Niin on Chicago kaunistunut viime näkemän, etten ole tuntea. Edellisestä käynnistä on kolmekymmentä vuotta. Tällä kertaa kuljeskelen yksin, silloin liikuimme porukalla. Ystävämme Stigu ja Anne asuivat Chicagossa, Karita tuli Torontosta ja Lauri ajoi meidät kultaisella mersullaan New Yorkista. Olimme silloin Suomen viennin toivoja, vientikoulutussäätiön harjoittelijoita. Otimme maailman omaksemme sellaisena kuin se oli, katselimme Searsin tornia ja valitsimme joukolla yhden merkittävän nähtävyyden, jonka pääsymaksu ei ollut liian kova. Taisi olla Anne, joka keksi taideinstituutin. Sinne suuntasin nytkin.
Jotkut eurooppalaisten impressionistien tauluista jättivät jäljen jo aikoinaan. Toisen kerroksen ensimmäisessä salissa piti istua pallille, sillä Renoirin taulut pysähdyttävät. Ne alkavat pariisilaiskatunäkymästä ja jatkuvat Normandian rannikon merenrantamaisemiin ja perhepiiriin 1850-luvulla. Jotkut impressionistien tauluista olen nähnyt Eurooppaan tulleissa näyttelyissä Lontoossa ja Amsterdamissa. Van Goghin omakuva ja huone, siitä Reijolla oli juliste yksiössään, kun tavattiin.
Manetin ja Monetin tauluja olen nähnyt Musee d’Orsayssa Pariisissa, joka muuten on maailman kaunein taidemuseo, siellä on myös useita Degasin töitä. Seuratin piknik tekee vaikutuksen ja Paul Gauganin Tahitin kuvat. Tästä taidemuseosta Chicagossa löytyy kaikkea, Picasson nuoruusvuosien teoksia, parhaimmista kubistisista maalauksista on taiteilijan omakuva. Pää menee pyörälle kun katselee Marc Chagallin ristiinnaulittua ja Henri Matissen teoksia, en tiennyt, että jälkimmäinen oli myös kuvanveistäjä. Rodinin patsaita on monta. Suomalaisiin teoksiin en osunut, mutta näin Munchin tytön ikkunassa.
Millenium Parkia ei ollut vielä 80-luvulla. Puiston pavusta eli brittiläisestä, Intiassa syntyneen kuvataitelijan teoksesta on tullut Chicagon kuvauksellisin piste. Puisto näkyy Michigan Avenuelta, Washington ostoskadulta, kulttuurikeskuksesta ja taideinstituutin modernin siiven ikkunoista. Naisen pää ja videokuutio hehkuvat yössäkin.
Chicagossa rakennukset eivät muodosta yhtä raskasta massaa kuin New Yorkissa. Jokiristeilyllä Chicagossa näkee pilvenpiirtäjän poikineen, mutta ne eivät tule samalla tavalla päälle kuin Manhattanilla.
Chicagossa entisten jokirannan varastorakennusten tilalle nousee toinen toistaan komeampia rakennuksia. Tämäkin kaupunki on palanut maan tasalle 1800-luvun lopulla. Joki saastui ja olisi saastuttanut Michigan-järven rannat ellei joen virtaussuuntaa olisi vaihdettu. Ulappaa on vaikea kuvitella järveksi. Sen rannat ovat virkistysaluetta ja suluilla varmistetaan, ettei vettä pääse liikaa alas Chicago-jokea. Vesireittiä pitkin voi liukua kauas, Meksikolahden rannalle asti.
Junarata kulkee Chicago-joen vartta. Kun kaupunki alkoi kasvaa 1900-luvun alussa, rautatien omistajat keksivät myydä rakennusoikeutta radan yläpuolelta. Näin syntyi rakennusmassa, jonka alta juna puksuttaa. Yksi niistä on 60-luvun moduuliarkkitehtuurin kuuluisin, Betrand Goldebergin suunnittelema Marina City. Se on ensimmäinen city in a city, rakennuksessa on kaikki palvelut, ostoskeskus, parkkihallit, ja asunnot. 70-luvun vaakasuorien ikkunoiden nauha-arkkitehtuuria edustaa Ama Plaza ja pystysuorien ikkunoiden nauhoja AON. Se päällystettiin Carrara-marmorista, aivan kuin Finlandia-talo. Ja kuinka kävikään? Jo ennen kuin talo saatiin valmiiksi, yksi laatta rämähti viereisen talon katolle. Kun marmorilaattoja tutkittiin, todettiin, että ne vääntyvät pakkasessa kaarelle ja hapertuvat. Niitä yritettiin kiinnittää teräsnauhoilla ja nauloilla, kuten myös Suomessa, mutta lopulta 90-luvulla laatat Chicagossa vaihdettiin valkoiseen marmoriin. Talo ei enää ole vitivalkoinen, jollaiseksi arkkitehti sen suunnitteli, mutta komea silti.
Harry Weesen suunnittelemat jokimökit naurattivat joitakin 80-luvulla, mutta tällä hetkellä niiden arvoa on vaikea arvioida, koska yhtään ei tule myyntiin. Viime vuosikymmenillä rakennetuissa pilvenpiirtäjissä on tyypillistä ikkunoilla ja metallilla aikaansaatua peilipintaa.
Searsin torni on vaihtanut omistajaa ja sen nimi on Willis-torni. Se oli pitkään maailman korkein rakennus, mutta nyt Yhdysvaltain toiseksi korkein. Huikeimmat rakennukset nykyään ovat Dubaissa ja Saudeissa, mutta chicagolainen pilvenpiirtäjäarkkitehti Adrian Smith suunnitellut ne. Yksi kauneimmista pilvenpiirtäjistä Chicagossa on naisen kynästä, vuonna 2009 valmistunut Aqua.
Arkkitehti Frank Lloyd Wright teki elämäntyönsä Chicagossa. Kun yritin päästä katsomaan hänen suunnittelemaansa Robie-taloa, minulle kävi kuten arkkitehtiosastolle pyrkiessäni, ei huolittu sisään. Rakennus on auki yleisölle torstaista maanantaihin ja sattui olemaan keskiviikko. Katselin rakennusta ulkopuolelta. On vaikea uskoa, että Robie-talo on rakennettu 1908. Niihin aikoihin tehtiin Art Decoa ja vähän myöhemmin neoklassismia, josta hyvä esimerkki on Chicagon keskustan kellotornitalo, purukumifirma Wrigleyn pilvenpiirtäjä. Art Decoa on myös entinen kirjastorakennus, nykyinen kulttuurikeskus, jonka sisäkattokupolit ovat Tiffanya. Robie-talo näyttää yhtä modernilta kuin Alvar Aallon kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin suunnittelema Villa Mairea. Yhteys löytyy, nuori Aalto ihaili Wrightia.
Kaikki elämässä pitää kääntää voitoksi. Jos olisin päässyt aikoinaan arkkitehtiosastolle,
en olisi asunut monessa maassa. Jos olisin päässyt Robie-taloon sisään, en olisi huomannut Chicagon yliopiston alueen yksityiskohtia, brittiläisvaikutteisia yläluokkaisia kivitaloja ja amerikkalaisia puutaloja ja kaiken sen keskellä pikku pupua ja kevään kukkaloistoa.
Kulkuri ja Joutsen 
