Kulkuri ja Joutsen

Kun Stresassa sataa, tekee mieli Toscanaan. Vuosi sitten käväisimme Luccassa ystäviemme kanssa. Käyskentelimme päivän verran helteessä kaupungin kujia ja näimme Puccinin kotitalon ja muutaman kuppilan. Oli siis syytä mennä Luccaan uudelleen. Kun Reijo sattui huomaamaan Luccassa Eaglesin konsertin, tuli kiire. Hotelli Universo oli täynnä, eikä ihme, koska sen ikkunasta olisi saanut kuulla Eaglesin esityksen ihan samoin kuin viime vuonna islantilaisen hardrock-taiteilijan.

Eaglesin kaverit ovat laulelleet yhdessä 42 vuotta. Heidän tavaramerkkinsä on alusta lähtien ollut äänissä laulanta, jokaisella omat soolo-osuudet ja joissakin kappaleissa neliäänisyys. Alkuperäisistä kavereista on jäljellä kolme, kaksi perustajaa.

Läheisenä muistona konsertissa väikkyi oman lauluryhmämme 40-vuotiskonsertti Stresassa. Harjoittelimme vanhat laulut ja pari uutta ja esitimme ne perheillemme Villa Francescan juhlasalissa. Hyvät ruoat syötiin ja kakkukin tilattiin. Me Tampereen ylioppilasteatterin lauluryhmän tytöt, Päivi, Maija, Liisa ja minä, olemme olleet yhtä syksystä 1974 lähtien. Ei sitä olisi silloin voinut kuvitella kuinka merkittävä ystävyydestä syntyisi. Olemme nähneet toistemme hyvät ja huonot hetket, jakaneet huolet ja riemun aiheet, valinneet toinen toisemme lastemme kummeiksi.

Eagles lauloi vähän käheämmin kuin levyllä kun taas soitanta oli yhtä hyvää. Niin se vaan on, ääni muuttuu tai kypsyy, ihan miten vaan, mutta kirkkaus katoaa. Silti laulaminen tuottaa mielihyvää vähintään esiintyjille ja Eagelsin tapauksessa myös yleisölle. Kotona Stresassa voi laulaa terassilta, vain metsäkauris saattaa säikähtää ja hypähtää syvemmälle lehvästöön.

Eagles ei ollut lempimusiikkiani koskaan, mutta heidän tunnetuimmat biisinsä nostavat esiin muistoja nuoruudesta. Eaglesin rumpalisolisti oli muuttanut Desperadon sanoja. Anna jonkun rakastaa sinua ennen kuin on liian myöhäistä. Levyllä nuori mies ei viitannut ajan kulumiseen.

Lucca on sellainen kaupunki, että vaikka kameralla osoittaisi mihin suuntaan tahansa, aina ilmestyy kuvattavaa linssiin. Kaupungin ympäri kulkevalla muurin puistotieltä, lehvästön lomista voi ihailla ulkopuolella siintäviä vuoria ja sisäpuolen ikivanhoja rakennuksia. Parvekkeilla ja terasseilla eletään, kaupunki ei ole vielä turismin pilaama kauppakujasokkelo vaan tavallisten italialaisten kotipaikka. Luccan kesämusiikkitapahtumat tosin täyttävät kaupungin, mutta koska muurien sisäpuolella ei moottoriajoneuvoilla ole asiaa, kävelijät voivat edelleen aistia kivitalojen ikiaikaisuuden.

Löysimme hotellihuoneen muurin ulkopuolelta, Elisa-portin takaa. Se ei ollut kaukana eikä tämä heinäkuu ole yhtä kuuma kuin viime vuonna. Yökävely jätti miellyttävän muistijäljen.

Ravintola Buca di Sant Antoniossa ruoka oli vähintään yhtä hyvää kuin vuosi sitten. Reijo tilasi vahingossa vasikan vatsalaukkua, italialaista perinneherkkua, trippaa. Sitä on tottumattoman vaikea syödä. Tarjoilija vaihtoi annoksen viipymättä vitello tonnatoksi eikä laskuttanut virhetilauksesta. Alkudrinkit tulivat talon puolesta, tonnikala-anjovispasta oli herkullista, marjakimarat jäätelöllä kruunasivat aterian.

Luccasta pidämme niin paljon, että varasimme hotellin vielä muutaman viikon päähän sunnuntaiksi, jolloin Steve Wonder esiintyy. Meille vakuutetaan, että vaikka liput oli myyty loppuun jo aikoja sitten, peruutuksia tulee. Samana päivänä niitä saa lippuluukulta. Sitä paitsi Lucca on niin pieni, että Wonderin ääni kuuluu lähiravintoloiden terasseille.

