Kulkuri ja Joutsen

Etelä-Italian kansojen koettelemuksia ja onnenhetkiä antiikin ajalta nykypäivään

Ritarit rymistelevät hevosillaan vuoristojen solista. Monella on vähintään viisi sotilasta kannoillaan, joillakuilla viisikymmentä, muutamalla viisisataa. Varahevoset loikkivat kivikkojen yli ja tempovat harjaksiaan puolelta toiselle. Joukot puhuvat eri kieliä, mutta heillä on yhteinen päämäärä. Ennen iltahämärää on ehdittävä Lohikäärmekukkuloiden ohi laaksojen suotaipaleilta Castrovillarin kievarikaupunkiin. Nälkä, jano ja väsymys painavat. Vaivat vielä voitetaan, sillä Jerusalem on vapautettava!

 

 

 

Ainon johdolla me Tampereen Yliopiston Alumnit taas kerran eläydyimme menneeseen. Viime keväänä saimme kokea 1200-lukua Apenniineilla, joilla puolenmaailman kuningas

Fredrik II innostui haukkametsästyksestä ja rakensi linnoja harrastuksensa keskuspaikoiksi. Tällä kertaa seurasimme jo antiikin aikana käytettyjä reittejä Via Pretoriaa, Via Appiaa ja Via Annia Popiliaa ja etsimme historian ilmiöiden jättämiä jälkiä. Bussinkuljettaja oli helisemässä, hän kun olisi halunnut kiidättää meitä yöpaikasta toiseen ja pysäyttää välillä lounaalle hengähtämään ja maisemia ihailemaan. Sitä paitsi entisaikojen teitä ei näy moottoritiekartoissa. Kuljettajan oli siis kuunneltava Ainon vaatimuksia, väännettävä rattia ja hypättävä ulos autosta siirtämään hedelmämyyjän kojua, että päästiin näkemään Rossanon katedraalin Maria Santissima Achiropita. Se on ainutlaatuinen Bysantin ihme, Neitsyt Marian kuva, syntynyt käsin koskematta vuonna 700 jKr. Upeat ovat myös parisataa vuotta aiemmin kullalla ja hopealla kirjoitetut evankelioiden sivut, Codex Purpureus Rossanensis, vaikka lasivitriinissä on pelkkä kopiot, alkuperäinen kun on Roomassa restauroitavana.

 

Moni tuttavamme oletti, että koska aloitimme matkan Napolista, olisimme lähteneet katsastamaan Vesuviuksen vuonna 79 hautaamaa Pompeiita. Mutta siihen jokainen

pystyy tutustumaan itse. Ilman Ainoa maiseman ja kaupunkien muurien viestit olisivat jääneet huomaamatta tai pelkiksi rei’iksi tai korkokuviksi. Yksityiskohdat, vaikkapa teräväkärkinen kaariholvi kertoo ajankohdasta. Kaupungin muurista kauppatilan, tavernan, vuokranneet myivät kaukaa hankittua tavaraa jo antiikin aikaan. Punaiselta mereltä tuotiin Välimerelle väriaineita jo 1000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Reittimme lähti Napolista, Campanian läänistä koilliseen, Basilicataan, jossa majoituimme maanjäristysten ajoittain vapisuttamassa Potenzanssa yli 800 metrin korkeudessa. Lucanian kartan löysimme hotellihuoneen seinältä. Lukaanit asustivat saappaankärkeä jo ennen kuin kreikkalaiset valtasivat eteläisen Italian rannikot vuoden 700 eKr. tienoilla. Ranta-alueesta syntyi Magna Greca, Suur-Kreikka ja lukaaniväestö siirtyi sisemmäs. Kartta on piirretty kristinuskon tultua, koska sen ylälaita osoittaa etelään. Etelä-Italiasta sinne, siis Jerusalemiin, tehtiin merkittävimmät matkat, sillä vasta 1700-luvulla varakkaimmat lähtivät katselemaan kauniita tai muuten mukavia kohteita. Yksi suosituimmista jo silloin oli Sisilian Taormina.

