Kulkuri ja Joutsen

Roomasta kivenheitto kaakkoon, Tivolissa, tulin katumapäälle etten neljäkymmentä neljä vuotta sitten lukenut historian läksyjäni kunnolla. Muistan kuinka opettajamme, Leila Oksa, piirteli vasemmalla kädellä liitutaululle hanskan ja saappaan ja puhui Troijasta, Joonaasta, doorialaispylväistä ja Rooman keisareista. Hadrianuksen nimi on sentään jäänyt mieleen. Hän hallitsi Roomaa 120-130 –luvuilla, silloin kun Rooma kattoi Välimeren ympäristön ja lähes koko läntisen Euroopan. Hän rakensi Skotlannnin ja Englannin väliin muurin. Muistan 80-luvulla nähneeni ruskein viitoin merkittyjä sammaloituneita kivikasoja.

 

Rooman eteläpuolella vasta tajuaa kuinka erilaisessa ympäristössä me pohjoisessa elämme. Liikennemerkit muuttuvat kainoiksi ehdotuksiksi, moottoriteiden hätäpysähdyspaikoissa syödään eväitä ja jätetään roskat maatumaan ja kiviaidat väritetään koukeroisin kuvin. Mafian sydänmailla, Catazarossa eli päkiässä, porraskäytävien tatuoidut ja hiljaiset miehet odottavat iltahämärissä huumekuljetusta. Köyhyys paistaa läpi. Mutta kauneutta ei roskaamisella saa peittoon. Joku pesee portaikot ja huolehtii kukat ränsistyneisiin ikkunasyvennyksiin. Tädit ja perheet pukeutuvat pyhäpukuihin sunnuntaisin.

Jo Tivolissa aloin aavistaa, että kreikkalaisella kulttuurilla on ollut melkoinen merkitys Italian kulttuurin ja koko Euroopan kulttuurin kehitykselle. Siksi se hissanmaikka aikoinaan piirteli nuolia Kreikasta Italiaan, Ranskaan ja Espanjaan ja takaisin. Reijo löysi Tivolin, koska yhdessä illassa emme olisi ehtineet Roomassa muuta kuin syömään ja Ninfaan piti päästä. Se on jonkun brittiläisen kymmenkunta vuotta sitten ostama antiikinaikainen kyläraunio, josta BBC:n puutarhaohjelman mukaan on rakennettu maailman kaunein puutarha. Se on pikkuteiden takana maaseudulla, keskellä ei mitään. Ja tietysti suljettu. Nettisivujen mukaan sen pitäisi olla auki aamupäivisin ja iltapäivisin puoli neljästä kuuteen. Ei pidä paikkaansa. Olisi meidän pitänyt tietää, että Italiassa nettitietoon ei pidä luottaa. Saimme intialaisen näköiseltä mieheltä selville, että puutarhaa näytetään vain kuukauden ensimmäisenä lauantaina ja sunnuntaina tai joinakin muina viikonloppuina aamupäivisin, jos varaus on tehty ajoissa ja jos on kyse ryhmästä. Kaveri leikkasi ruohoa parkkipaikan kulmalla ja puutarhurin tehtävän lisäksi hoiteli ilmeisesti hallinnon ja opastoiminnan. Hän antoi kännykkänsä numeron ja lupasi ilmoitella, jos voisi näyttää meille puutarhaa seuraavana sunnuntaina, mikäli mahtuisimme isompaan porukkaan ja mikäli ilma olisi suotuisa. Tekstiviesti tuli, mutta me jätimme puutarhan väliin. Näimme aidan yli tieltä kaistaleen, BBC:n youtube-ohjelmasta loput.

Yksi kaunis puutarha osui reitille, Tivolissa, Villa d’Este. Me tällä kertaa ehtineet käydä katsomassa Hadrianuksen huvilaa ja puutarhaa, joka on kolme kertaa kaksi kilometriä laaja rauniovainio. Se on päässyt UNESCOn arkeologisesti arvokkaiden alueiden listalle vuonna 1999 yhtä aikaa Rauman kyljessä olevan Sammallahdenmäen kanssa. Pitää tunnustaa, että Sammallahdenmäen esiaikaisesta hautalehdosta en ole ennen kuullut.

