Kulkuri ja Joutsen

 

 En tiedä mistä aloittaisin. Olo on sama kuin pikkutyttönä kotikoivun alla kun viikon tai parin vintissä kanssani asustanut tyttökaveri lähti. Leikki ja hauskuus vieraan kanssa soi kuin kaiku kalliolla. Rauha vaikuttaa tyhjyydeltä. Mutta sitä tarvitaan, jotta voi kirjoittaa.

Meillä on tänä kesänä ollut onni saada Stresaan ystäviä. On keskusteltu, on heitetty vitsiä, on naurettu ja tutustuttu kulttuurin olennaisuuksiin musiikista, viinistä ja ruoasta lähtien.

 

Tämän kesän polttopisteeksi nousee Venetsia. Stresan vieraistamme jokainen halaa sinne, juuri tänä kesänä. Siksi kai otin sen teemaksi Me Naiset –lehteen kirjoittamaani romanttiseen tarinaan. Mielikuvitukseni luoma Soili suunnitteli Penttinsä kanssa Interrail-matkaa Venetsiaan 40 vuotta sitten, kun heistä tuli ylioppilaita. Maailma erotti parin kunnes Facebook yhdisti heidät ja niin Venetsia kutsui uudelleen.

Reijon ja minun ensimmäisestä Venetsian matkasta on kulunut

neljännesvuosisata. Silloin ystäväperheen ja yhteensä viiden lapsen kanssa yövyimme Chioggiassa, kolmen kanaalin kalastajakylässä, puolentoista tunnin lauttamatkan päässä. Italialaisten asuttama saari Venetsian Lagunan suussa on ollut portti, josta kalaa on tuotu sisään valtavesiltä, josta Venetsiaa on suojattu ja jossa merimiehet ovat korjailleet laivojaan. San Marcon aukiolle päästään meriteitse kuten ylhäiset keskiajalla. Matkalla voi lukea opaskirjoja ja ihmetellä pussimaisen lahden mataluutta. Vettä on metri tai pari, rapu- tai simpukkapyydykset kelluvat riuttoina ja osin kiinni lietteessä. Pölkyillä merkitty uoma on kaivettu rantaviivan tuntumaan. Lahti mataloitui jo keskiajalla. Po-joen suisto jouduttiin muokkaamaan ja vedet ohjattiin Venetsian Lagunan eteläpuolelle. Nyt on pitkään odoteltu Lontoon Thames-joen suiston tapaista porttijärjestelmää, jolla tulvat estettäisiin ja Venetsian aarteet säilytettäisiin jälkipolvienkin ihailtaviksi.

Chioggia on oma maailmansa. Sieltä saa hyviä valokuvia vaikka moottoroiduista polkupyöristä tai yötaivaan sinestä.

Mutta jos haluaa nähdä ja kokea Venetsian illan ja yön, hotelli Chioggiassa kannattaa jättää väliin. Ei riitä, että sinne pääsee autolla ja yöpyminen on väljää ja edullista. Venetsiaan ei ajeta, vaan auto on jätettävä Tronchettoon, tuhansille kulkuvälineille rakennettuun kelluvaan parkkipaikkaan. Venetsian hotelleista edullisimmat ovat Lidossa, hiekkarantasaarella. Sinne pääsee Tronchetosta vaporettolla ja autolautalla, mutta kaikki maksaa. Matka Venetsiaan on mielihalujen peilailua luottokortin kestokykyyn. Tämän kesän kokemuksilla meistä on tulossa Venetsian matkailun ammattilaisia. Kolmannen retken syyskuussa teemme sitten luotijunalla.

