Käväisimme ensimmäisen kerran Buenos Airesissa syksyn 2010 maailmanympärimatkalla. Kun kerran oli mahdollista ottaa se Tyynen valtameren rantakierrokseen, niin ilman muuta.
Buenos Airesissa on kesä on kuumimmillaan tammikuussa. Vastaantulijat kadulla tuijottavat hikisinä eteensä kuin olisivat tekemässä ennätystä saunan lauteilla. Tyylikkyyspisteitä ei voi jakaa kuten Bogotassa. Kaikkien vaatteet takertuvat sääriin ja rypistyvät peppuun, lähes neljäkymmentä astetta Celsiusta on liikaa. Rankkasade ja ukkonen tulossa, hotellimme hengetär toteaa.
Buenos Aires on mahtipontinen kaupunki, monta laajaa puistoa, leveät väylät kuin Pariisissa, ydinkeskustan rakennukset muistuttavat Barcelonasta, Madridista, Pariisista, Lontoosta, Wienistä, Roomasta ja Milanosta. Me tulemme Caserón Porteńo -tangohotelliin kun kotiin, saman huoneenkin saamme kuin missä yövyimme runsaat kolme vuotta sitten. Vaikka Buenos Airesissa voi hyvin aistia, että maan asiat eivät ole tolallaan, ne ovat ehkä huonommin kuin kolme vuotta sitten, tämä kaupunki vetää puoleensa. Jotain ainutlaatuista on tunnelmassa, aivan kuin olisimme kuusikymmentäluvun Italiassa. Niin kuvittelen.
Tapaamme britin, Jonathanin, joka on jättänyt IT-alan konsulttifirman ja vakituisen työn ja aikataulut nelisen vuotta sitten. Hän elättää itsensä englanninkieltä puhuvien turistien anteliaisuudella, ei veloita opastamisesta mitään mutta ottaa vastaan palkkioita. Jos opastettavia on kymmenkunta, pikkurahoista kerääntyy elanto. Odottelemme suurempaa ryhmää, mutta ketään muuta ei tule. Retken lopuksi Reijo maksaa sen verran, että kaveri saa kuitattua illalla ravintolalaskunsa. Jonathanin mukaan keskiansio maassa on 4000 pesoa eli 400 euroa. Sen verran hän maksaa vuokraa asunnosta. Ihan mukava kämppä varmaan.
Eurooppalaiselle kaikki on halpaa, paitsi hotellipalveluista joutuu maksamaan sata dollaria yöstä. Tangotunti kuuluu hintaan, studio pihan perällä on kuin ennen. Tunteja on vähennetty, niitä ei ole enää kuin joka toinen ilta. Turisteja ei ole kuin kolmessa tai neljässä huoneessa kymmenestä. Joulukuu oli historian surkein, paikan isäntä valittaa. Ehkä globaali taloustilanne on syynä, ehkä Argentiinasta kirjoitetut huonot uutiset, ehkä kalliit lentoliput, matka on pitkä kaikkialta, hän jatkaa. Mietin onko mitään syytä sillä, että ennen niin tiukasti asioista huolehtiva Maria on poissa. Pyyheliinat olivat putipuhtaita ja kaikki oli järjestyksessä. Hän menehtyi vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun viimeksi kävimme.
Buenos Airesiin tuli runsaat sata vuotta sitten 7.5 miljoonaa maahanmuuttajaa Euroopasta ja puolet niistä Italiasta, suurin osa italialaisista Genovasta ja lähistöltä. Se näkyy ja kuuluu. Jopa espanjankieltä lauletaan ja puhutaan käsin. Italialaiset arkkitehdit suunnittelivat kaupungin rakennukset ja ranskalaiset asemakaavan, Buenos Airesin puistotiet, puistot ja puutarhat. Koska hommat tehtiin aikoinaan isolla rahalla, mahtipontista syntyi.