Sisämaan Melfia katsastimme sateenvarjon alta. Lukaanien kaupunki näki parhaat päivänsä pari tuhatta vuotta perustamisen jälkeen, 1300-luvulla, ranskalaisen Anjou-suvun aikaan. Roomalaisten hautamuistomerkit joutuivat jo 1000-luvulla normannien rakentamien linnojen seinätiiliksi. Näin ollen kierrätystä on Italiassa harrastettu vähintään tuhat vuotta. Ritaritarinoiden kannalta merkittävintä on, että juuri Melfissä, korkeimpien kirkonmiesten ja arvosukujen kokouksessa vuonna 1059, nostettiin fraktaattiin kristittyjen kohtaamat ikävyydet pyhiinvaelluksilla Jerusalemiin. Tosin syyt sekasortoon matkalla ja perillä olivat usein kristityissä, sillä paikallisia uskovia ei kohdeltu kunnioittaen. Ja Jerusalem on molemmille uskonnoille pyhä paikka. Huolien esille tuonti Melfissä merkitsi ristiretkien alkua. Jerusalem oli vapautettava!

 

Matkalla Venosaan itse Hannibal ratsasti norsun selässä. Niin elävästi Aino tarinoi, että elefantin märän selän tuoksu häipyi vasta kun kävi ilmi, että puunilaissodat eivät juuri

vaikuttaneet lukaanien elämään. Roomalaiset nousivat hätyyttelemään rannikon kreikkalaissiirtokuntia vasta kun Karthago oli hävitetty. Lukaanit tukivat kreikkalaisia, jotka kutsuivat avukseen Pyrrhoksen Balkanilta. Voittoisasta mutta raskaita menetyksiä aikaansaaneesta taistelusta vuodelta 280 eKr. on jäänyt kirjoihin Pyrrhoksen lausahdus: Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa. Lukaanit eivät lopulta pitäneet miehestä ja siirtyivät roomalaisten puolelle. Rooman valtakunta nimesi Lucanian ja Bruttiin erilliseksi alueeksi ja Venosan sen pääkaupungiksi. Siellä me kyyhötimme hetken normannien rakentaman ja myöhemmin feodaalilinnaksi muuttuneen museopalatsin ovella.

Kaupungin marmorilaattakujia rymistelivät monet kansat gooteista, frankkeihin ja langobardeihin ennen kuin Bysantin aikakausi rauhoitti olot 600-700 –luvuilla. Täällä nykyisen Basilicatan alueella elettiin hetki tietämättöminä uudesta uskosta, Islamista, joka heräsi Arabian niemimaalla ja alkoi ottaa alaa 650 jKr. ensin itään päin. Se valtasi Iranin ja Irakin alueet, Syyrian ja nyky-Turkin eteläosan ja siirtyi sitten viemään sanomaansa länteen. Arabit valtasivat Bysantilta alaa 800-luvulla Etelä-Ranskaan asti. Kun vielä samanaikaisesti Rooman valtakunnan sisällä alkoi kiistely Pyhän hengen merkityksestä, Islam olisi saattanut ottaa haltuun Euroopan ilman normanneja. He rakensivat palkkasoturiarmeijan uskosta ja itäkirkon synodeista piittaamatta.

 

Robert Guiscardin avioerosta on yli tuhat vuotta. Tämä eteläisen Italian

normanniherttua halusi päästä naimisiin Salernon prinsessan kanssa ja saada sitä kautta haltuunsa Campanian ja Apulian ja edelleen Sisilian herttuakunnan. Robertin ensimmäinen vaimo oli pikkuserkku, vaikka sukulaisuutta avioparilla sai olla vasta seitsemän polven päässä kummit mukaan lukien. Huvittavaa on, että aiemmin sääntöä ei noudatettu, vaikka kaikki ylhäiset normannit Etelä-Italian alueella olivat sukua keskenään. Robert soti ja temmelsi ja vahvisti läntisen Rooman uskon kattamaan koko Etelä-Italian ennen kuin tultiin 1100-luvulle.

 

 

Antiikin raunioihin tutustuimme Grumentumissa ja myöhemmin Afroditen ja Persephonen temppelipohjiin Calabrian rannikolla Locrissa. Arkeologinen museo Liparissa ja kreikkalaisten haudat ajalta 300 eKr. ovat vaikuttava näky. Antiikin viinimaljahyllyköt pysähdyttivät meistä jokaisen. Piikkikärkipohjaiset leilit pysyivät pystyssä maassa ja hiekassa laivan ruumassa. Etruskit ottivat mallia kreikkalaisten musta- tai okrapohjaisia maljakoista, he asuttivat läntistä Italiaa Toscanasta alas.

