Kulkuri ja Joutsen

 

 

• Prop clear, Reijo huutaa Cessnan ikkunasta.

Ei sitä kukaan kentällä kuule, mutta sääntö mikä sääntö. Kun pikkukoneen moottorin käynnistää, pitää varoittaa muita.

On varhainen aamu ja pääsemme nousemaan yhdessä auringon kanssa. Säätiedotuksen mukaan jonkin sortin pilvirintama saattaa uhata meitä paluumatkalla. Nyt taivaalla näkyy vain muutama hattara. Sarasotan lahti ja riuttasaaret piirtyvät alle kuin kolmiulotteinen kartta.

 

            Istun nelipaikkaisen koneen perällä. Juuri ja juuri sain ahterini etupenkin selkänojan oviaukon välistä sisään. Epäilen turvaliivejä, jotka on pujotettava päälle meren yli lennettäessä. En pääsisi hätätilanteessa etuovesta ulos ne päällä. Kaikki on lain kirjaimen noudattamista. Pakkolaskua mereen ei tule, ei saa tulla.

Etupenkillä Reijon lisäksi on kakkosohjaajana Kirby, lennonopettaja. Vaikka Reijolla on lentolupakirja taskussa, yksinlento Bahamalle olisi ehkä liikaa, sillä Grand Bahaman Freeport-nimiselle lentokentälle on kahden ja puolen tunnin matka. Kapteenit vaihtavat koodiviestejä lennonjohdon kanssa, hebreaa minulle. Kirk on tuntia aiemmin kirjannut tämän lennon IFR:nä eli instrumenttilentona. Se antaa meille mahdollisuuden lentää korkeammalla ja nopeammin. Pilvet eivät haittaa. Puheen pälätys lennonjohdon kanssa sisältää koko joukon numeroita, numeroita, 14, 32, 19.25, desimaalipilkkuja sanotaan pisteiksi, kai ne ovat suuntia ja korkeuksia.

Reijo kytkee autopilotin päälle. Sen jälkeen pilotti voi irrottaa kädet ohjaustangosta. Mittareita on kuitenkin seurattava. Kirby laskee polttoaineen kulutusta, yhdeksän gallonaa tunnissa, meitä on kolme ja ilmastointi kuluttaa oman osuutensa, mutta ei hätää. Kaikki näyttää hyvältä.

            Ylitämme Bushin perheen huvilasaaren. Niillä on oma lentokenttä.  Sitä on lähiaikoina laajennettu, Kirby tietää. Aiemmin Bushin vieraat ovat joutuneet käyttämään Sarasotan kenttää ja saaneet sieltä helikopterikuljetuksen saarelle. Hankalaa tietysti. En ole ihan varma erotanko Bushin vapaa-ajan asunnon muista jättihuviloista, sillä Sarasotan eteläpuolella rannat ovat täynnä puistojen sisään rakennettuja palatseja.

Omakotialueiden ympäri ja sisään johtavat tiet muodostavat hauskoja kuvioita. Asemakaava-arkkitehdit ovat pyöritelleet harppia, kun tätä asemakaavaa on piirretty. Osa taloista ryhmittyvät liljoiksi tai mustekaloiksi. Kun etenemme sisämaahan, maisema muuttuu vihreäksi ruudukoksi. Osa tilkkutäkistä on appelsiiniviljelystä. Seitsemäntuhannen jalan korkeudesta ei erota kuin hienoista vaihtelua vihreän sävyssä, ehkä vihannesmaat ovat tummempia kun sitruspuut tai päinvastoin.

Pilvien halki käy lentäjän tie, ylitse maan ja veen, soi päässäni, kun katselen alas. Kirby varoittaa pompuista. Pilvessä ilmantiheys muuttuu ja se heiluttaa, varsinaista ilmakuoppaa ei kuitenkaan ole tulossa, Kirby toteaa. Hän tietää missä pilvessä on virtauksia, missä ei. On rauhallista, vähän samanlainen tunnelma kuin leikkaukseen olisi menossa. Ei ole mitään syytä pelätä, koska siitä ei ole hyötyä, kaikki on kirurgien käsissä. Kun pikkukoneeseen istuu, on luotettava kapteeniin.

Poliisit ovat vastassa Freeportin lentokentällä. Mitä nyt? Miksi meitä mulkoillaan? Kirby kysyy joltakulta syytä ja saa kuulla, että poliisijoukkue on saattamassa uloslähtevää pääministeriä. En viitsi ottaa kameraa esiin, vaikka mieli tekisi.

Tullimies on tullut paikalle vain meitä varten. Hän neuvoo, kuinka ja mitä papereita pitää täyttää. Myös Kirbylle paperityö on uutta, opetuslennot eivät tavallisesti yllä ulkomaille. Kaikki tämä vaan siksi, että Reijon on saatava tavallinen leima passiin, hän ei saa olla maassa opiskelijaviisumilla, kun kerran opiskelu on ohi.

Lounas Bahamalla ja takaisin. Ylellistä. Kävelemme puukojujen ohi keskustan halki. Samanlaista kuin Floridassa, viidakko tien varrella muistuttaa Jukatanin niemimaata. Floridassa ryteikkö on harvoin yhtä hoitamatonta.

Syön Conch-annoksen, se on Bahaman kansallisruokaa, simpukoita. On pakko ottaa lasillisen shampanjaa. Ei hullumpaa. Kapteenit juovat vettä ja dieettikolaa.

Palaamme West Palm Beachin kautta. Siellä Reijo saa oikeanlaisen tuloleiman. Nyt meillä on oikeus oleilla Floridassa vaikka kuusi kuukautta, jos vakuutus sen sallisi.

West Palm Beach on Miamin pohjoispuolella, mutta samaa täyteen rakennettua rantakaistaa. Olen jo ehtinyt tottua ujellukseen, joka syntyy siitä kun automaatti otetaan pois päältä. Reijo kaartaa ja talot tulevat lähemmäs, uima-altaiden pohjamosaiikkien kuvioita ei ehdi tarkkailla, puistojen latvat keinuvat ja vihdoin eteen ilmestyy kiitorata. Rauhallisesti, ei suuria liikkeitä, pidä nokkaa vielä ylhäällä, Kirk toteaa. Reijo laskeutuu mallikkaasti. Palaneen kumin haju on jäänyt jäljelle edellisestä pikkukoneesta, jota seurasimme Freeportista asti.

            Tullivirkailija odottaa meitä. Hän on aivan eri kaliiberia kuin New Yorkin vastaavat, hymyilee ja naurahtelee. Meillä ei ole tavaraa eikä rahaa, naistullipoliisi kyselee niistä napakasti. Reijon taskussa on pari sataa, minulla ei ole edes lompakkoa. Tiesin, että herrasmies hoitelisi lounaan Bahamalla.

Kone tankataan ja turvaliivit taitellaan syrjään. Paluumatkalla Reijo on puikoissa, hän lentää pilvien välistä neljässä tuhannessa. Sää on loistava, Kirby toteaa. Säätiedotuksessa uhattu pilvirintama huoletti häntä, ei lennon kannalta vaan minun kannaltani. Hän ei halunnut rouvalle poukkoiluja. On tosiaan kuin Finnairissa, tasaista kuin mikä. Nukahdan.