Hadrianuksen huvilan kiviä ja ideoita käytettiin 1500-luvulla Villa d’Esten puutarhaan. Tivolin, kuten kai useimman ikiaikaisen asuinsijan, oleellisin elementti on vesi, Tivolissa joki ja huikea vesiputous, jonka rannalla on vielä toinen antiikin huvila, nimittäin Villa Gregoriana, kardinaali Gregorius XVI:n 1800-luvulla antiikin aikuisten raunioiden päälle rakentama pyhättö. Joku Gregoriuksista kehitti almanakan ja toinen katolisen messun, mutta tämä Gregorius vastusti jopa rautateiden rakentamista, mutta muutti joen uomaa siten, että sai omaan pihaansa naapuruston komeimman vesimassan. Villa d’Estessä, vesi virtaa portaikon kaiteiden korkokuvien yli ja putoaa valtavuona puutarhan pääaltaaseen.

Tivolissa on asuttu kolmetuhatta vuotta. Ajanlaskumme alussa Tivolia kutsuttiin Tiburiksi ja siitä tuli roomalaisen ylhäisön lomakylä. Ykköseksi Tivoli nousi vielä 1886, kun sinne rakennettiin Italian ensimmäinen vesivoimalaitos. Sen jälkeen kaupunki on ollut dekadenssissa. Sillä olisi potentiaalia huippumatkakohteeksi, kunhan paikkoja siistittäisiin ja korjattaisiin. Jopa kaupungin parkkipaikka pitäisi siirtää näköalaa rumentamasta.

Villa d’Esten vaate-esittely keskiajalta toi senaikaisen ylhäisön käsin kosketeltavan lähelle. Vaatturit ja ompelija ovat kopioineet muotokuvamaalausten sametit, silkit ja rusetit. Niissä kuteissa tulisi kuuma. Puistossa vesiputouksen leyhyttämä ilmavirta viilensi mukavasti vierailijaa varmasti jo keskiajalla.

Catanzaroon pysähdyimme kahdeksi yöksi. Oli pakko, sillä lähes kuudensadan kilometrin päivämatkat vaativat taukoja. Paikkakunnalla on ikävä maine, ’Ndrangheta on 1990-luvun lopulta lähtien ollut mafiaperheistä pahin ja se on lähtöisin Catanzarosta. Emme sen takia valinneet kaupunkia matkakohteeksi, se sattui vain reitille, emmekä me ole tutkineet Calabrian kulmia aiemmin. Sitä paitsi Catanzarolla on vuosituhansien historia. Scolaciumin arkeologisessa puistossa on kaivettu esiin pari teatteria, keskustori ja kaupunkimaisen asutuksen pohjia. Myytit, tarinat ja historialliset löydöt todistavat, että paikalla oli kreikkalaisten rakentama kaupunki ainakin parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ehkä Odysseus hoveineen ja seuraajineen asettautui sinne palattuaan Troijan sodasta. Sen uskotaan päättyneen jo 1100 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Aivan varmasti tiedetään että noin 120 eaa roomalainen Gaius Gracchus joukkoineen asutti kaupunkia. Spartacus hyökkäsi sinne 71 tai 72 eaa mutta Scolacium selvisi ja kasvoi yhdeksi Rooman valtakunnan suurimmaksi asutuskeskukseksi. Joskus 100-luvulla rakennettiin akvedukti ja entistä suurempi teatteri, johon mahtui 3500 katsojaa. Valtaisa maanjäristys ravisutti kaupunkia 100–luvun loppupuolella. Massiivinen tulipalo tuhosi vuonna 350 teatterin katon ja osan kaupunkia. Vuosien 500 ja 600 paikkeilla kaupunki tyhjeni. Muutettiin turvaan läheiselle vuorelle, nykyisen Catanzaron paikalle. Sieltä näkee kauas merelle ja sieltä uhka tavallisimmin lähestyi. Italiassa on paljon kaupunkeja, joiden satama on rannalla, välillä pellot ja eläimet ja asutus kauempana vuorella tai kukkulalla.

Kun kävelee esihistoriallisia teitä ja katselee torin painaumia, tajuaa kuinka lyhyt ihmiselämä onkaan. Silti juuri tämä elämä on meille itse kullekin se ainoa ja ihmeellinen.

