Kulkuri ja Joutsen

Kesästä jäi hengästynyt olo, mutta hyvä sellainen, aivan kuten pitkän lenkin jäljiltä saunan lauteilla prosecco-pullo lasioven takana jäissä odottamassa.

Venetsia tuli nähdyksi kolmesti. Laguunin saaret bongattiin, majapaikkana Lido, pitsikohteena värikäs Burano ja lasitehtaista kuuluisa Murano ja erikseen vielä Merikannon Anniinan siivittämänä Torcello. Jälkimmäisessä on yhdeksän asukasta, vain kolmen vartin lauttamatkan päässä San Marcolta, moottoriveneellä tuskin puolta tuntia kauempana. Torcellossa ruohikko rehottaa, muutama lammas tai vuohi pitävät sitä jokseenkin kurissa. Saaren ainoan kanavan kylki on laatoitettu punatiilellä. Tie johdattaa parin baarin ohi museoon ja kivijärkäleiden reunustamalle aukiolle ajanlaskumme alkuun. Roomalaisten Via Annia ja Via Augusta kohtasivat Torecellossa. Idän ja lännen välinen kauppakeskus

sijaitsi alkujaan juuri täällä. Vasta 800-luvulla kauppiaat rakensivat varastonsa, kauppapaikkansa ja palatsinsa nyky-Venetsian pääsaarelle. Syynä oli Po-joen liete. Se täytti Torcellon ja mantereen välistä kaistaletta niin, että asukkaat alkoivat pelätä yllätyshyökkäyksiä. Vasta kun Po-joen suiston virtaamaa muokattiin kanavilla keskiajalla, laguunin vedenpinta pysähtyi kutakuinkin nykytasolle. Lahti on aina ollut matalaa, väylät on kaivettu ja merkitty veneille, laivoille ja

risteilyaluksille, joista suurimmat ovat pöyristyttävän jättimäisiä. Niihin mahtuisi kolme Dodgen palatsia, joten ei ihme, että kujat täyttyvät joka päivä turisteista.

Kun San Marcon kauppahuoneet rakennettiin, kuninkaiden lakeijat kaikkialta tulivat Venetsiaan ostamaan kultaa, jalokiviä, silkkiä ja kaikkea sellaista ihmeellistä, tarpeellista ja tarpeetonta, josta vain ylimystö osasi uneksia. Venetsian kauppiaista tuli ylirikkaita ja palatseista yliprameita. Italian ja muun Euroopan parhaat arkkitehdit, käsityöläiset ja taiteilijat kutsuttiin suunnittelemaan, rakentamaan ja koristamaan toreja, kirkkoja,

torneja ja saleja. Niitä me turistit ihailemme suut auki ja silmät pullistellen joka kerta kun pääsemme Venetsiaan. Yhtään autoa ei näy. Kun kaduilla liikkuu kävelyyn tottumattomia, sadat tarvitsevat apua päivittäin. Sairaala sijaitsee pääsaaren pohjois-rannalla, joku yksikkö Salute-kirkon takana kuin muistuttamassa niitä aikoja kun rutto jylläsi ja sairaat siirrettiin San Marcolta veden yli. Grand-kanaalissa liikkuu vaporettoja ja gondoleja niin sakeana massana, että

puikoissa heiluvien ohjaustaitojen pitää pysyä ääritrimmissä. Poliisiveneet ja ambulanssit kiirehtivät tehtäviinsä sivu-uomista. Tavara liikkuu niiden kuljetukseen varatuissa kanavissa.

Vuosittaisista kolmestakymmenestä miljoonasta kävijästä moni ostaa naamion tai Muranon korun. Halvimmat saattavat olla Kiinassa tuotettuja väärennöksiä, Venetsiassa tehdyt on merkitty sertifikaatein. Asukkaita Venetsiassa on saman verran kuin Järvenpäässä, vajaat

50.000. Kun vielä kadulla köpöttävä vanhus jättää maallisen majansa, mitä

todennäköisimmin huoneistosta syntyy B&B tai Air B&B tai jokin

muu turisteja palveleva yksikkö. Venetsiasta kehittyy yksi maailman suurimmista ulkoilmamuseoista, lähistölle nousee uusia kelluvia parkkihalleja autoille, saaria yhdistetään toisiinsa järeimmillä silloilla kuin menneestä muistuttava Rialto, joka notkuu ja paukkuu turistien kapsäkkejä vetävien kärryjen alla. Silti historia on Venetsiassa kuin silmänräpäytyksen takana, Florian-kahvilassa maisteltiin 1700-luvun alussa samojen freskojen alla juomaa, josta tuli parissa vuosisadassa myös suomalaisten himoitsema virkistys. Quadri-kahvila on toinen alkuperäisistä, joissa ylimystön edustajat lepuuttivat jalkojaan ja söivät suolapalan tai tortun ja joivat kupillisen. Muusikot soittavat klassista iltahämärässä kahviloiden edustalla.

