Pitbull lavalla ja Yorkshiren terrieri aidanraossa

 

Aurinko paistaa ja me kaksi, minä ja Lucy, ajelemme avo-autolla kuin Thelma ja Louise. Kummasti miehet tuijottavat, ehkä autoa.

– Kato mikä teksti! Louise huutaa.

Pick-up –kärryn takalasin poikki kiiltelee tarra: Asekontrolli tarkoittaa, että suurikaliberista on pidettävä kahdella kädellä.
gun-2

Nämä etelän punaniskat! Presidentti Obama tukee tiukempia aseenkatolakeja. Joukkomurha Newtownin kansakoulussa puhuttaa ja järkyttää, eikä se saisi toistua eikä unohtua. Aseita on helppo hankkia. Niitä myydään WalMartissakin, kauppaketjussa, josta tavalliset perheenäidit ostavat päivittäisruokatavaransa. Aseiden puolesta puhujat vetoavat jokaisen oikeuteen suojata kotia ja perhettä. Moni nuorisorikollinen nappaa aseen äitinsä tai isänsä asekaapista. Jotkut pitävät asetta ladattuna sängyn alla. Pistoolit ja revolverit tulisi säilyttää lukkojen takana. Ja kuka tarvitsee puoliautomaattista? Eikö kannata soittaa poliisille, jos joku häiritsee kotirauhaa. Poliisit ampuvat ketä sattuu, Lucy väittää. Jos pariskunta tappelee ja toinen soittaa virkavallan, ruumiita syntyy viimeistään poliisin luodista.

– Tuolla kahjolla on vielä pitbull lavalla, totean.

Pysähdymme punaisiin. Mustangin konepelti jää trimmatun pikkukuormurin alapuolelle ja koiran tuijotus piiloon.

– Koiraa ei saisi pitää avolavalla, Lucy toteaa.

– No ei niin. Tuollaisista tyypeistä pitää pysytellä kaukana.

Painan kaasua, heti kun valo vaihtuu. Mustangin moottori hyrähtää ja mies Chevroletissa jää taa.             Radion musiikkiohjelma vaihtuu uutisiin. Obaman terveydenhuoltouudistuksen tilanne solahtaa ohi, mutta säätiedotuksen kohdalla terästymme. Luvataan epävakaista.

– Kannattaako meidän ajaa Dali-museoon tänään? Lucy kysyy.

– Totta kai mennään. Museossa ei kastu.

Olen pitkään odottanut Dalin ja Bunuelin yhteisnäyttelyä. Tämä päivä on merkitty kalenteriin jo viikkoja sitten. Olen ilmoittanut pomolle, työkavereille ja asiakkaille, että olen tänään lomalla.

Kun aamu valkeni, kävin noutamassa Lucyn. Ajetaan aamiaiselle rantakuppilaan. Syödään vohvelit ja otetaan lasilliset kuplivaa, yhdet vaan. Vaihdetaan kuulumisia, ensin kaikki hauskat ja sitten kuinka kumppanin kanssa sujuu ja mitä on kuultu tuttujen tekemisistä ja sen sellaista.

Lucy on kuukausi sitten muuttanut Billinsä kanssa Braden-joen varrelle, entiseen maataloon. Ympäristö on jokseenkin luotaantyöntävää, rähjäisiä puutaloja, aitoja, portteja ja kylttejä, joissa varoitetaan läpikulusta ja vartiokoirista. Joessa liikkuu alligaattoreita. Lucy väittää, ettei niitä ole näkynyt. Billin ja Lucyn piha on aidattu, joki virtaa siitä parin metrin päässä. Bill pitää ruohikkoa kurissa myös rantakaistaleella, joten lähestyvän alligaattorin pitäisi näkyä talon terassilta. Vesi joessa on paksua ja vihreää. Kaiken huipuksi Lucyn luokse vievän kadun kulmassa sojottaa puunraato, jonka oksilla korppikotkat sukivat siipiään.

