Ystävien kanssa Cancunissa
Joulu on parhaimmillaan yhdessäoloa rakkaitten kanssa kuusen, kinkun ja glögin aromien leijuessa saunatupaan, kun joulupukkia odotetaan ja lapsuudesta tutut sävelet soivat kynttilöiden välkehtiessä pakkaskiteisiin ikkunoissa. Kesäkuussa tiesimme, ettei se mahtuisi kuvioihin tänä vuonna. Koska muutaman kuukauden välein etsimme pallolta yhden eksoottisen kohteen, yhdistimme Costa Rican ja joulun. Samaan hetkeen liitimme myös kylpyhuoneremontin. Kun amme, suihku ja pesualtaat lensivät ulos Floridan talvitalostamme, niin mekin.
Joulukuu alkoi täysihoidolla ystäväpariskunnan kanssa heidän lomaosakkeessaan Cancúnissa, Jukatanin niemimaalla, Meksikossa. Royal Solaris -hotellin ravintoloiden menuista voi tilata annoksia mielin määrin ja koktaileja ja viiniä niin paljon kuin pää kestää. Sellainen meno voisi johtaa sekoiluun, mutta uima-altaalla tai käytävillä ei näy kännäämistä. Yksi ikäisemme poninhäntäinen hiippailija saattoi olla joko entinen tai nykyinen kamankäyttäjä, mutta hänestä ei ollut haitaksi asti. Pitää siis nostaa hattua Pohjois- ja Etelä-Amerikan lomailijoille.
Ruoan ja juoman lisäksi täysihoitopaketti sisältää yhden linja-autoretken. Jokaisena päivänä on ohjattua liikuntaa, kilpailuja uima-altaalla, tanssitunteja, snorkkelisukellusta, illalla teatteerissa turisteille muokattua kulttuuriantia ja aamuyöhön kestävää omaehtoista tanssahtelua elävän musiikin tahtiin. Lisämaksusta saa kokea rajumpia urheilulajeja, liitelyä veden yllä tai alla, kalastusta tai veneilyä muuten vaan.
Me emme olisi lähteneet Cancún-lomalle kahdestaan. Meille on tullut tärkeäksi löytää
matkalla jotain syvempää, nähdä luontoa, taidetta tai arkkitehtuuria ja oppia jotain paikallisesta kulttuurista ja historiasta. Cancún on runsaan parinkymmenen kilometrin pituinen, 80-luvulla täyteen rakennettu kannas, pelkkä jono toinen toistaan komeampia hotelleja. Paikalliset asuvat niemen kärjessä, hökkelikeskustassa. Samanlaisia halpalaatikkokeskittymiä on joka kehitysmaassa.
Turisteille on jätetty palanen Maya-historiaa vain parinsadan askeleen päähän Royal Solariksen etuovelta.
El-Rey –niminen asutus oli tuhoutumassa siinä vaiheessa kun espanjalaiset löysivät sen 1600-luvun alussa. Keskiajalla rakennetussa Maya-kylässä oli silloin muutama asukas. 1300-luvun temppelien pohjarakenteista löydetystä esineistöstä kävi ilmi, että tälläkin
Maya-heimolla oli kauppayhteyksiä laivoilla kaukaa tulleiden kanssa. On saatu selville, että Cancúnissa asunut yhteisö oli pitkälti sisäsiittoista, mikä saattaa olla yksi tuhoon johtanut syy. Nyt vain kaskelotit asustavat raunioita, jokunen krokotiili on näkynyt. Käärmeistä opas ei varotellut. Temppelien alle haudatuilla on usein kuusi sormea kuin Hemingwayn Key Westin talon kissoilla. En tiedä liittyykö kuusisormisuus älyllisiin ominaisuuksiin, mutta kuusivarpaiset kissat ovat laiskanlaisia.
El Reytä vastapäätä on vuonna 2005 Wilma-hurrikaanin tuhoama hotelli. Ties mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä runsaan viidensadan vuoden päästä Cancún on raunioina ja uusi kulttuuri, mikä sitten liekään, tutkiskelee veden ja tuulen tuivertamia seiniä ja ihmettelee millaisia me siellä asustaneet tai käyneet ihmiset olimme. Siihen ei ole kuin parikymmentä sukupolvea, hitunen ihmiskunnan aikajanalla. Muistan 1870-luvulla syntyneen isäni isoäidin ja saatan nähdä veljenpoikani pojanpoikien lapsia, joten ikäiseni elämänkokemus voi käsittää kahdeksan sukupolvea.