Ajelimme menneenä kesänä kolme kertaa myös Barbarescoon. Keväällä löysimme Silvian ja Agriturismo Rivellan. Sen neljästä huoneesta ehdimme nukkua kolmessa. Silvian isän viinitarha ja kellari, tilan uima-allas ja kaikki se ylenpalttinen palvelu on niin ainutlaatuista, että meidän on pakko viedä sinne ystäviä. Aiemmin olemme käväisseet Barbarescossa vain pikimmiten lounaalla, meiltä vajaan kolmen tunnin ajomatkan päässä, ravintola Rabayassa. Tänä kesänä olemme maistelleet seudun viinejä entistä suuremmalla hartaudella, kun kerran yöpaikkakin on järjestynyt. Viettiä ei mikään voita, Reijo on selittänyt miksi nimi meille suomalaisille on niin erityinen. Olemme käyneet maistelemassa Castiglione Fallettossa pari kertaa ja Vietti-viinipullo toisensa jälkeen on maistunut aina vaan paremmalta. Kolmen kilometrin päässä Barbarescosta on Neive, yksi kauneimmista Pohjois-Italian keskiaikaisista kukkulakaupungeista. Silvia asuu siellä. Silvian serkulla on Rondo-ravintola mäen alla rinteellä, jossa Silvian sedällä ja isällä on viinisarkoja. Rondossa olemme nauttineet jopa tryffeleitä tänä kesänä ja Lurisia-vettä, jonka nimi on lähes yhtä hauska kuin mieliviinimme.

Tänä kesänä vain yhdet kesävieraistamme halusivat nähdä Firenzen. Sinne meidän tekee heti mieli, jos

vain joku ehdottaa. Hotel Medici ei ole hääppöinen, mutta yhden yön pärjää ilman omaa

vessaa tai kylpyhuonetta, ilmastointia ja untuvapeittoa, jos saa huoneen kuudennesta kerroksesta. Sen ovi avautuu terassille ja Firenzen keskusta on siinä, käsivarren päässä. Kellotorni kumajaa ja musiikki kaikaa kujilta vielä alkavan yön hetkinä. Valaistu tuomiokirkon kupoli peittää osan tähtitaivasta tai pilviä, mitä milloin, mutta yhtä lähelle tätä

keskiaikaista kattorakennetta ei voi päästä.

Taidemuseo Ufficissa saa nähdä Botticellin Primaveran ja Leonardo Da Vincin neitsyt Marian, sen jossa enkeli Gabriel kertoo hänen olevan raskaana. En saa silmiäni irti Uccellon 1400-luvulla maalaamasta taistelutantereesta, sen hevoset voisivat olla 1900-luvun naivismia. Koristetaiteilija toisensa jälkeen ovat yrittäneet toistaa muotoja ja värejä teoksissaan.

Joka kerta ajaminen Firenzessä nostaa pulssia. Tällä kertaa sisäänajo osui sunnuntaihin ja liikennettä ei ollut yhtä paljon kuin arkisin. Maanantaiaamuna osuimme kävelijöiden sekaan ja sieltä pakenimme reunuksen yli ulosmenotielle. Pohjassa kolahti ja hiki pukkasi myös apuohjaajan otsalle takapenkillä. Navigaattori ei pysy perässä, kun liikennejärjestelyjä vaihdetaan tämän tästä.

Fiosole, Firenzen keskustan viereisellä kukkula, oli antiikin aikaan oma kansakuntansa. Sinne ajaminen on myös mutkien takana. Amerikkalainen ystävämme takapenkillä veti pari kertaa keuhkot täyteen ilmaa ja tarrasi rystyset valkoisina selkänojaan. Mutta matka Fiosoleen kannatti. Sen museoalueella on harvinaisen suuri etruskitemppelin raunio. Kivijärkäleet on halkaistu ja pinottu muuriksi lähes samalla tarkkuudella kuin inkojen valtakunnassa. Roomalainen teatteri temppelin kupeessa on pienempi kuin monet muut ja ehkä juuri siksi niin inhimillinen, että olisi tehnyt mieli kokeilla akustiikkaa. Ystävämme Jerry muisteli, kuinka roomalaisessa teatterissa naisia ei päästetty lavalle. Miehet esittivät heidänkin roolinsa. Roomalainen kylpylä on kaivettu esille maan uumenista. Sen uima-allas näytti 25-metriseltä. Kuumissa altaissa istuttiin piirissä kuten nykyisin. Jotain on muuttunut kahdessa tuhannessa vuodessa, mutta joskus sitä epäilee, että tokko kovin paljon.

Fiosolen katukuvassa ei juuri turisteja näy. Italian tunnetuimman kahvivalmistajan, Lavazzan, pääomistajan tyttären ja paikallisen poliisipäällikön häät sulkivat meiltä munkkiluostarin kirkon kukkulan laella, mutta vastalahjaksi saimme muutaman juhlakuvan.

Jo kesän alussa käväisimme Helsingissä eri syistä parikin kertaa, juhannuksena tyttäremme uutta kotia remontoimassa ja ennen toista Venetsian keikkaa Porin Jazzeilla. Kuinka ollakaan, meillä

on nyt kolmas koti Helsingissä, koska saimme tyttäreltämme vapautuneen pikkukaksion. Remontoimme sen retkiemme välillä parilla keikalla moderniksi hella- ja makuuhuoneeksi. Ennen kolmatta Venetsian matkaa ehdimme vielä viikonlopuksi Norjan Lofooteille. Eipä ihme, että aikataulumme muistelukin hengästyttää.