 

Kokeilin O-sole-mioa Liparin kreikkalaisen teatterin raunioilla, jonka katsomosta

avautuva maisema oli paitsi aurinkoinen niin kaikin puolin elämyksellinen. Grumentumin teatterin akustiikka tuli koestetuksi, kun Veikko veti Veljeni Janin. Sen loppusäe kertoo, ettei onnea tarvitse etsiä kaukaa. Osa ihmisistä etsii parempaa koko elämänsä ja jotkut katuvat tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Ties vaikka pari ja puolituhatta vuotta sitten kreikkalaisten rakentamat naispatsaat, votiivit, jotka näimme Grumentumin museossa, olisi tehty anteeksipyynnöiksi. Jumalia niillä hyviteltiin.

Antiikin aikoina, ja vuosisatoja myöhemminkin, vuorten rinteillä oli lähes mahdotonta liikkua. Kulkijat, kauppiaat ja valloittajat joutuivat etenemään laaksoissa. Reitillä kimppuun hyökkäsi usein paitsi ryöväreitä niin myös hyttysiä, jotka levittivät tauteja. Montesano sulla Marcellana –kukkulan kaupunki rakennettiin 1000-luvulla nimensä mukaisesti puhtaanilman terveyskeskukseksi. Sen me ohitimme, koska oli kiire

Castrovillariin. Sitä lähestyttäessämme aurinko heitti viime säteensä unikkoniitylle. Ja kun nälkä ja jano vaivasi jokaista eikä lähistöllä ollut ravintoloita, hotellinpitäjä soitti apua paikalle ja loihti tähtiluokitusta täydellisemmän illallisen.

Calabrian puolella Rossanon läheisyydessä asusti 900-luvulla luolissa munkkeja, eremiittejä, ja heille piispa rakensi San Marcon pyhätön. Bysantin vähäeleinen herkkyys, sisätilojen pienuus ja siellä täällä valkoisen kalkin alta pilkottavat kuvat toistavat henkisyyttä. Aivan kuin luolien munkit olisivat edelleen läsnä. Hyvin samanlainen on Stilon pyhäkkö, Cattolica di Stilo, jonka kattorakenteita moni meistä kiipesi kuvaamaan.

 

Rossanossa ihmeellisen madonnan kuvan lisäksi tutustuimme kaukaisten enotrien

jälkeläisiin. Kokeilimme usean ravintolan ovea, kunnes löysimme Il Borgo Antican. Holvin alla nuorimies saattoi tuulettaa edellisillan höyryjä. Ovi oli juuri sen verran raollaan, että Reijo pääsi huikauttamaan lukumme ja toiveemme lounaasta. Kaveri tajusi bisneksen mahdollisuuden, siivosi lehdet kasaan pöydiltä, istutti meidät riviin, löysi ensi hätiin pari viinipulloa ja soitti siskonsa paikalle. Alkoi tapahtua. Löytyi vettä ja lisää viiniä, ehkä paikka sittenkin oli enoteca. Ensimmäisenä saimme puhvelin maidosta juoksutettua tuorejuustoa tomaattipyreen kera. Sitä vielä huuliltamme lipoessamme edessämme oli leikkelelautanen. Höyrytetty pinaatti, paistetut perunat ja munakoisopata seurasivat toinen toistaan niin nopeasti, että tulimme syöneeksi ja juoneeksi enemmän

kuin tohtori määrää. Enotrien viini vei meidät Hannibalin aikaan, hän virkisti sillä joukkojaan sotaretkillä. Ei siis ihme, että Ainon oli laitettava tällä kohtaa aikataulut uusiksi ja visigoottien kuninkaan Alarikin hauta 400-luvulta jäi etsimättä. Siellä jossain Busento-joen syvyyksissä on aarre, tarun mukaan Jerusalemin kultaa, koruja, maljoja ja kolikoita.

Saimme sen sijaan ihmetellä suoraryhtistä mäntymetsää. Se on meille suomalaisille vihreää kultaa. Ihmetytti sen määrä Etelä-Italiassa. Komeaa puustoa kansallispuistossa ja yksityisomaisuutena jatkui harjulla vähintään parin tunnin ajomatkan verran. Calabrialaista autonkuljettajaamme reittivalinta ei hymyilyttänyt. Sila Greca vilkkui oikealla ja Sila Grande vasemmalla, kun ajelimme vajaan kilometrin korkeudessa välillä vähän ylös ja sitten taas alas. Osa porukasta torkkui kuin lapsoset polkupyörän tarakalla.