Osa mayoista selvisi hengissä espanjalaisten maihinnoususta. Nykyisin heidän jälkeläisiään on runsaat kahdeksan miljoonaa, suurin osa Meksikossa. Mayoilla ei ollut kultakaivoksia vaan ainoastaan jadea, josta vuoltiin työkaluja ja koruja. Kultaesineet ostettiin muilta heimoilta ja kansoilta vaihtokaupalla. Mayat neuvoivat espanjalaisia jatkamaan kullanhakumatkaansa atsteekkien asuinsijoille, nykyisen Meksikon kaupungin lähistölle. Geenien perusteella mayat ja atsteekit ovat eri porukkaa, atsteekit tulivat aiemmin Etelä-Amerikkaan pohjoisesta kun taas mayat oletettavasti saapuivat laivoilla Aasiasta. Sen erottaa heidän ruumiinrakenteestaan ja kasvonpiirteistään edelleen.
Tutustuimme mayojen Cobaan, joka oli 60.000 – 70.000:n asukkaan taajama parin tunnin
bussimatkan päässä sisempänä niemimaalla. Coban loistokausi 500 – 800 jaa perustui tullin keruuseen satamiin tullutta tavaraa rahdattaessa sisämaahan atsteekkien ja inkojen maille. Ylhäisö, muut jalosukuiset ja papisto, luokkaa 30.000, asuivat kaupungissa muurien sisällä. He muokkasivat ulkonäköään. Jalosukuisille lapsille laitettiin heti lapsena puukypärä, jonka sisällä päästä kasvoi korkea ja kulmikas. Samantyyppistä pään muodon muokkausta tehtiin aikoinaan Egyptissä. Aikuisten yläluokkaisten mayojen hampaisiin kairattiin jalokivikoristeita ja iho tatuoitiin käärmekuvioisiksi. Ihminen ei ole keksinyt juuri muuta uutta sillä saralla kuin ihonalaisten silikonien lisäykset huuliin, poskiin, rintoihin ja takamuksiin. Yksi tyttö hotellimme baarissa oli kohottanut rintojensa lisäksi istuinlihaksistonsa niin suuriksi, että hän joutui merengue-tanssin pyörteissä jatkuvasti hinaamaan sukkapuvun helmaa pakaroilta reisille.
Costa Rica on muutakin kuin kahvia
Perehdyimme alkuperäiskansojen elämään parissa museossa San Josessa, Costa Rican pääkaupungissa. Columbus löysi Väli-Amerikan 1502. Alkuasukkaat olivat tottuneet kaupankäyntiin eri heimojen kanssa, joten he vaihtoivat ensin mielellään kultaa lasihelmiin ja muuhun sotilaitten mukanaan tuomaan rihkamaan. Siinä vaiheessa kun alkuperäisasukkaat eivät enää halunneet luopua kullasta, espanjalaiset pakottivat siihen ottamalla panttivankeja. Väkivallanteoista tuli vähin erin normi kunnes espanjalaiset olivat ryövänneet kaiken arvokkaan.
Costa Ricassa alkuperäisväestöä on jäljellä runsas prosentti eli 60.000. Heistä noin 2000
on Boruca –kansaa, jonka balsapuusta tehdyt naamiot ovat tunnettuja taidetöitä jopa Floridassa. Kyseinen heimo puhui omaa kieltään, jota yritetään nyt elvyttää. Väli-Amerikan vuorilla heimo välttyi valtaukselta. Naamioita, joissa jumalhahmot ovat Quetzal, Tukaani ja Macao-papukaija, käytetään kyläjuhlissa edelleen. Joku pukeutuu espanjalaiseksi häräksi ja hänet kaadetaan naamiomiesten voimin.
Quetzal on paratiisilinnuista suurin ja värikkäin, vihreäselkäinen, punarintainen ja sillä on pitkä sininen pyrstö. Myös atsteekit ja inkat jumaloivat lintua ja pyhimykset ja tietäjät koristelivat sen sulilla päähineensä. Me näimme Quetzalin sadan metrin päässä avokadopuussa Costa Rican pilvimetsässä (cloud forest) Monteverdellä.
Odotimme pilvimetsän olevan pilvien peitossa. Niin ei enää ole, ilmastonmuutos näkyy jatkuvana päivänpaisteena Väli-Amerikassa. Osa eläimistöstä katoaa, jokunen sammakkolajike on jo kuollut sukupuuttoon, samoin muutamat sammalet ja saniaiset. Orkidea-lajikkeita on Monteverdellä kahdeksansataa erilaista. Ne kukkivat puiden oksilla ja rungoilla, mutta ovat pieniä verrattuna kukkakaupassa myytäviin.