Toista Venetsiaa ei ole. Joku näkee Venetsiaa Belgian Bryggessä tai jopa Porin kaupungintalon gondolinupeissa. Venetsiassa ei ole muuta vikaa kuin me turistit, jotka olemme kansoittaneet kaupunkia jo tuhat vuotta. Venetsia oli ensimmäinen paikka maailmassa, jota lähdettiin ihailemaan, kaukaa ja aina vaan kauempaa. Nykyisin aasialaisturisteja on valtaosa. Ja senkin ymmärtää. Olihan Venetsia aikoinaan aasialaisaarteiden kauppapaikka. Silkki, kulta ja jalokivet, jopa koristekasvit tulivat Venetsian kautta Eurooppaan. Kun Etelä-Amerikka löydettiin 1400-luvun lopulla ja Espanja ja Vatikaani saivat kultaharkkonsa sieltä, alkoi Venetsian alamäki. Kauppiaat eivät enää ylettömästi rikastuneet, tilalle tuli taide, kauneuden ja taituruuden ylistyslaulu, joka jatkuu ja jatkuu, toivottavasti vielä vuosisatoja.

 

Ihmeellinen Venetsia. Vaporetto keinuu, toinen toistaan koreammat palatsit huumaavat Canal Granden varrella. Gondolit keikkuvat. Komeat miehet hallitsevat paattinsa pitkillä meloilla ja turistit tuhdoilla keräävät muistikuvia. Aaltojen liike jää takaraivolle tunneiksi, päiviksi tai viikoksi. Vai onko se helteen höyryjä ja makean elämän kuohuntaa?

Tänä kesänä pääsimme Dogen palatsiin, Palazzo Ducale, meidän ei ystävämme Dianen kanssa tarvinnut aamukymmeneltä jonottaa kuin tunnin verran. Huokausten sillalta tiirasimme marmoripitsin läpi kanavaan kuten vielä 1800-luvun alun rikolliset tai sellaisiksi tuomitut, jotka tuskin olivat elämässään sitä ennen nähneet niin paljon loistoa kuin tuomiosaliin tullessaan. Me sentään pääsimme sillan toista laitaa vankikopeista myös takaisin.

Venetsian ruhtinaat valittiin yläluokkaisista ehdokkaista eliniäksi. Vain yksi kahdestakymmenestäkolmesta osoittautui roistoksi ja hänen kuvansa pitkään maailman suurimman salin seinää kiertävässä potrettijonossa on maalattu yli. Napoleon lopetti kultalusikkatasavallan. Jäljelle jäivät palatsit ja tuhansien seinien peittämät freskot Veronesesta Tintorettoon.

Keskustorin myyntikojut kannattaa ohittaa. Ravintolat etsimme sivukujilta. Ruoka on hyvää, maksukykyisiä turisteja ei petetä, musta pasta on paksua ja kermaista, ahvenkala tuoretta ja tomaatit ovat makeutuneet auringossa.

Rialton silta on peitetty rakennustelinein. Ehkä mainos sen kohokohdassa maksaa osan remontista. Sillan kupeesta

löytyy Muranon lasikoruista taidokkaimmat, Le Perle. Vaikka me kuljimme Muranon saaren läpi, Venetsian tunnetuimmalta sillalta oli silti ostettava helmet. Muranon lasitehtaista suurin osa lienee muuttanut muualle, mutta pitsisaareksi nimetty Burano on edelleen monen italialaisen kotipaikka. Värikkäitä seiniä täplittävät raitakankailla peitetyt oviaukot, ikivanha ilmanvaihtojärjestelmä on tehokkaampi kuin ujeltavat koneet ja pyykkinarut ovat täynnä tavallisen kansan tekstiilejä alushousuista pöytäliinoihin.