Joka kerta kun ajan kelon alta ilman kattoa, kavahdan mustien lintujen kalkkunakauloja ja julmaa katsetta. Taivaalla joen yllä niitä lentelee hajanaisena laumana kymmenkunta. En voi olla ihmettelemättä Lucyn innostusta talosta, suunnitelmia ruusutarhasta ja huvimajasta.

dali-1

Valokuvien, Dalin maalausten ja kanintupsukoristeisten veistosten lisäksi museossa näytetään pätkiä Bunuelin ja Dalin yhdessä tekemistä elokuvista. Hiukkasen groteskia, mutta kestän, koska Lucykin kestää. Aikaa vierähtää ja tunti kuluu vielä museon kaupassa, josta Lucya on vaikea saada irti. Kiinassa valmistetut esineet, joihin oli painettu mestarien teosten kopioita, eivät voi olla hintansa arvoisia.

Vesi ripsahtelee museokaupan ikkunaan. Lucy ehdottaa oven suussa myytävää valuvilla kelloilla koristeltua sateenvarjoa. Työnnän hänet ulos.

– Juostaan. Parkkipaikka ei ole kaukana.

Kun olemme juosseet sata metriä, autolle on vielä matkaa ja vettä alkaa valua kuin olisimme palokunnan joukkoharjoituksissa. Loikimme lätäkköjen yli. Tullessa parkkipaikka oli täynnä ja nyt auto nököttää tyhjän aukion äärimmäisessä rivissä sataman kupeessa. Meillä oli aikaa seisoa rantapenkereellä ja katsella pelikaaneja. Nekin ovat löytäneet sateensuojan jostain, koska joka tolpan pää on tyhjänä.

Moottoritiellä sade paisuu vedenpaisumukseksi ja rättikatto rymisee. Pisaroita tihkuu sisään vasemmasta ylänurkasta. Pysyttelen oikealla kaistalla ja toivon, että perävalot näkyvät. Sumuvalonäppäintä ei löydy mistään. Tuulilasi kirkastuu lasinpyyhkijän alta sekunnin sadasosiksi kerrallaan. Joku kiitää ohitse hätävilkut päällä. Otan esimerkistä mallia.

Skyway-sillan tuulivaroitusvalo palaa, mutta puomi on ylhäällä. Osa autoilijoista siirtyy siitä huolimatta sivuun odottelemaan.

Kauniilla ilmalla sillalta näkyy horisontti ja tuulisella säällä riippulautailijat täyttävät taivaan. Nyt ei näy mitään muuta kuin muutama metri valkoista kaistaraitaa. Tie nousee mäeksi. Sillan alta mahtuu kaikki lahdella liikkuvat veneet ja laivat, korkeimmat mastot ja tuhansia matkailijoita kantavat risteilyalukset.

Bill ei pidä siitä, että joutuu illalla odottelemaan. Särkyvä uutislähetys vahvistaa, että tornadovaroitus koskee sillan tätä puolta, ei eteläpuolta. Kyllä tästä vielä hengissä selvittäisiin, vakuuttelen ja vilkaisen Lucyä vieressäni. Hän pitää kiinni kädet suorina hansikaslokeron kannesta ja katsoo tiehen. Vakuutan, että näen riittävästi.

korppikotkat

Korppikotkia ei näy. Piruparoilla on jossain myrskysuoja. Kun etsin lintuja yläviistosta, alaviistossa tömähtää. Pysähdyin heti ja tuikkaan hätävalot päälle. Lucy ei kuullut mitään.

Ei auta kuin nousta katsomaan. Sateessa makaa pikkuinen koira, Yorkshiren terrieri. Se vikisee. Olen nähnyt koiran ennenkin, kun olen ajanut Lucyn luokse. Se on räksyttänyt aidan raosta. Miksi ihmeessä se on ainoana elävänä sateessa ja osunut juuri tähän?

