Päiväksi pariksi menneeseen, syyskuussa 2014

 

Matka Suomeen vei muistoihin.

lyttyla-8Lyttylä on maalaiskylä Porin pohjoispuolella. Nykyisin se kuuluu kaupunkiin. Olen kylän perältä, Kellahdentien varrelta, parin kolmiloikan verran maalaiskunnan ja Ahlaisten pitäjän väliseltä rajaojalta, puolentoista kilometrin päässä Lyttylän koululta. Lapsiperheitä ei ollut lähellä, joten sain kuvitella leikkikaverit ja puhuin niiden kanssa ääneen.

Nuoruuteni aikoihin tie oli hiljainen. Se toimi päivän verran SM-rallin pikaosuutena 60-luvulla. Sen jälkeen muutama satunnainen motoristi kokeili tiellä joskus kaasujalkaa. Talvisin tukkiauto liikkui kerran pari päivässä ja kauppa-auto kerran viikossa. Mummon sisko kissansa kanssa liikkui naapurustossa kuuntelemassa ja välittämässä uutisia, kissa kipitti edellä ja pysähtyi mäen töyräälle ja odotti kunnes vanhus ehti kohdalle. Isoisäni, jota me pappaksi kutsuimme, oli eräänlainen kyläpäällikkö. Hän liikkui Skodallaan ja myöhemmin Fiatillaan maalaiskunnan päättävissä elimissä ja hänelle tuli paljon postia. Sitä me veljeni kanssa kuljetimme koulumatkalla kylän keskustasta pyörän tarakalla tai selkärepussa.

Pirjo kotitalonsa edustalla
Pirjo kotitalonsa edustalla

Satoja vuotta aiemmin juuri se meidän vanhan kotitalomme ohi viilettänyt tie yhdisti Lyttylän sataman Noormarkkuun. Porista ei silloin ollut tietoakaan, Ulvilaan ja muualle liikuttiin vesitse. Tie oli valtaväylä 1800-luvun puoliväliin, jolloin Lyttylän kartanon isäntä Wallenstråle lopetti tupakanviljelyn ja suurten laivojen rakennustyömaan Lyttylän satamassa eli Varvissa.

Kartanosta tuli kansakoulu 1900-luvun alussa. Kun koulun toiminta loppui 1970, olin ehtinyt käydä jo kuusi vuotta Porissa oppikoulua. Kylä hiipui, kaupat suljettiin, pappani kuoli ja vanhempani muuttivat kaupunkiin kuten moni muu heitä ennen.

Lyttylä elää uutta nousua. Kauppoja ei ole eikä koulua, mutta kartanoa kunnostetaan. Taustalla kyläyhdistys ja talkoohenki. Se lämmittää vanhan lyttyläläisen sydäntä. Kartanon pihalla vanhan kansakoulun välitunnit palautuvat tuoksuineen ja touhuineen. Tuossa me pelasimme neljää maalia, tässä hypittiin narua, puiden alla opettaja Viitala luki meille satukirjaa.

Kartanon ranskalaispuutarhasta on jäljellä pari lehtikuusta, mutta tammea portin pielessä ei enää ole. Vanha puuseerakennus on jäljellä. Ekaluokalla pelotti nousta portaat ylös, reikä oli korkealla ja oli ikävä istahtaa tyhjän mustan aukon päälle. Kauheinta oli lähteä vessaan kesken tuntia, koska yksin siinä laitoksessa oli kolkkoa. Pidättelin. Kerran raittiuskasvatustilaisuudessa oli pakko lorauttaa lattialle. Kukaan ei rainan särinältä kuullut mitään. Seuraavana aamuna lätäkkö oli poissa.

Kartano kaatui konkurssiin ja talonpojat lunastivat pirttinsä ja peltonsa 1900-luvun alussa, niin myös minun mummoni isä. Setäni korjailee vanhaa Dragsvikin taloa, jonka päädyssä kumpareella oli maasauna, kivistä vuorattu kuoppa. Sitä oli käytetty vielä mummon siskon lapsuudessa. Kuoppa oli veljeni ja minun lapsuudessani vaarallinen, edes sen lähelle ei saanut mennä. Ties kuinka vanha rakennelma oli, kauan aikaa sitten ihmiset asuivat kivikuopissa. Pihapiirissä oli myös romahtanut riihi, jonka pellavatupsuja kävin teinityttönä nuuhkimassa. Riihestä on jäljellä jokunen homehtunut hirrenpätkä.