Naisarkkitehti Zaha Hadidin näyttely Palazzo Franchettissa, Canal Granden varrella Accademiaa vastapäätä on vähintään kympin arvoinen. Ensivaikutelma on sekava, sillä Zahan muotokieli riitelee rakennuksen barokkikuvioiden ja Muranon kattokruunujen kimalluksessa. Videoinstallaatiot pimennetyissä huoneissa avaavat Zahan teokset. Hän oli 64-vuotias kun sydänkohtaus iski maaliskuussa. Niin tästä näyttelystä tuli muistonäyttely. Massiivisimmat Zahan rakennukset ovat nousseet pystyyn kymmenen vuoden aikana, yksi viimeisimmistä on Lontoon Olympialaisten uimastadion. Kerrotaan, että viime vuoden lokakuussa Zaha teki päätöksen panostaa erillisnäyttelyyn Venetsiassa, koska häntä ei hyväksytty Venetsian Biennaleen. Sinne hän halusi, koskatänä vuonna keskitytään arkkitehtuuriin, tosin ympäristöystävällisyyden teemalla. Sitä Zaha ei monumentaalisissa teoksissaan ole pitänyt tärkeänä.

Amerikkalainen ystävämme Diane tutustutti meidät kotijärvemme rannassa, Cannobiossa, Casa Bavaan. Se on 150 vuotta vanha viinikellari, jonka vetäjän, Francescon, veli oli naimisissa Dianen ystävän kanssa Sarasotassa, Floridassa. Lenkki pitää heittää kaukaa ennen kuin läheltä löytyy. Suomalaisystäviemme, Päivin ja Lassen kanssa, ajoimme myös Casa Bavaan viinejä maistelemaan. Francesco pitää Verdiä italialaissäveltäjien parhaana, vaikka hän on käynyt kuuntelemassa monia oopperoita La Scalassa. Makuasiat ovat vaikeita keskustelunaiheita, mutta parhaitten valkoviinien korkki ei haise rikiltä ja punaviinin maku syntyy maaperän, auringonpaisteen, köynnösten huollon ja valmistusprosessin kombinaationa. Parhaat barolot ja barbarescot pitävät arominsa vuosikymmeniä. Francescon viinikellarin syövereissä makuelämykset korostuvat.

Cannobion ranta on ikivanha ja nykyisin kävelykatu. Aikoinaan pohjoisen barbaarit kävivät sitä ryöstelemässä kunnes Milanon arkkipiispa järjesteli omistukset sopiviin herttuasukuihin, Vicineille, Viscontille ja Borromeolle. Se joutui sitten Habsburgeille ja Savoyn kuningaskunnalle ja taas itävaltalaisille kunnes paikalliset nousivat kapinaan ja heittivät itävaltalaiset ulos muutama vuosi ennen kuin Italia yhdistyi. Kummallisin Cannobion ihmeistä on pyhäinjäännös, pergamentti, maalaus kuolleesta Kristuksesta, Neitsyt Mariasta ja Johannes Kastajasta, joka on syntynyt käsin koskematta, tosin vuonna 500-600 sitä on kai joku Giovanni Beretta ja poika vähän parannellut. Giovanni Brancan monumentti rannassa muistuttaa meitä höyryturbiinin keksijästä 1500-luvun lopulta. Aika merkittävä järvi siis, tämä kotijärvemme, Lago Maggiore.

Koska viini kuuluu elämän nautintoihin, matkalla Venetsiaan pyörähdimme yökunnaisiin Päivin ja Lassen kanssa Proseccon alueelle Valdoppiadeneen, Trevison kuntaan, Veneton maakuntaan. Navigaattori löysi kärrytien köynnösten keskelle Vedova-nimiseen maataloon, Agriturismo. Uskomaton paikka. Odotimme ihan muuta kuin graniitista ja puusta valmistettua huippumodernia uudisrakennusta, jonka terassilta avautuu täydellisinä kasvavat viinivainiot. Tilan vastaanottoon noustaan jättiläismäisten tammitynnyrien ohi. Koska talossa on vain neljä huippuhienoa makuuhuonetta, ne on ehkä tarkoitettu ulkomaalaisille suurostajille. Näin kesällä tavanomaiset turistit pääsevät nauttimaan, satasella huone. Jos nyt jostain haluaisi valittaa, niin kolmas Prosecco-pullo oli huoneenlämmintä.