Perhoset ja kolibrit ovat kuin lentäviä kukkia. Me näimme niitä luonnossa ja majapaikkamme ympäristöön istutettujen pensaiden kukinnoissa (Foxtail-kasvi). Monteverdessä pistäydyimme perhosfarmille, jossa nuori biologi kertoi meille paitsi Morhpo-perhosien alkoholismista, ne kun elävät parhaat päivänsä kännissä syömällä mätäneviä hedelmiä, niin myös erilaisista toukista ja kuoriaisista. Jälkimmäiset ovat lahottajia. Sarvikuonolajike näytti tutulta, olemme nähneet vastaavan Stresassa. Ne möyrivät maassa vuosia, kunnes nousevat viimeiseen loistoonsa lämpimänä kesäpäivänä lisääntymään. Kaikenlaista eliötä maailman viidakoista löytyy. Jotkut puun kuorella elävistä toukista ja hyönteisistä välttyvät joutumasta suuremman ruoaksi tekeytymällä puutikuksi tai kuivaksi lehdeksi.
Sademetsä on täynnä tuoksuja ja hajuja kukkaisaromeista apinoiden viemäriin. Ääntä riittää särinästä huutoon. Mölyapinat pitävät pahinta mekkalaa. Valkonaamat tai maitokahviapinat ovat hiljaisempia, suorastaan surumielisiä. Niiden etenemisen huomaa lehvästön kahinassa. Apinat heilauttavat puun latvustoa ja keinahtavat puusta toiseen. Jyrsijöiden siementen kaluaminen aiheuttaa sitä kovempaa nirskuntaa mitä suuremmasta rotasta on kyse.
Koatit ovat pitkähäntäisiä puolikarhuja, supin sukua. Ne tulevat yllättävän lähelle.
Viimeisessä kohteessamme Osa-niemimaan kärjessä koatit ovat tottuneet ihmiseen. Ne osaavat avata ovia, jopa jääkaapin ja tehdä voileivän, elleivät ovet ole kunnolla lukossa. Jouluaattona huoneeseemme lennähti lepakko. Se kiersi kylpyhuoneen kautta ennen kuin ohitti meidät mennen tullen seisomasta oviaukossa.
En halua muistella myrkkysammakoita tai käärmeitä. Niitä ei sattunut kohdalle, kun astelin polkuja sandaaleissani. Oleellista on pitää sormet irti puiden rungoista tai oksista, koska niissä saattaa piillä ikäviä yllättäjiä. Käärmeet tai ainakin niiden keskenkasvuiset poikaset oleskelevat sademetsävuoristojen puissa, kun taas alangoilla käärmeitä on myös maassa. Sokeriruoko on enimmäkseen alamaitten kasvi ja sitä nykyisin korjataan pelloilta koneilla. Yksi syy on juuri käärmeet.
Jokainen suomalainen tuntee Costa Rica –kahvin. Se kilpailee maan ykkösvientituotteen asemasta ananaksen rinnalla. Me tutustuimme perheyritykseen, joka on onnistunut muuntamaan kahvin tuotannon turismiksi. El Trapiche kasvattaa omistamillaan rinteillä kahvia edelleen, mutta kahvin kuivatus, papujen erottelu ja lajittelu tapahtuu nykyisin osuuskunnissa. Arrabic on papu, jota Suomeenkin tuodaan, ainoa papu, jota Costa Ricassa tuotetaan. Kukin vientimaa paahtaa kahvin oman
kansansa makutottumusten mukaiseksi. Paras kahvi kasvaa rinteellä puolentoista kilometrin korkeudessa ja poimitaan käsin. Kahvipensas, joka ilman typistämistä kasvaisi puuksi, tuottaa marjaa lähes neljä kuukautta kerrallaan. Ensimmäisten punaisiksi kypsyvien marjojen lisäksi pensaassa on vielä valkoisia kukkia. Koneella poimittaessa mukaan saadaan raakileita, jotka heikentävät kahvin makua. Kahvin poimiminen on työlästä ja siitä maksetaan niin surkeaa palkkaa, että Costa Rican on otettava työväkeä naapurimaista, useimmiten Nicaraguasta.