Lyttyla: Kansakoulu
Lyttyla: Kansakoulu

Kellahden puolella kartanot ovat säilyneet asuttuina. Avellanin kartanon eli Kellahden säterin rakennukset ovat saaneet uuden omistajan, maisema on avattu tiheältä puustolta ja ohikulkija saa ihailla osin jo 1700-luvulla rakennettua kokonaisuutta. Naapurirakennus, rustholli, Jokisen perheen omistama talonpoikaiskartano, on komea kuten ennen. Näiden rakennusten historia juontaa 1500-luvulle, 1600-luvulla ratsumestari Otto Juhana Grotenhusen omisti sekä Kellahden että Lyttylän kartanon. Suuressa reduktionissa 1680 hän joutui jakamaan Kellahden tilan rustholliksi ja säteriksi.

Lyttylän kylän vaiheet kantavat kauas menneisyyteen. Maastrantin peltoaukea on joskus ollut järvi ja paikalta on löydetty esineistöä pakanuuden ajalta. Pellolle vietiin kylältä karja turvaan, jos jokin uhkasi. Väki pakeni lähellä olevan Pirunpesän luoliin. Miesmuistissa on vanhan mummon tarina Krimin sodan ajoilta, jolloin hän pikkutyttönä piiloutui aikuisten mukana englantilaisten sotalaivojen alta. Yksi niistä rantautui Rankkuuseen ja vei pellosta perunat mennessään.

Lyttyla: Pirunpesa 28.8.2014
Lyttyla: Pirunpesä 28.8.2014

Pirunpesä on 10.000 vuotta vanha jäämassojen paikalle kuljettama jättiläissiirtolohkare, joka on paikalla rikkoutunut ja halkeilee edelleen kasvuston imeytyessä rakosiin. Wikipedia väittää, että kivenjärkäleiden sisään syntynyt luolasto on Suomen toiseksi pisin.

Luonnonihmettä on vaikea saada kuviin. Niissä näkyy vain jokin korkea pyöreä sivu, teräväreunainen lohkare tai halkeamien muodostama aukko. Paikan päällä puiden siimeksessä näkee järkälekasan laajuuden ja korkeuden. Kummallinen paikka, jota ihmiset ovat käyneet ihmettelemässä vuosituhansien ajan. Kahdeksan vanhana olin siellä alakoululaisten retkellä edellisen kerran. Söimme opettajan kanssa eväät luolan suuaukolla. Silloin en uskaltanut ryömiä sisään enkä edes kävellä Pirunpesän ympäri. Korkeimmat kivet ovat toistakymmentä metriä korkeita, halkaisija on kymmeniä metrejä, huuto ei toiselle puolelle kuulu.

Porin matkani kohokohta oli Porin Suomalaisen Yhteislyseon vuoden 1972 ylioppilaitten yhteistapaaminen. Meitä oli aikoinaan ennätysmäärä, yli 150, joista parin aktiivisen kanssa löysimme tämän kevään aikana kolmanneksen. Kaikkiaan 44 ilmestyi koululle, juna-ajelulle, jokiristeilylle, Rakastajat-teatteriin ja jatkoille Svenska klubbeniin eli suomalaiseen klubiin. Kaupunki järjesti ilotulituksen, kun sattui olemaan elokuun viimeinen lauantai.

Suurin osa meistä ei ollut nähnyt toisiaan 42:een vuoteen ja moni oli aloittanut oppikoulun tasan 50 vuotta sitten. Enää kuusikymppisinä ei kilpailla menestyksellä tai sen vähättelyllä. Nyt muisteltiin nuoruutta ja silloin koettuja tunteita ja tilanteita. Löytyi kadotettuja ystäviä. Ajatustenvaihdossa on purkamista viikoiksi.

Senaatintori
Senaatintori

Muistelumatkani jatkui Helsinkiin. Löysin yliopiston juhlasalin, jossa avajaiset olivat alkamassa aivan kuin 42 vuotta sitten. Ihailin portailta Senaatintoria, vain edessä olevat turistibussit häiritsivät. Kahdeksantoistavuotiaana katselin pääovelta avautuvaa näkymää. Hypähtelin portaat alas. Ohikulkija nosti päätään ja hymyili. Silloin säteilin, olin päässyt yliopistoon, mikä onni.

Jatkoin matkaani Porthanian pyöröovista sisään ja haistelin tunnelmaa. Sama puheensorina, joukko varmannäköisiä opiskelijoita ja muutama epävarma. Pääluentosaliin en kurkistanut. Siellä ensimmäisellä luennolla todistettiin, ettei nollan ja ykkösen välillä ole muita kokonaislukuja. Kun astuin ulos en ollut varma enää mistään. Sinnikkäästi yritin ja sain suoritetuksi matematiikan cumun.

Siitä on melkoinen matka nykypäivään. Kävelin Gaudeamuksen kirjakauppakahvilaan ja ostin Capuccinon. Sellaista ei aikoinaan saanut edes Fazerin kuppilasta.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s