea uskoa, että vangit selvisivät aallokosta kevyen puhallettavan patjan avulla, mutta elokuva saa katsojan sitä toivomaan.
Alcatraz johdattaa meidät Bodega Bayn rantaan Hitchcockin Linnut– elokuvan näyttämölle. Kirkko, koulu ja venelaiturin rantabaari ovat siellä edelleen. Tosin ne sijaitsevat toisistaan erillään kun taas elokuvan katsoja olettaa niiden olevan vieretysten. Kirkkotornin näkeminen tuo linnut heti mieleen. Mutkainen tie, jota pitkin filmin naispäähenkilö urheiluautossaan ajaa rantaan, avautuu edelleen samaan laakeaan maisemaan. Puita on harvassa ja ne repsottavat. Lokit ovat lihavia ja niitä lentelee harvakseen aavalla taivaalla.
Friscon muistoihin jää vuokraamon laivamainen Ford. Sen etupenkki on kuin viisikymmentäluvun kernisohva, leveyttä riittää mutta vyöt pitävät paikallaan. Niitä ei 50-luvulla autoissa ollut ja neito saattoi liukua kuljettajan syliin.
Napa Valleyn viinitarhoissa ihailemme maisemia ja tuoksuja, koska alkoholiton tammikuu rajoittaa.
Tammikuussa viiniköynnökset ovat lehdettömiä ja ne on typistetty tai niitä leikataan parhaillaan. Viinintuotanto on teollisempaa Napassa kuin Pohjois-Italiassa. Loivasti viettävää viinipeltoa riittää paikka paikoin silmän kantamattomiin. Italiassa viini kasvaa jyrkemmissä rinteissä pikku tilkuilla ristiin rastiin ja omistajat asuvat kylissä mäkien huipuilla ja vain harvoin tihentymästä erillään. Napassa talokeskittymät eivät tarjoa kummemmin kuvattavaa, kun taas Barbarescossa tai Montepulcianossa kuvattavaa on kaikkialla, on kujanäkymää, kierresavupiippua ja ikkunapuitteita ja kissoja ja koiria ja kukkia ja tätejä.
Napassa kallioiset mäet on kaivettu onkaloiksi, joissa tunnetuimmat viinimerkit säilövät tuhansia tynnyreitä. Sellaisia volyymeja tuskin saavutetaan Pohjois-Italiassa muualla kuin Barolon amerikkalaisomisteisissa tarhoissa. Niiden maistelupöydissä tavallinen viininnauttija tuntee helposti olonsa maalaismaiseksi kun taas Napassa kohtelu on mutkatonta.
– Tepäs olette ajallaan, Nancy M. Harris toteaa Pine Ridgessä. – Ja sitten maistamaan!
– En oikein tiedä, kun kello on vasta kymmenen..
– Ajoimme portista sisään, koska tämä paikka on kaunis ja koska olemme usein juoneet teidän viiniänne, Reijo jatkaa.
– Ei teidän ole pakko maistella. Voitte aivan hyvin katsella vain. Jos haluatte, voin järjestää teidät kiertoajelulle kahdelta. Soittakaa vaikka tuntia ennen.
Beringerin viiniä maistan. Se on saksalaisten 1800-luvulla perustama viinitila, joka lähes ainoana on tuottanut viiniä keskeytyksettä. Muut lopettivat kieltoajan aikaan, mutta Beringer onnistui myymään mantereen kirkkoihin.
Napassa viininmaistajaisten tavoitteena on kiinnittää asiakas klubiin. Muutamalla satasella vuodessa saa neljä lähetystä kotiovelle. Jos asiakas kirjoittautuu jäseneksi, kolmen viinin maistelu on ilmaista. En halua uusia sähköposteja. Kahdeksalla dollarilla saan kolmesta pullosta pikku lirauksen kerrallaan lasin pohjalle.
Beringerit ovat toistasataa vuotta sitten rakentaneet Jugend-linnan, joka on sittemmin muutettu kodista asiakastilaksi. Barbarescossa kirkko on muutettu maistelun alttariksi ja sakasti viinivarastoksi. Kumpi parempi, siinä sitä on miettimistä, jos pää kestää.
Kulkuri ja Joutsen 