Catanzaro on arpinen monesta syystä. Se on ollut vuosituhansia lukuisten vallanhaluisten joukkojen jaloissa ja järistysalueena kokenut ajoittain luonnonvoimien vihaa. Merenrantakaupunkina se on ollut satama niin hyvässä kuin pahassa. 1400-luvulla Catanzarosta tuli teollisuuskaupunki ja erityisesti silkkituotannossa huippupaikka. Mulberry-puita istutettiin ja silkkiä tuotetaan kotiloista kankaiksi edelleen.

 

Eri sodat köyhdyttivät Catanzaroa 1800-luvun lopulle. Muutaman kymmenen vuoden rauha loppui ensimmäiseen maailmansotaan. Catanzaron miehet olivat mukana Sassarin prikaatissa, jonka sotilaista 60% kuoli taisteluissa. Kaupunki on edelleen varsin köyhä ja yksi keskeisimmistä mafiakeskuksista.

 

Matkalla Reggio di Calabriaan, saappaan kärkeen, palasimme taruihin.

Afroditen ja troijalaisen ylimyksen poika Aineias (Aeneas) pakeni Troijan sodan päätyttyä Hesperiaan eli Etelä-Italiaan. Se lienee tapahtunut tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Romulus ja Remus, Rooman perustajat, saattavat olla hänen jälkeläisiään. Mene ja tiedä, mutta me törmäsimme Odysseukseen Reggio di Calabriassa, Messinan salmessa, jonka yli on suunniteltu siltaa kohta viisikymmentä vuotta. Salmessa on niin kova virtaus, että nykyisinkin risteilyalusten pitää odottaa läpiajoon oikeaa nousu- ja laskuveden hetkeä. Tarujen paholaisten vetovoima, Scylla mantereen puolella ja Charybdis Sisilian puolella vetävät vesillä liikkujia pyörteisiinsä. Ryhmämme sodankäynnin

asiantuntija, Veikko, näki heti, että salmessa on helppo estää vastapuolen eteneminen. Meidän ei tarvinnut purjehtia salmessa vaan ylitimme sen turvallisesti pohjoispuolelta Milazzosta. Mutta sitä ennen olimme ehtineet nähdä lukaanien ja kreikkalaisten maita jo monen vuosisadan ajan.

Ennen ajanlaskun alkua Afrikan puoleinen pää Sisiliasta kuului foinikialaisille, jotka olivat taitavia merenkävijöitä. Heillä oli vahvaa ja pihkaista seetriä, jota kasvoi jopa nykyisen Syyrian alueilla ja sitä myytiin ja muokattiin laivanrakennukseen. Sisilian itäsakara ja suurin osa eteläisestä Italiasta kuului kreikkalaisille. Naxos oli kreikkalaisten asuttama kaupunki rannalla. Taorminan keskiaikaisen kaupungin alapuolella. Antiikin teatteri taas on korkealla mäellä ja sen katsomosta näkyy Etna, hyvällä säällä. Raunion rakenteista voi erottaa eri tasot ja kerrokset, eri säätyjen sisääntuloaukot ja holvit, joissa näyttelijät seisoivat patsaina ennen kuin heidän osuutensa hetki tuli.

Herttuat ja kuninkaat ovat aina viihtyneet Sisiliassa. Siellä kun aurinko useimmiten

paistaa, hedelmät kypsyvät ympäri vuoden ja elämä on muutenkin mukavaa. Roistot on voitu karkottaa läheisille Liparin saarille. Niistä turisteille tunnetuin saattaa olla Stromboli, jonka elävät tulivuoret kiinnostavat veneilijöitä pimeässä. Eri kansat ovat pitäneet saaria ja erityisesti pääsaarta, Liparia, tukikohtanaan vuosituhansia. Siellä me nautimme ikimuistoisen kala-illallisen, puheita pidettiin ja kellot soivat.