Costa Rican kahvi on juuri oikeanlaista, ei kitkerää kuin ABC:n baarikahvi, eikä litkua kuten Yhdysvalloissa, se on tuoretta ja sen aromista voi nauttia kupin pohjaan asti. Ruoka Costa Ricassa oli kohtuullista, hedelmät herkullisia ja vihannekset maukkaampia kuin kana tai liha, Osa-niemimaalla me saimme myös tuoretta kalaa, joka oli herkullista. San Josessa muuttuisin aika nopeasti kasvissyöjäksi.
Arenal-tulivuori on yksi aktiivisimmista. Se välillä pölläyttää muutaman kekäleen, mutta viime ajat se on uinunut. Me asustimme Arenalin juurella, alun perin tulivuoren tutkimuskeskukseksi rakennetussa paikassa, luonnonpuistossa yli kaksikymmentä kilometriä La Fortuna-kaupungin keskustasta. Reijon tilaama taksifirma kuljetti meitä kuoppaisia teitä muutaman tunnin ylös, alas mäkistä maisemaa. Keskuksen vastaanottoon oli majapaikasta puoli kilometriä mäkeä ylös. Se oli meille pelkkä ilo, koska aktiivisuusranneke riemastuu askelista ja tärisyttää ilosta, kun 10.000 tulee täyteen. Onneksi maa ei tärähdellyt.
Vuonna 1968 paikalliset luulivat Arenalia metsämäeksi. Kuukausia kestänyt ajoittainen murina ihmetytti, jotkut huomasivat Arenal joen veden lämmenneen, muttei kukaan aavistanut kunnes rymähti. Kylähulluna pidetty maajussi kävi varoittelemassa naapureita ennen jyrähdystä. Hän oli havainnut lintujen lentäneen pois ja otti polkupyörän alleen. Oppaamme oli silloin kolmevuotias. Hän ei asunut tuhoutuneen kylän keskustassa eikä muista tapahtumaa, jossa kuoli 75 ihmistä, mutta on sittemmin nähnyt laavapurkauksia, viimeksi vuonna 2010. Hän ei ole kiivennyt kraatteriin, mutta tietää ihmisiä, jotka olivat telttailleet sen onkaloissa vielä 60-luvulla. Myöhemmin tutkijat ovat arvioineet Arenalin purkautuneen edellisen 450 vuotta aiemmin. Laavamassan arvioidaan olevan noin sadan metrin syvyydessä nyt noin 700 metriä korkean vuoren huipulta. Yksi kraatteriaukoista sylkee suustaan vesihöyryä, kolme muuta ovat enemmän tai vähemmän ummessa.
Joulun me ohitimme Osa-niemimaan kärjessä, Bosque del Cabossa, lähellä Panaman rajaa. Ruoka oli parasta Costa Ricassa. Vettä sai ja kahvia, muut juomat kirjattiin ylös ja maksettiin Tapaninpäivänä lähdön hetkellä. Omistajat Phil ja Kim Spier ovat amerikkalaisia ja asuvat pikkupoikiensa Samin ja Benin kanssa yhdessä taloista muutaman sadan hehtaarin tilallaan. Phil on biologi. Hän innostui Costa Rican luonnosta ja osti ensimmäiset hehtaarit paikallisilta viljelijöiltä parikymmentä vuotta sitten. Osa maasta savusi kaupanteon hetkellä, koska alue oli arvokkaampi viljelijöille kun pinta-alaa oli lisätty kaskeamalla. Phil palautti pellot viidakoksi ja luonnonpuistoksi. Kymmenisen vuotta Phil löysi New Yorkista lakinaisen, Kimin, joka on vastannut hotellibisneksen kehittämisestä. Nyt pariskunnalla on kolmisenkymmentä mökkiä ja gourmét-ravintola, kaksi uima-allasta, kymmeniä ylläpidettyä vaellusreittiä, brittibiologi ja paikallinen luonnontutkija, jotka opastavat turisteja sademetsän saloihin. Aktiiviranneke riemastui, kun kapusimme viisisataa askelmaa alas ja ylös, pari kertaa Tyynen valtameren puolelle ja kerran Dulce-lahden puolelle. Rannat alhaalla olivat kivikkoisia, Tyynen valtameren puolella oli luonnon rakentamia porealtaita, joissa pulahdimme.
