Meillä on vielä paljon näkemättä maisemia Italiassa, vaikka olemme vastailleet kysyjille viisi vuotta, että Stresassa asumme. Sitä paitsi meillä on ollut asunto Lago Maggioren rannalla vuodesta 1998. Vasta pari vuotta sitten kävimme Sorrentossa ja Amalfin rannikolla ensimmäisen kerran. Kun olimme kokopäivätyössä, jäimme lomilla Stresan kulmille. Nyt on reissaamisen aika.
Ystävämme Hannele on hankkinut asunnon saappaan kannuksen tuntumassa Vaston kaupungista, Adrianmeren rannalta. On syytä käydä tupaantuliaisissa.
Vaston keskusta on rakennettu pari tuhatta vuotta sitten jyrkänteelle. Sieltä on ollut hyvä tarkkailla merta. Hiekkarantapoukama avautuu kuin Sorrentossa. Alhaalla rannassa hiekka on vaaleaa ja matalaa kahlattavaa riittää. Turisteja on harvassa, aitoutta etsivälle todellinen helmi. Kuppiloissa puhutaan italiaa, meille ei edes tarjota saksaa, joku nuori haluaa harjoituttaa englantiaan. Nyt ei tarvitse tolkuttaa, etten ole saksalainen ja ymmärrän italiaa, ainakin vähän.
Hannelen keittiön ikkunasta avautuu mereen laskeutuva appelsiinipuulehto. Lehvistössä oranssit hedelmät vilkkuvat kutsuen. Mikäs sen makeampaa.
Menomatkalla poikkeamme Riminille. Edelliset muistomme ovat kahdenkymmenenneljän vuoden takaa. Tommi oli silloin niin pieni, että halusi snorkkelit. Tällä kertaa me Reijon kanssa emme katso peiliin vaan palaamme nuoruuteen. Rimini on parikymppisten kesäbilepaikka.
Satamassa kalastajat lainaavat veneensä jytänäyttämöiksi. Mainoksessa kehutaan, että rannassa on 80 tiskijukkaa ja kymmeniä bändejä, jopa Boy George. Häntä emme näe sillä kukaan ei tiedä missä kymmenistä esiintymislavoista ja mihin aikaan.
Rantalaiturilla porukka huojuu ja velloo ja me mukana. Bassot jumputtavat niin kovaa, että kun käden laitaa rintaan kiinni, koko kroppa resonoi. Vastaavassa kuminassa ja ahtaudessa Suomessa pelkäisin. Jos Riminillä joku vahingossa tönäisee, hän pysähtyy ja pyytää anteeksi. Onhan täti kunnossa, huolestunut varmistaa.
Tuuli puhaltaa leppeästi mereltä ja seetrit varjostavat. Niin on ollut maailman sivu, ainakin sataviisikymmentä vuotta, niin kauan kuin Grand Hotel www.grandhotelrimini.com on ollut pystyssä, ehkä jo ennen barokin yltäkylläisyyttä. Ei me siinä asuta, rannassa on edullisempiakin.
Lähes neljännesvuosisata sitten, kun viimeksi ajelimme alas Adrianmeren rantaa, emme ehtineet pysähtyä San Marinossa. Se on maailman vanhin tasavalta, perustettu jo vuonna 301. Kaupungin korkein kohta on vajaat 800 metriä meren pinnasta. Jyrkkä pudotus ikivanhojen kivipaasien takaa huimaa. Näitä maisemia on ihailtu tuhansia vuosia. Nyt pikkumaassa on vajaat 30.000 asukasta ja oma edustaja jopa Yhdistyneissä kansakunnissa.
San Marino elää turismista. Kello- ja hajuvesikauppiaitten ovilla tarjoukset on kirjoitettu venäjäksi. Tuotteita ei veroteta, Channel 5:ttä saa pullollisen viidellä eurolla. Liekö aitoa, kuka tietää. Ennen San Marinosta lähetettiin postikortteja, nyt niitä tuskin näkee, ehkä numismaatikot hankkivat postimerkkejä keräyksiinsä.
Hotellimme ikkunasta avautuu terrakottakattojen peittämä rinne. Kaksituhatta vuotta sitten roomalaiset leipoivat pullonsyrjän muotoisia tiiliä ja asettelivat ne lomittain niin, että vesi valuu räystäiltä alas. Voi olla, että kattorakenne on jo etruskien keksintö. Ikivanha ratkaisu toimii edelleen. Syystuulet mereltä tai vuorelta eivät tiiliä heilauta, lumikin valuu nopeasti maahan.
San Marino on ollut tekijöiden valtakunta, korkealla torneissa mahtimiehet ja alhaalla rinteillä maanviljelijät ja sepät. Järjestys on ollut kaikkialla rannikolla sama, rannan tuntumassa kalastajat ja merenkävijät, ylhäällä omistava ylimystö, välimaastossa kauppamiehet ja palveluskunta. San Marino on parikymmentä kilometriä mereltä, koska kukkulaa ei löytynyt lähempää. Täällä lyötiin hopearahoja jo ajanlaskumme alussa. Metallista valettiin tarve-esineitä ja koristeita, taottiin koruja ja lukkoja. San Marino ei ollut yhtä suuri varakkuuspesä kuin Venetsia tai Firenze, joten pikkuvaltion mahtimiehet säilyivät valloittajien hyökkäyksiltä. Garibaldikin jätti tämän kukkulan rauhaan.
Riministä etelään Marchen-maakunnan läpi Abruzzoon maisemat vain paranevat. Heinäkuun alun värihehku paisuttaa onnentunteita, mitäs tässä murehtimista, edessä viljapellot, vihreät mäentöyräät ja kauempana pilkottaa meri. Anconan eteläpuolelta koukkaamme Pedascon kohdalla rantatielle. Se on yhtä kaupunkien jatkumoa, tihentymää toisensa jälkeen. Abruzzon puolella Martinsicurossa löydämme lounaspaikan, jossa syömme paikalla pyöritettyjä puolikuunmuotoisia vaaleanruskeita, täytettyjä tyynyjä, niin herkullisia, että suuresta lautasellisesta ei jää kuin öljyinen pinta. Pääruoka-annoksen vasikankyljyksestä jää luu.
Kulkuri ja Joutsen 