Hotelli Caserón Porteńo on Ollerosin maanalaisen aseman lähellä Ciudad de la Pazin päässä. Milanon asuinkadut kaupungin luoteisnurkassa tulevat elävästi mieleen. Samat laatikkomaiset rakennukset, ehkä 50-luvulta, suuret puut, jotka kätkevät asuntojen ikkunat oksien suojaan, puiset tai metalliset alas laskettavat kaihtimet ikkunoissa.
Jonathanin kanssa ajelemme bussilla Palermon aseman tuntumasta Abastoon. Sen 2001 avattu ostoskeskus on Buenos Airesin ensimmäinen. Rakennus oli alun perin jugend-tyylinen rautatieasema, joka jäi tyhjäksi pariksi vuosikymmeneksi. Alue on kuuluisa juutalaisasujaimistostaan. Ostoskeskuksen MacDonalds tarjoaa kosher-purilaisia, ainoana Israelin ulkopuolella.
Abasto on tunnettu myös Carlos Gardellista, yhdestä kaupungin kuuluisimmista henkilöistä. Hän teki tangosta hyväksyttävän 1920-luvlla. Lapsuutensa Carlos vietti Buenos Airesin satamassa, Bocassa, hän oli syntyään urugualaisen äidin ja ranskalaisen isän poika. Tangoa tanssittiin ensin satamassa, miehet keskenään. Askeleet syntyivät, kun italialaiset matkivat lihaksikkaitten saksalaisten satamatyöläisten liikehdintää. Vähin erin miehet vetivät portot mukaansa tanssilattialle. Carlosilla oli kaunis ääni, hän oli komea, hän oppi paitsi laulamaan tangoa niin myös säveltämään. Hän kuoli lento-onnettomuudessa 45:n vuoden ikäisenä, uransa huipulla. Siinä tarina, mikä ei jätä ketään kylmäksi. Carlos Gardel elää edelleen kuvissa, musiikkina levyillä, askelina teatterissa, esityksissä ja lavoilla. Kolme vuotta sitten kävimme katsomassa hänen nimissään tehdyn shown.
Sen verran taas tangoa kokeilimme, että ah ja voi, kunpa osaisimme. Opettajina toimivat Maya Gaillard ja pariskunta Laura Rajneri & Elkin Guerra, lauraeyekin@gmail.com. Pari on suunnittelemassa Euroopan kiertuetta ja saattavat piipahtaa Helsingissä syksyllä 2014.
Tällä matkalla pääkohteemme oli Iguazú, putoukset Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn rajalla. Muutamat ystävämme pitävät Iguazún putouksia vaikuttavimpina kuin Niagaraa. Ilmeisesti Niagaran putoukset ovat korkeammat mutta Iguazú on laajempi. Kun en tiedä mitä Niagara on, en voi verrata, mutta Iguazú on elämyksenä huikea.
Uskomattominta minusta oli, että putouksia ei ole vangittu sähköntuotantoon. Käsittääkseni Niagaraa hyödynnetään, ainakin öisin. Iguazún rantoja ei ole pilattu johdoilla ja padoilla.
Argentiinan puolella putouksia on kymmeniä. Aivan kuin maa joen alta olisi kadonnut syvälle ja jättänyt jälkeensä kilometrien tai satojen metrien levyisen portaan, jonka reunamilta putoaa vettä leveinä tai vielä leveämpinä väylinä. Meiltä meni kuusi tuntia tutustua putouksiin Argentiinan puolella sillä polut ja sillat putousten juureen ja sivuille ja edelleen ylös ja joidenkin yli ovat kilometrejä. Päivän aikana kävelimme varmasti kymmenen kilometriä.
Brasilian puolella näkymä on parempi panoraamana, mutta tuntuma jää vajaammaksi lukuun ottamatta suurinta eli Pirun pataa tai Garganta del Diabloa, jonka roiskeissa kastuu. Ystävät olivat varoittaneet Reijoa ja hän hankki kameralle suojuksen ennen matkaa. Suihkun saimme myös Argentiinan puolella, Pirun padasta nousi höyryt korkealle ja alaputous eli Salto Bassetti kasteli myös. Meitä se ei haitannut, päinvastoin, neljänkymmenen asteen helteessä vesi virkistää.