Mielenpainuvin hetki oli auttaa seitsemisenkymmentä Olive Ridley –vastakuoriutunutta merikilpikonnaa aaltoihin. Naaras hilautuu rantaan kolme, neljä kertaa vuodessa, kun hetki on kypsä, etsii juurettoman mutta suojaisen paikan metsiköstä, kaivaa puolimetriä syvän kuopan, joutuu ehkä kokeilemaan maata useasta paikasta, ja munii sitten satakunta munaa. Touhuun vierähtää helposti viisi tuntia. Kun naaras on peittänyt munat, se uupuu ja nukahtaa muutamaksi tunniksi. Sinä aikana tutkijat pystyvät punnitsemaan, mittaamaan ja merkitsemään naaraan. Se voi painaa viitisenkymmentä kiloa ja sen halkaisija voi olla 70 cm. Tästä suurempia kilpikonnalajikkeita on myös samoilla rannoilla, jotkut ovat lähes satakiloisia ja elävät yli satavuotiaiksi.
Kilpikonnan munat jäävät hautumaan yli kuukaudeksi. Hiekan liikkeistä ja lämmöstä tutkijat voivat päätellä kuoriutumishetken ja poikasten sukupuolen. Kohdallemme osunut erä oli todennäköisimmin enimmäkseen naaraita, ne olivat kuoriutuneet puolenyön jälkeen.
Aamukuudelta auringon noustessa poimimme muutaman sentin pituiset pikkuiset räpisijät muoviämpäriin. Kun laskin ämpärin viiden metrin päähän vesirajasta, konnat kuulivat veden kohinan ja kiipesivät toistensa yli laitaa pitkin sen suuntaan. Todellisessa tilanteessa ne kiipeävät toistensa ja kuoppien ja puunjuurten yli ja heikoimmat vammautuvat ja jäävät saaliseläinten yöpalaksi ennen kuin ovat edenneet vain metrin tai pari. Vain muutama promille selviytyy aikuiseksi. Jos ihmistä ei olisi auttamassa, suuret merikilpikonnat kuolisivat sukupuuttoon. Haaskalinnut seurailivat meitä puiden latvuksissa mutta ne eivät uskaltautuneet hyökkäämään, koska meitä ihmisiä oli kymmenkunta suojaamassa pieniä mereneläviä.
Oli hellyttävää nähdä konnien etenevän vaivalloisesti hiekalla kohti merta. Aalto tuli ja otti heidät yksi toisensa jälkeen. Saatoimme nähdä kuonoparien nousevan pintaan kymmenen metrin päässä ja häviävän taas aaltoihin. Pikkukonnat uivat yhtä päätä niin pitkälle kuin mahdollista. Ne syövät planktonia ja sukeltavat nelisen vuorokautta myöhemmin sadan metrin syvyyteen pohjaan etsimään vahvempaa syötävää.
Joulupukkia ei tänä vuonna tullut. Me annoimme toisillemme kortin verran lupauksia. Matkalaukut oli pakattu tiiliskiviksi, eikä niiden paino tai ympärysmitat saaneet ylittää pienkonematkustamisen ehtoja. Minulla oli mukana joulumekko, jota olen pitänyt joka ikinen aatto vuodesta 1991 lähtien. Se oli tropiikissa hiukkasen kuuma, mutta herätti kanssamatkustajissa ansaittua huomiota. Heistä suuri osa oli amerikkalaisia juutalaisia, joiden Hanukah tänä vuonna oli jo pari viikkoa ennen joulua. Oli professoreja, kirurgeja, juristeja ja filmialan efektiosaaja, joiden kanssa oppi uutta ja saattoi keskustella vaikka mistä. Moni ihmetteli kuinka me viihdymme Floridassa, poliittisesti perivanhoillisessa ympäristössä. Osa porukasta matkusti nuorten aikuisten lastensa kanssa. Heille köydellä lasku vesiputouksen pohjalle, kuristajafiikuksen tyhjentämään puuhun kiipeäminen, surffailu delfiinien keskellä ja viidakko olivat joulunmakuisia elämyksiä.
Lentomatka 80-luvun tsekkiläisvalmisteisella koneella San Josesta Puerto Jimenezin kentälle Golfo Dulceen Osa-niemimaalle oli paikkapaikoin töyssyinen, mutta perille selvittiin ja vielä takaisinkin. San Josesta paluumatka jatkui tavanomaisella lentokoneella Miamiin. Etäisyys Costa Ricasta Floridaan on samanpituinen kuin Milanosta Helsinkiin.
Wifi uima-altaalla Bosque de Cabossa toimi sen verran, että saimme pikapuheyhteyden koti-Suomeen. Kuuntelin Youtubesta ystävän lähettämän linkin varpusesta jouluaamuna. Se sai kyyneleen silmään. Floridan päässä meitä odotti monta tervehdystä ja pari pakettia, viinipullokin.
Kulkuri ja Joutsen 