Taas kerran pitää viinintekijöille nostaa hattua. Joka päivä on tehtävä työtä, viiniköynnös kasvaa varkaita,

rikkaruohoja ei hyväksytä, köynnöksiä pitää katsella ja tutkailla etteivät tuholaiset pesiydy. Proseccosta on tullut maailmalla suosittua ja se näkyy. Joka ikinen rinne muuttuu viiniviljelykseksi, pihamaat pienenevät, talot komistuvat, autot kiiltävät. Markkinointi on yhteistyötä, jopa ruokapalvelut hoidetaan tiloilla vuoroiltoina, turisteja kun ei riitä kaikkiin. Tällä hetkellä parinkymmenen kilometrin kaistaleella tuotetaan 30.000 pulloa päivässä.

Viini vie ajatukset ruokaan. Yksi suurimmista ruokailukokemuksista on ollut Osteria di Rubbiara, Modenan lähellä. Paikan osoitteessa mainitaan Nonantola, ja se on kuin Ei-Mikään. Eikä se ole edes siellä vaan sen takana, Rubbiarassa, joka kuulostaa hiukkasen sanalta varkaus, ruberia. Poikkesimme osteriassa matkalla Bolognaan jo viime vuonna ja käynti innosti minut kirjoittamaan Pedroneista matkatarinaa ja se vietti minut jopa novelliin. Kuvittelin 1800-luvulla perustetun yrityksen olevan myynnissä. Milanossa investointipankissa puurtava suomalaisnainen saa tehtäväkseen tutustua paikkaan ja tietysti ihastuu sekä vanhaan omistajaan että suun ja vatsan pyöristäviin annoksiin. Kahdeksankymppinen Italo Pedroni pyörii mukana, kehottaa syömään lautasen tyhjäksi,

eihän kahta lusikallista kannata jättää. Ravintolan tunnelma on pysähtynyt jonnekin sotien jälkeiselle ajalle. Siihen ei sovi edes kännykkä. Viime kesänä Italo keräsi meiltä puhelimet pois ravintolasalin lukollisen kaappiin. Niiden pärinä kun häiritsee. Mutta maailma muuttuu. Asiakkaat ottavat ruoka-annoksista kuvia ja vievät ne nettiin. Ilmaista mainontaa. Tänä kesänä meiltä ei otettu kännyköitä pois. Sukupolven vaihdos on ilmeinen. Nelikymppinen Giuseppe vetää firmaa. Hän sai jo syntymässä perinnenimen, sillä Italon isoisä ja yrityksen perustaja oli Giuseppe. Toiminnan ytimessä on balsamico, espanjalaisen markiisin D’Esten mukanaan tuomista Trebbiano-rypäleestä tai kansantajuisemmin marsalaviinistä viidessä erilaisessa tynnyrissä vähin erin kypsynyttä viinietikan kuningasta. Trebbiano-rypäle oli jäädä toisen maailmansodan jalkoihin, mutta Italo löysi köynnöksiä isältään perimän tavernan takamailta. Tarina on niin vahva, että sormustimen kokoisesta pullosta talon parasta saa maksaa 45 euroa.

Osterian tortellinit on keitetty lihaliemessä, maccheroni al pettine on takuuvarmasti

tuoretta ja jauhelihakastiketta on haudutettu riittävästi. Kana on kypsynyt punaviinissä ja makeus on syntynyt balsamicosta. Talon parasta voi lisätä vaikka hedelmäsalaattiin tai jäätelöpallon päälle. Vettä ei tee mieli kun kielen nystyrät täyttyvät pöytään kannetuista liköörimäisistä yrttijuomista. Kytkös Suomeen löytyy, Italo ja osteria on ollut mukana Suomen televisiossa Mestarikokki ohjelmassa vuonna 2012.

Eikä Nonantola ole ei-mikään, eikä missään, sillä ulos moottoritielle ajaessamme ohitamme Lamborghini-tehtaan. Sieltä ei ole kuin varttitunti osteriaan.