 

Keskiajalla pahimpia rangaistuksia jaettiin väärentäjille. Kansainvälistä kauppaa käytiin hallitsijasukujen ja ylimmän keskiluokan tarpeiden tyydyttämiseksi ja siihen liittyvä kommunikointi ja rahanvaihto vaati luottamusta ja luotettavuutta. Kun aateliset metsästäjät pitivät varastossaan opetettuja haukkoja, jotka koulutettiin Norjassa, uuden tilaamisen ja toimituksen välinen aika vei vähintään kuukausia. Kaikenlaista ylellisyystavaraa tuotettiin, myytiin ja tilattiin Sisiliaan kuninkaille, herttuoille, kreiveille ja voudeille ja näiden hoveille ja muurien kivijalkakauppoihin. Keski-Ranskassa oli kolme messukaupunkia, joissa tukkuostajat ja myyjät kohtasivat. Uutuuksien lisäksi menekkiä oli silkille, pergamentille ja tietysti ranskalaiselle champagnelle. Tilaukset lähetettiin kirjeinä. Sinetit olivat tärkeitä, tiettyjen kauppiaiden ja kaupanvahvistajien käsiala tunnettiin, tekstiin lisättiin salasanoja. Jos joku ketjussa rikkoi luottamuksen, siitä seurasi rangaistus ja kunnian ja luottamuksen menetys.

 

Juutalaisilla oli osansa kaupankäynnissä. Kun he joutuivat pakenemaan Jerusalemista ja sen ympäristöstä 70 jKr. useimmat itään, moni Persiaan ja osa länteen, heillä ei Rooman valtakunnassa ollut oikeutta omistaa maata eikä vannoa kuninkaan tai Kristuksen nimeen. Juutalaiset puhuivat omaa kieltä ja vetäytyivät omiin oloihinsa kunnes löysivät yhteyden omiinsa idässä. Kulta ja muu arvokas alkoi liikkua luotettavasti heidän verkostonsa välityksellä. Joistakin juutalaisista kasvoi pankkiireja, koska tilauksia ei aina voitu maksaa heti. Koronottoa pidettiin epäkristillisenä, mutta velkoja hoidettiin lahjoin, joita maksettiin juhlapäivinä. Syntyi luottopankkiireja, jotka otettiin asumaan hoveihin, jolloin juuri sen hovin velansaanti varmistui edellä muita.

 

 

Keskustelu Italian yhdistymisestä ei kiinnostanut etelän kansoja 1800-luvulle tultaessa. Jotkut puhuivat rosvojoukoista ja toiset isänmaan ystävistä, joita Espanjan kuningaskunta ei pystynyt pitämään hyppysissään. Etelän kaupunkeihin syntyi paikallisia pikkupäälliköitä, jotka pitivät yllä omia oikeuksia ja sääntöjä.

Kun Italia yhdistyi 1861, etelästä puhuttiin ongelmana, joka piti ratkaista. 1800-luvun lopulla Etelä-Italiaan rakennettiin teitä, perustettiin tehtaita ja pystytettiin uusia kaupunkeja. Siitä huolimatta kaikenlaiset vaivat maanjäristyksistä lähtien ajoivat monet siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Italiassa omavaltaisen johtajuuden hankkineet löysivät uuden maan vapaudesta ja kieltolaista mahdollisuuksia pimeään bisnekseen. Siitä syntyi mafia, jonka lonkeroita kitketään edelleen.

Johanniittojen rakennusmassan aidan yli Catanzarossa avautuu näkymä kauas merelle.

 

            Viestinviejä tuo ilouutisen – Jerusalem on vallattu! Eletään vuotta 1099, ritarijoukkoa, Temppeliherroja, kiitetään lisälahjoin, moni heistä omistaa jo palatseja Välimeren etelärannoilla Syyriassa asti. Pyhiinvaeltajien määrä kasvaa. Eteläisen Italian rannoille rakennetaan lepopaikkoja, hospitaaleja, joita toinen ritarijoukko, Johanniitat suojaavat. Napolin eteläpuolelle syntyy Amalfi, vaeltajien rentoutumispaikka ennen merimatkaa. Euroopan varakkaimmat suvut tukevat ritareita, hyväntekijöitä ja kaikenlaista apua pitkällä matkalla Jerusalemiin tarvitaan.

            Silloin ei vielä tiedetä, että arabit ottaisivat Jerusalemin pian takaisin ja kristikunnalle hyvää tarkoittavien ritarikuntien välille syntyy epäluottamus. Temppeliherroja syytetään kerettiläisyydestä, mutta Johanniittoja arvostetaan vielä. Ranskan kuningas painostaa paavia hylkäämään Temppeliherrat, joiden omaisuus otetaan pois vuonna 1311.

            Pyhä maa on menetetty. Johanniitat joutuvat pakenemaan Kyprokselle ja sieltä Rhodokselle, kunnes paavi armahtaa ja ritarit saavat suojapaikan Roomasta ja Maltalta. He saavat tehtäväkseen suojata kristittyjen turvallisuutta merellä.