Laskeudumme Faa-a:n lentokentälle, Tahitille, yhdeltä yöllä. Kukko kiekuu. Urbaanit kukot saattavat mennä sekaisin joko lentokentän valoista tai jumbon laskeutumisesta.
Tahitilla on kuuma, päivällä vähintään 35C ja yöllä 25C. Ollaan tropiikissa. Jotkut pitävät tätä paratiisina, hivenen viileämpikin riittäisi, mutta viikon elämyksenä on ihan mukavaa nauttia saunasäästä ja vilvoittelusta sisätiloissa. Jälkimmäinen iski yli, sillä pidimme ilmastointia asunnossa liian kovalla ja sain nuhan.
Reijo löysi meille nastan asunnon. Nuoripari mainosti netissä 40m2:n kämppää. Uusi on rakenteilla, Demien kertoo, hän on meitä lentokentällä vastassa. Pari asuu sukulaisten nurkissa, joten me pääsemme Punaiuian merimaisemiin, alla rantatie, purjeveneet ja horisontissa Moorea-saari. Taloyhtiön uima-altaaseen pulahdamme heti ensimmäisen ruokaostosmatkan jälkeen. Pääsiäissaarten vaatimattoman hotellin jälkeen kotiasuminen on luksusta, ei sitä aina jaksa syödä ravintolassa ja pyykkikoneella saa vaatteetkin pestyiksi.
Papeeteen, Tahitin pääkaupunkiin on yhdeksän kilometrin matka, bussipysäkki reippaan yläkierteen takana. Kokeilemme kävelyä alas pysäkille, mutta tuskanhiki puhkeaa pintaan minuuteissa. Ranskaa puhuva täti pelastaa meidät autoonsa ensimmäisestä mutkasta. Toisella yrittämällä ehdimme rinnettä alas seuraavaan mutkaan, josta mies poimii meidät pakettiautoonsa ja ajaa meidät autovuokraamoon.
Tahitilla puhutaan ranskaa ja ranskalainen kulttuuri paistaa läpi kaikkialla. Vuokraamme Renault Cleon, Carrefourista saamme sapuskat, patonkia, voisarvia, vuohenjuustoa ja viiniä. Mutta on Tahitilla sentään jotain tropiikin tuottamaa, ananakset ovat sopivan meheviä, ei happamia kuten usein Italiassa eikä makeita kuten Floridassa. Kaikkein parasta on kala. Se on aina tuoretta, jopa Carrefourin kioskibaarissa. Poisson Cru on parasta kesäruokaa mitä ikinä voi ajatella, tonnikalaa kuutioina, raakakypsytetty sitruunalla tai limellä, mukana tomaattia, kurkkua, sipulia ja porkkanaraastetta, nesteenä kookosmaito, joskus mausteena tuore inkivääri, mikä antaa sille todella pikantin sävähdyksen.
Kun Pääsiäissaarilla aikamme kului historiaan tutustumiseen, täällä Tahitilla sitä ei arvosteta. Me katsastamme alkuasukaspyhäkön rauniot Arahurahussa, 18 kilometriä asunnolta etelään. Temppelin suorakaiteen muotoinen laavakivistä ladottu lattia ja portaikkoa muistuttava alttarirakenne ovat nähtävissä. Alueella on parin patsaan jäljennös. Pääsiäissaarten porukka on saman sukuista kansaa ja on helppo havaita, että kivipatsaat muistuttavat Pääsiäissaarten ensivaiheen teoksia. Niissä ihmishahmo istuu polvillaan mutta Tahitin patsaissa sukupuolielimet korostetusti näkyvillä.
Arahurusta kivenheitto kohti eteläsaarta Paparan kylästä löytyy rannalta aikamoinen kivikasa. Ajamme ensin ohi. Ei löydy viittaa. Joku paikallinen neuvoo meidät raunioille, joka on joskus ollut Marae of Mahaiatea, polynesialaisen alkuperäiskansan merenjumalan
pyhättö. Kapteeni Cookin mukana ollut kasvitieteilijä Joseph Banks ihmetteli vuonna 1769, kuinka niin keveä ja korkea rakenne on saatu pystyyn ilman rautapilareita. Irlantilaismies William Stewart aloitti joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin puuvillaviljelmät ja perusti tehtaan. Hän sai rakennusmateriaalia yksitoista kerrosta korkeasta pyramidista. Säät hoitivat loput ja pyhättö luhistui vajaassa sadassa vuodessa.
Länsimaiset ristiretkeilijät havaitsivat Tahitin saaret jo 1500-luvulla, mutta vasta 1700-luvun lopulla ranskalaiset ottivat saaret haltuunsa, kun britit ja espanjalaiset siirsivät mielenkiintonsa muualle. Herra nimeltä Bougainville kiinnostui saarista, koska alkuasukkaiden kaulalla roikkui helminauhoja kultaketjuissa. Nykyisin helmiä tyrkytetään turisteille Papeeteen keskustassa. Sinne turistit saapuvat useimmiten risteilijöillä. Meitä luullaan helmimuseossa saksalaisiksi. Viidenkymmenen turistin ryhmä on tulossa Europe-laivasta. Se kiertää maailmaa neljä kuukautta. Koko matkaa ei tarvitse olla laivassa, meille kerrotaan, voi lentää johonkin sopivaan satamaan ja valita vesireitti, joka kiinnostaa.
Tahiti on kuuluisa mustista helmistään. Niitä on viljelty 60-luvulta. Teollisuus työllistää tuhansia tahitilaisia. Mustat tai harmaan mustat tai sinertävän tai vihertävän mustat helmet ovat kalliita. Yksi irtohelmi, läpimitta ehkä 7 mm, maksaa 67 euroa. Ei vain helmet, vaan kaikki on kallista. Paratiisi ei hemmottele lompakkoa.