Nostan koiran ja tuon Lucille nähtäväksi.

– En mä vaan tiedä kenen se on.

– Viedään se teille. Bill ehkä tietää.

– Eikä viedä. Bill on allerginen koirille.

Tontit kadun varrella ovat suuria ja portteja on harvassa. Epäilen, että olen nähnyt koiran juuri tällä kohtaa aiemmin, Varokaa vihaista koiraa –kilven alla. On avattava portti, ajaa talolle ja kysyä, onko koira heidän. Jätän koiran Lucyn syliin.

Portti narisee ja paukkuu ja raottuu vaivoin. Paukahtaa. Apua minulta pääsee, mutta tuskin se mihinkään kuuluu.

Talon ovella valoaukossa seisoo mies, ase kädessään.

– Tämä on yksityisaluetta, ei läpikulkua. Etkö osaa lukea?

– Älä ammu, täällä on loukkaantunut koira! Onko teillä terrieriä?

Salamoi. En saa selvää vastaako mies jotain vai ei. Samassa rämähtää. Ukkonen on melkein päällä.

Palaan autoon. Lucy nyyhkii koira sylissään. En kysy pelkääkö hän ukkosta vai miestä ja ajan portista sisään.

 

Miehellä on edelleen ase kädessään. Hemmetti, jos hän ampuu katon läpi, se on pelkkää kangasta ja luoti voi osua meihin. Olisi pitänyt heittää koira pihaan ja unohtaa koko juttu.

Avaan auton ikkunan.

– Meillä on täällä terrieri. Onko se sinun?

– Nouskaa ylös ja kumpikin kädet auton konepellille, mies komentaa.

Kaistapää.

Koira on avannut silmänsä ja tärisee. Nousen kädet ylhäällä autosta.

– Se toinen kanssa! Mies vaatii.

Silloin huomaan auton katoksessa. Tuttu kuormuri ja teksti takaikkunassa, se taula risteyksessä aamupäivällä.

– Lucy, nouse autosta! Pidä kädet ylhäällä! Jätä se koira autoon!

Mies tulee kohti. Tämän kanssa ei ole leikkimistä. Lucy hoippuu ja melkein kaatuu konepellille.

– Törmäsin tuossa edessä, kadulla terrieriin, Yorshiren terrieriin, tumman ruskeaan. Se on auton etuistuimella. Onko se sinun?

– Häh?

Mies kävelee ohi etuovelle ja alkaa kirota.

– Hemmetin muija.

Luulen hetken, että hän tarkoittaa minua, mutta mies jatkaa jostain ulos päästämisestä ja lellikistä. Täytyy olla kyse miehen puolisosta. Kunpa se nainen olisi kotona. Tai jos ei sittenkään. Mistä tietää, vaikka nainen olisi vielä hullumpi kuin tämä äijä?

Meidän piti pysyä kaukana näistä, niin Lucylle aamulla vakuuttelin.

Mies ottaa koiran kainaloonsa ja tutkii sitä hetken. Yllättävän hellästi. Koira nuolaisee miehen kättä.

– Nyt helvetti lähdette täältä. Peruuttakaa ulos! Tai vihellän Rafan.

Pitbull lavalla. Siihen en halua tutustua. Juoksen autoon ja Lucy perässä.            Peruutusvaihdetta ei löydy. Mies ampuu toisen kerran kohti taivasta tai sitten se on ukkonen. En voi olla varma.

Kun vihdoin saan koneen käyntiin ja pakin päälle, erotan hurtan terassilla. Lucy vollottaa.

– On sulla naapuri!

Ääliön portti saa jäädä auki, kaasutan koneesta ykkösellä kaiken irti.

On meillä Billille selittelemistä. Ehkä Billilläkin on ase. Saattaa olla, että tässä asujaimistossa tasavertainen aseistus takaa naapurisovun.

Sade on tasaantumaan päin. Korppikotka lentää yli.

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s