Lofootit tulivat ohjelmaan ystäviemme, Jukan ja Ullan, vuosittain toistuvasta kutsusta tulla katsomaan taloa Äkäslompolossa. Ajatus on houkuttanut, mutta olemme käyneet monta kertaa Suomen Lapissa. Ensimmäisellä kerralla, vuonna 1982, menimme kihloihin Saanalla. Saariselällä ja Äkäslompolossa olemme viettäneet jopa jouluja. Lofootteja emme ole ennen kokeneet. Matka Norjaan ei ole heitto eikä mikään Namibian kuvausretkeen verrattuna, joka mahtui Reijon toukokuun ohjelmaan Floridan ja Suomen matkojen väliin.

Jos Suomen Lapissa lasketaan kahdeksan vuodenaikaa, Lofooteilla niitä lienee korkeintaan neljä. Golf-virta yltää Napapiirin pohjoispuolelle ja pitää talvet nollassa tai

plussan puolella. Kesä on lyhyttäkin lyhyempi, harvana päivänä lämpötila yltää yli kahdenkymmenen ja elokuun lopulla oli eittämättä syksy, viittätoista astetta, sadetta ja tuulta. Merkillinen maisema, meri, vuoret, kalastus, veden päälle rakennetut kalamajat, varvut ja pihlajat, äyriäiset ja kaikki kala, jopa valaanliha, joka ei olekaan kalaa ja muistuttaa pihvilihaa, jäivät kaikki mieleen, Ullan ja sisarensa Piin löytämistä sinivahakkaiden pähkinäisestä aromista puhumattakaan.

Aikamoinen ajomatka, kiitokset vaan Jukalle.

Ensimmäisen yön vietimme Bogenissa, Narvikista 50 km luoteeseen. Sitä ei vielä lasketa Lofootteihin, jollain lailla surullinen paikkakunta. Ehkä se on ollut tuottoisa kalasatama, mutta kalanpuhdistuslaitos on suljettu. Svolvaerissä satoi kaatamalla, mutta löysimme infopisteen, jonka tyttö selitti, että lauttayhteys Skutvikiin toimi vain elokuun puoliväliin asti. Lödingenistä pääsi vielä Korsnesiin, joten paluumatkan reittiä trimmailtiin, kun aikaa oli, itse asiassa niukalti saarijonon laajuuteen verrattuna.

Pilvimassat siirtyivät vuorille Henningsväriin ehtiessämme. Meren turkoosi on syvempi kuin Karibialla, Sardiniassa tai Kroatian rannikolla, mutta hiekkaiset poukamat eivät elokuussa kutsu kaivamaan uimapukua esiin. Reinessä olisi viihtynyt pitempään kuin lounaan ja sulattelukävelyn verran. Taiteilijat ovat tehneet sen kodikseen, ja iltaohjelmassa, baareissa ja ravintoloissa, on valinnan varaa. Nussfjordissa ja Kabelvågissa yövyimme entisissä kalastajamajoissa, tosin nykyaikaisiksi muokatuissa.

Vessa ei ollut enää vesipostia mereen vaan kaikki kerätään säiliöihin. Ilta hämärtyy elokuun lopulla vielä hitaasti, aallot huuhtovat kallioita mökin alla. On helppo kuvitella millaista kalastajien elämä niissä maisemissa oli vielä muutama vuosikymmen sitten, kevättalvella turska nousi vuonoihin, kädet olivat täynnä työtä, kalat perattiin ja pakattiin kuljetettaviksi, lyhyt kesä kasvatti juurekset, syksyllä poimittiin marjat ja sienet, ja talvella lämmiteltiin kamiinan kyljessä ja odoteltiin. Nyt mökit on muokattu turisteille ja vaeltajille, talveakin markkinoidaan. Kalaa kasvatetaan ja turskaa pyydetään, mutta tuotantomalli on toinen: vähemmällä väellä saadaan suuremmat saaliit.

Paluu Kiirunan kautta Tornionjoen yli Äkäslompoloon avasi maisemia ruotsia, suomea,

meänkieltä ja saamea puhuvien maille. Metsikössä töllejä siellä, täällä, puupinoja, suljettuja kauppoja, baareja, ruostetta ja jossain uutta kiiltoa. Talon kunnosta näkee miten perheellä menee. Kiirunan viisikymmentäluvulla rakennetut puukerrostalot ovat edelleen asuttuja. Ne säilyvät, mutta kaivoskaupungin keskusta muuttuu, kun osa asutuksesta siirretään uusien löydösten ja tulevien kaivoskuilujen päältä.

Ja lentokoneella Helsinkiin, sieltä Milanoon ja takaisin Stresaan, jossa hellekesä jatkui syyskuun loppuun asti. Terassilla katselimme useana iltana keskenämme ja ystäviemme kanssa vastarannan katuvalojen syttymistä ketjuiksi rinteelle kun kala savustui.