Saaret ovat tuliperäisiä. Ensimmäiset asukkaat tulivat saarille Aasiasta kanooteilla nelisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Asuntomme omistajapariskunnan Amélia on syntynyt Wallis & Futuna –saarella. Se kuuluu myös Ranskaan ja on lähellä Fiji-saaria. Demien on syntynyt Ranskassa ja he ovat tavanneet toisensa Uudessa Kaledoniassa, joka on myös ranskalaisten hallinnassa, lähellä Uutta-Seelantia. Amélia osaa Wallis & Futuna –saarten kieltä. Se on lähellä Pääsiäissaarilla puhuttua kieltä, mutta Tahitin alkuperäiskieltä hän ei ymmärrä. Tässä kielessä käytetään vokaaleja vielä pitemmässä nauhassa kuin Pääsiäissaarten kielessä.
Tropiikin luonto on vehmaan vihreää. Tahitin kansallispuiston alueella avautuu viidakkorinteitä kuten myös Moorean Belvedereltä. Vuorta alas virtaavat joet ja putoukset ovat Tarzan-elokuvista tuttuja alkuperäisasukkaitten uima-altaita ja suihkupaikkoja. Paikalliset uivat edelleen mieluiten jokiuomissa merenrannan tuntumassa.
Pääsaaren eli Tahiti Nuin vaikuttavin paikka on Harrison Smithin perustama trooppinen puutarha. Se on Paul Gauguin museon vieressä. Museo on kiinni mutta puutarhan kasvit ja värit ovat juuri niitä, joita Gauguinin Polynesian tauluissa näkee. Taiteilija muutti myöhemmin Hiva-saarelle, jossa hän myös kuoli, vähän yli viisikymppisenä huumeisiin 1903.
Papeete muistuttaa ranskalaisen tai belgialaisen kaupungin syrjäkujia lukuun ottamatta takana häämöttävää vuoristoa. Tie saaren ympäri mutkittelee rannan tuntumassa. Horisontissa näkyvä korallivalli estää aaltojen loiskumisen rantakiviin ja luo järvimäisen tyyneyden. Rantamaisema on turkoosin sininen ja vesi matalaa ja lämmintä kuin kylpyammeessa. Pikkukalat liikkuvat parvissa. Rannoille ei helposti pääse, koska ne ovat usein yksityisiä tai kapeita liuskoja tien vieressä.
Moorean saarta ihailemme asunnon ikkunasta muutaman päivän. Sinne on päästävä. Reijo etsii netistä vaihtoehdot ja lähettää varauksen rantahotelliin. Ajamme lautalle ja muutamassa tunnissa olemme bambumajassa. Ovelta on rantaan parikymmentä askelta. Kahdeksallakymmenellä eurolla tämä on taituruutta. Sofitelin tai Intercontinentalin mökit eivät näytä komeammilta paitsi, että joistakin niistä pääsee omalta laiturilta veteen. Aika nastaa aamutuimaan. Tunnettuun ketjuhotelliin ei Moorealla pääse ellei ole valmis maksamaan vähintään 250 euroa yöstä, tarjolla on jopa yli 600 euron bungaloweja.
Moorea on rantaa ja vuoria. Vesi on vauvanlämpöistä. Käymme katsomassa maatalouskoulua, ananaspeltoja, vaniljanviljelystä ja eteerisen öljyn valmistusta. Turistibussit vyöryvät jäljessämme Belvederelle ja kamerat surraavat avoimista ikkunoista. Naiset jonottavat valitsemaan öljyjä, myyntivajat ovat yhtä rähjäisiä kuin kaikki muutkin rakennukset ketjuhotelleja lukuun ottamatta. Turistit pysyttelevät enimmäkseen ketjuhotellien palmurannoilla ja uima-altailla. Ketjuhotellit rakennetaan sellaisiksi, ettei turistin tarvitse niistä poistua viikkoon tai kahteen. Me emme halua sellaista.
Seuraamme kalastajia töissään, lapsia leikkimässä, naisia myymässä hedelmiä. Kun runsaat kaksisataa vuotta sitten eurooppalaiset tulivat sivistämään villejä, he toivat laivoissaan tauteja, jopa rotan, jota ei aiemmin saarilla näkynyt. Väkiluku putosi rajusti, Tahitilla neljästäkymmenestä tuhannesta kuuteen tuhanteen vuosisadassa. Nykyisin Tahitilla asuu lähes 200.000 ihmistä. Yksilötasolla moni on varmasti hyötynyt ranskalaisuudesta, saanut koulutuksen ja maailma on avautunut, mutta moni on jäänyt lähes orjiksi. Paikalliset asuvat laatikkotaloissa, jotka muistuttavat 50-luvun kesämökkejä Suomessa. Turistit maksavat palveluista rasvaisia hintoja, mutta ilmeisesti raha virtaa saarilta pois, ketjuhotellien yläportaille. Ranskalaiset ovat riistäneet saarten asukkaita vielä 1990-luvulla tekemällä ydinkokeita Muruoran ja Fangatafan atolleilla. Näkyykö radioaktiivinen jäte kaloissa ja äyriäisissä?
Paikalliset juovat enemmän CocaColaa vuodessa kuin minkään maan kansalainen. Moni paikallinen nuori on ylilihava, yksi kehitysmaiden kasvavista ongelmista sekin.
Ystävällisyys Tahitilla pulppuaa, se tulee sydämestä. Siitä jää hyvä mieli. Näille mukaville ihmisille soisi onnellisuutta.
Kulkuri ja Joutsen 