Kulttuurimatkamme jatkuu Veronaan. Olemme käyneet siellä kuuntelemassa oopperaa viitenä vuonna ja vain pari kertaa olemme ostaneet liput etukäteen. Vielä vajaat kymmenen vuotta sitten ajelimme autolla Stresasta päivällä perille ja yöllä takaisin, 2.5 tuntia suuntaansa. Ei enää. Aida on kolmen ja puolen tunnin esitys, se päättyy vasta varttia vaille yksi yöllä. Näillä vuosirenkailla olisi rankkaa ajella aamuyöstä takaisin.

Reijo löysi meille vastikään vanhaan rakennukseen perustetun asuntohotellin. Sellaisesta saa sisustusvinkkejä, suuret tummat laatat, kellertävä kivi, sisäovet täyttä puuta. Harmi, ettei ole missä ideoita toteuttaisi. Teimme Stresassa remontin muutama vuosi sitten.

Oopperalippujen myyjältä saamme neuvon ravintolasta turistiloukkujen ulkopuolella, opiskelijapaikassa joen toisella puolella, rinteessä. Sieltä on helppo kävellä takaisin Arenalle.

Olemme nähneet Aidan Veronassa kerran aiemmin. Se oli spektaakkeli egyptiläisine faaraoineen ja jotenkin muistelisin, että näyttämöllä käväisi elefantti tai joku muu suuri eläin. Suuri kuoro roomalaisen auditorion kehällä on jäänyt ikiajoiksi mieleen. Nyt produktio on uusi, tarina on kulissien ja asusteiden muodossa siirretty nykypäivään. Näyttämölle rakentuu vähin erin moderni pilvenpiirtäjä, avustajat ovat oranssiin pukeutuneita rakennusmiehiä, kuoro ilmestyy katsomon käytävistä sisään valopallo käsissään, Egyptin hallitsija saapuu näyttämölle valtaisan kameliteoksen kuljettamana, pilvenpiirtäjä kaadetaan viimeiseen näytökseen hautakammioksi, jonka päällä Amneris laulaa katuen: Pace t’imploro, salma adorata. Iside placata, ti shiuda il ciel! Suurin piirtein: Rakastan sinua ikuisesti. Lepää rauhassa, jumala sinua korkeudessa tervehtiköön!.

Musiikinjohto: Julian Kovatchev. 
Ohjaus: Carlus Padrissa ja Alex Ollé / La Fura dels Baus.
Rooleissa mm. 
Ildiko Komlosi (Amneris), Maria Josè Siri (Aida), ja Marco Berti (Radames).

Jos elämässä jotain kadun, niin sit,ä etten 26-vuotiaana 
mennyt Savonlinnaan laulamaan oopperan kuoroon. Johtaja Ulf Söderblom pyysi, mutta koko kesäloma olisi mennyt ja olisi pitänyt pyytää vielä viikko ilmaista lomaa. Olisin asunut jonkun paikkakuntalaisen oopperantukijan kotona. Kuorotytölle olisi maksettu kahviraha, ei muuta.

Oopperan jälkeinen aamu on pilvipoutainen. Valokuvaajalle otollisin. Taas kerran olemme kaupungissa, jossa kuvattavaa on joka nurkassa.

Scavi Scaligerin linnan alta on kaivettu esiin sekä roomalaista että keskiaikaista Veronaa. Roomalaisen talon lattian mosaiikki on 2000 vuotta vanha. Esille on kaivettu suurista hiekkakivilohkareista pinottu tie. Sen painautumat ovat syntyneet vaunujen pyöristä 500-luvulla. Ällistyttävintä on, että roomalaisten rakentamaa viemäriverkostoa käytettiin vielä 1900-luvulla.

Arkeologisten aarteiden väleihin on asetettu Gordon Parksin valokuvanäyttely. Hän oli vuonna 1912 syntynyt musta kaveri, joka nousi kuuluisuuteen kuvaamalla värierottelun ristiriitoja ja sortoa Life-lehteen 1950-luvulta 1970-luvulle ja itse asiassa kuolemaansa, vuoteen 2006 asti.

Reitillemme osuu roomalainen teatteri, itse asiassa rakenteilla oleva museo, jonka raunioilla on Veronan kesäteatteri. Sen katsomosta avautuu näkymä Veronan vanhaan kaupunkiin. Edessämme on silta, jolla emme ehkä ennen ole kävelleet.  Tulee nälkä, kun näemme työmiehiä ravintolassa syömässä.  Sen sortin asiakaskunta on hinta-laatu -suhteelle paras mahdollinen suositus.

Giulian parvekkeen alla on pakko käydä. Pikku piha on aina täynnä ihmisiä. Oma Juliamme sai kullatun avaimenperän vuonna 1998, kun ostimme lipun taloon ja näytimme hänen nimensä passista. Ehkä avaimenperä on hänellä vielä.