Historiankirjoista on jäänyt mieleen, että aina on sodittu. Scolacium on alun perin kreikkalaisten perustama, sittemmin roomalaisten kaupunki ja 1100-luvulla normannien valtaama paikka. Tielle näkyvä raunio, Roccelletta, on ollut luostari. Sen pystytykseen normannit käyttivät tuhat vuotta vanhemman rauniokaupungin kiviä. Rakennustyylistä näkyy Bysantin eli Itä-Rooman eli Kostantinuksen vaikutus. Catanzaro oli vuosisatoja, 1400-luvun lopulle asti, osa Bysanttien valtakuntaa.

Catanzaron turistiesitteet kertovat Välimeren biologista monivivahteisuutta korostavasta puistosta, Parco della Biodiversitá Mediterranea, jonne on tilattu nykytaiteilijoiden patsaita ja teoksia 1998 lähtien. Vaikuttavin niistä on Tony Craggin Cast Glances, pronssimiehiä jonossa tuijottamassa mäeltä sotamuseota. Puisto on keskentekoinen, sitä on jopa vaikea löytää, viitat osoittavat milloin mihinkin, niin kuin Etelä-Italiassa on tapana.

Leucassa (Santa Maria di Leuca) kreikkalaisvaikutus näkyy tavalliselle turistillekin selvästi. Rakennukset ovat valkoisia ja ovet ja ikkunat maalattu samalla sinisellä kuten talot Kreikan rannikolla. Eikä ihme, Kreikka on lähellä, vain kuutisenkymmentä kilometriä meren poikki. Sana Leuca tulee kreikasta, leukos, valkoinen.

Saimme ystäviltämme Harryltä ja Annelta vinkin lähteä Leucaan. Se on rantapaikka saappaan koron sisäkärjessä, jossa Joonianmeri eroaa Adrianmerestä. Majakka nousee valkoisena niemen kärjestä.

Rannan kallioluoliin pääsee veneellä. Jopa minä uskalsin laskeutua veneestä uimaan, en edes yrittänyt luolaan, koska olisi pitänyt sukeltaa pinnan alle. Sen tein kolmikymppisenä Fiji-saarilla. Ohjaajapoika repi hiuksista läpi, koska metrin mittainen tunneli oli puolen metrin syvyydessä ja pintaa hipovalla sukellustyylilläni olisin voinut jäädä kiinni.

Leucan Pirunluolasta on löydetty Neandertalin ihmisen jäännöksiä. Se todistaa, että rannikkoa on asuttu kymmenen tuhatta vuotta.

Kierroksemme perussyy oli Hannelen ja Umberton kutsu tulla Vastoon. Se on Adrianmeren rannalla, hieman kannuksen yläpuolella pohkeessa. Käväisimme siellä ensi kerran vuosi sitten. Sen rantaviiva tuo mieleen Sorrenton, mutta Vastossa on vähemmän turisteja. Hannele on vuodessa ehtinyt perehtyä paikkakunnan tarjontaan. Saimme viidentähden viikonlopun elämyksellisine ruokailuineen ja rantapaikkoineen. Jo viimeksi ihmettelimme traketteja, ikivanhoja puuhäkkyröitä, joita on käytetty ja edelleen käytetään merenherkkujen pyydystämiseen, nyt niitä ravintoloitsijat muuttavat vähin erin rantakioskeiksi.

Ruokaa Vastossa on vaikea kuvailla muutoin kuin että parempia merenantimia en ole ennen syönyt. Kanelitankojen tapaisissa asustavat matomaiset eliöt syödään elävinä. Kampasimpukoita muistuttavat oranssilihaiset herkut ovat myös ostereita parempia. Umberto keitti meille myös sinisimpukoita. Ne olivat paksuja ja lihavia, parhaimmillaan juuri niinä kuukausina, jolloin italiankielisessä kuukauden nimessä ei ole r-kirjainta. Ja minulle kun on ennen kerrottu, että simpukoita ei pitäisi syödä kyseisinä kuukausina. Ja rapuja, monen mallisia, pitkiä, litteitä, kapeita ja leveitä, suurilla saksilla ja pienemmillä. Ja kaloja, pieniä, pyöriä ja litteitä. Myös mustekaloja. Paistettuina hienoisessa jauhotuksessa.

Päätimme matkamme Luccaan, korkeaan Stevie Wonderin laulamaan nuottiin. Pari ja puoli tuhatta kilometriä, viikossa.

Klikkaa kuvaa alla nähdäksesi videon Stevien konsertista.