Argentiinan ja Brasilian kehittyneisyyden tason huomaa. Vaikka Argentiinassa luonnonelämys on huikeampi, puistossa turistille ei tarjota t-paitojen lisäksi muuta ostettavaa kuin ruokaa ja juomaa. Matkamuistomyymälä on täynnä kokapensaan virkistyskäyttöä varten tehtyjä juomakuppeja ja lusikkapillejä. Lähes jokainen argentiinalaisseurue kantoi mukanaan jääsäiliötä, kuppia ja mutta tarvittavaa kuivatetuista lehdistä tehtävää juomaa varten. Yhtä nuortaparia seurasin. Tytöllä oli repussa mannaryynipussillinen kuivattuja Romanssi-nimisiä lehtiä, pojalla oli jäätankki. Kuppi täytettiin jäillä. Päälle kaadettiin pussista lehtirouhetta ja päälle lorautettiin hitusen jaffaa. Lusikkapillillä ryystettiin kuppi tyhjäksi. Tuli mieleen Bogotan kultamuseon selostus shamaaneista, jotka käyttivät kokalehtien tehon ja maun irrottamiseksi limeä ja ihan vastaavaa kultaista pilliä.
Brasilian puolella kokalehtiä ei näy. Sitä vastoin tarjolla on useita eri retkiä myös viidakkoon. Matkamuistokauppa vaikuttaa suuremmalta ja laajemmalta kuin Argentiinassa.
Ystävämme ovat kehuneet erikoisbusseja, jotka kuljettavat yön yli luksuksessa Argentiinasta Iguazún putouksille, mutta meillä ei ole aikaa. Lentoon Bueneos Airesista kuluu pari tuntia suuntaansa. Nukumme vain yhden yön Iguazússa. Hotelli on tasoonsa nähden kallis, 160 dollaria. Kaupungissa ei ole mitään näkemistä, tavanomainen rajakaupunki kehitysmaassa.
Hotellissamme Buenos Airesissa tapaamme moottoripyöräpariskunnan, seitsemänkymmentäluvun alun kukkaiskansaa. He ovat ajaneet huhtikuusta tähän päivään eli kymmenen kuukautta moottoripyörällä Yhdysvalloista Argentiinaan. Moottoripyörä oli tehnyt muutaman kerran tenän, mutta Steve on saanut kulkuvälineen aina korjatuksi. Välillä heidän on pitänyt odotella varaosia satamissa viikkoja. He ovat saaneet moottoripyörästä kyllikseen ja ovat lähettämässä sitä takaisin Yhdysvaltoihin, jonne he kohta lentävät perässä.
Tangon ja Bocan jälkeen Buenos Airesin yksi vaikuttavimmista elämyksistä on 2001 valmistunut taidemuseo, Malba . Jo rakennuksena se on näkemisen arvoinen. Sen taidekokoelma kattaa koko Etelä-Amerikan vuodesta 1910 nykypäivään. Argentiinalaisista taiteilijoista merkittävin on Antonio Berni
(1905- 1981),jonka teosten spektri on laaja realismista, kubistiseen maisemamaalaukseen ja pop-taiteeseen. Hän kuvasi Argentiinan köyhyyttä, teollistumista ja sosiaalista tilaa. Installaatioista mielenkiintoisin on Lilianan Porterin (argentiinalainen taiteilija, konseptualisti, joka käyttää esineitä, erilaista materiaalia, kuvia, videota jne.) teos joka täyttää huoneen. Se alkaa pöydän päässä miehestä, joka hakkaa kirvellä posliinia murskaksi. Rikkoutunut materiaali laajenee suureneviksi palasiksi ja osa-esineiksi päättyy tuoleiksi ja pianoksi.
Ja sitten tangokenkäostoksille. Kunpa pääsisimme tänne taas kohta uudestaan.
Kulkuri ja Joutsen 