Kulkuri ja Joutsen

 

Olemme yli vuosikymmenen ajan tottuneet etsimään talvikaudella lämpöä Floridasta. Heti uudenvuoden juhlista selviydyttyämme päätimme katsastaa eteläisen Italian ilmapiiriä. Sisilian etelärannikolla, Syrakusassa piti tilastojen mukaan olla lähes 20C. Ei ollut. Asunnon lämpöpumput puhkuivat sulakkeet irti. Yön nollalukemissa Reijo juoksi kääntämään sulakkeita sähkökaapista, joka sijaitsi keskiajalla hevosvankkureille varatun sisäpihan ulko-ovella.

Euroopassa eletään parhaillaan vuosisadan ennätystalvitunnelmia, Itävallassa hukutaan viiden metrin kinoksiin ja lunta on satanut sekä Kreikan Thessalonikaan että Italian itärannikolle koron eteläisintä kärkeä myöten. Sisiliassa emme joutuneet lumisateeseen, mutta tuuli puhalsi historiallisin boforein antiikkisia kujia mereltä Ortygian keskustan Duomolle. Olimme vuokranneet sen kulmasta asunnon kuukaudeksi. Loistava sijainti. Nähtävyydet olivat muutaman sadan metrin säteellä ikiaikaisesta ovesta, jonka yläkamanaan löin pääni, liian monta kertaa.

Etenimme Syrakusassa nähtävyys päivässä, sillä olimme varanneet aikaa tunnelmointiin ja romaanin kirjoittamiseen. Aamupäivällä käväisimme raunioilla, kirkossa tai museossa. Puolilta päivin lämmittelimme auringossa Duomon portailla, koska auringonsäteet eivät yltäneet asuntoon. Oviaukon yläpuolella oli pari ikkunaa, joista oletettavasti hevoset vielä pari sataa vuotta sitten saivat riittävästi valoa pysyäkseen vuorokausirytmissä. Tallitilaan rakennettu asunto oli tyylikäs, kaikki uutta, mutta sentin paksuinen valkoinen home kylpyhuoneen seinässä paljasti, ettei asunnossa oltu vähään aikaan asuttu.

Vasta kun opiskelijapoika saapui loppiaisen jälkeen seinän taakse, kestokykymme

sulakehommaan lopahti. Nuorimies oli kaikin puolin asiallinen, tervehti kädestä pitäen, kävi ilmeisesti päivällä luennolla ja palasi yhdeltätoista illalla katsomaan televisiota. Sen watit ylittivät sulakkeittemme kestorajan. Totesimme saaneemme riittävästi ymmärrystä yli kaksituhatvuotisista raunioista ja vuoden 1693 maanjäristyksen pystyyn jättämistä bysantinaikaisista seinämistä, päätimme ryhtyä kiertäviksi turisteiksi, pakkasimme kamamme ja ajelimme bussilla Palermoon. Asuntomme siellä oli toisessa kerroksessa, sijainti vanhankaupungin reunamalla, vain kilometrin säteellä kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Lämpöpumput eivät jyrränneet yhtä kovaa kuin Syrakusassa, mutta epäilyksemme heräsivät saman tien, koska omistaja työnsi käteemme kuvalliset ohjeet ala-aulan sulakekaapin vivuista. Saimme juosta kääntämässä sulaketta vuorotahtiin seinän takana yöpyvän pariskunnan kanssa. Ei sitä kukaan kestä. Lyhensimme oleskelumme Palermossa kolmesta kahteen päivään. Siinä ajassa saa juosta hiki päässä, että ehtii nähdä kaupungin tärkeimmät kohteet.

Sesongin ulkopuolella asukkaat erottaa ”air b&b” –turisteista. Kujilla mahtuu liikkumaan, koska krääsän myyjät ovat etsiytyneet talvilomakohteisiin tai linnaan lihomaan. Huono puoli säiden ja sulakkeiden lisäksi on se, että jotkut nähtävyyksistä sulkevat talvella ovensa tyystin tai pitävät paikkoja auki vain parina päivänä viikossa. Yksi sellaisista on Palermon Palazzo Conte Frederico, jonka katto- ja seinämaalauksia saimme selata vain netissä.  Palermon laattamuseo, Museum of Tiles, Stanze di Genio jäi myös väliin. Syrakusassa roomalaisen amfiteatterin raunioille emme päässeet, koska käytäviä korjailtiin. Kreikkalaisteatteri on kestänyt aikaa paremmin. Sen kaksi ja puolituhatta vuotta vanha 130.000 ihmistä vetänyt katsomo on kokenut monta maanjäristystä, mutta vain näyttämön rakenteet ovat kadonneet.

 

Syrakusa oli yksi antiikin Kreikan tärkeimmistä kaupungeista

Arkhimedes syntyi Syrakusassa kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hänestä useimmat muistavat ahaa-elämyksen, jonka keksijä sai kylpyammeessa ja kertomusten mukaan juoksi ilkosillaan ihmisjoukkoon. Hän keksi keinon nostaa vettä mäkeen, laski piin desimaaliarvon ja suunnitteli Syrakusan suojaksi aikaansa edellä olevan puolustuksen. Tykkien ja vinssien

lisäksi siihen kuului kovera peili, joka nappasi auringonsäteet, kohdisti ne rantautumista yrittävään laivaan ja sytytti sen tuleen. Syrakusaa olisi ollut mahdoton valloittaa, ellei joku kaupungin muurien sisältä olisi päästänyt roomalaisia sotilaita valtaamaan kaupungin. Aikalaiskirjoituksissa todetaan, että roomalaispäällikköjen mukaan Arkhimedes olisi pitänyt säästää, mutta hyökkäävä sotilas ei tunnistanut miestä.  Differentiaaliyhtälöiden kehitys jäi sadoiksi vuosiksi kesken.

Ortigia on Syrakusan ydin, saari Sisilian etelärannikolla, ja ollut asuttu kymmenisen tuhatta vuotta. Meriyhteyksien lisäksi saarella on lähteitä, siis juomavettä. Se oli tärkeää

myös kreikkalaisille, jotka asuttivat suurta osaa Italian rannikkoseutuja ennen Rooman valtakunnan syntymistä. Kreikkalaiset rakensivat Ortigialle vulkaanisen kallion sisään kanavajärjestelmän, jolla vettä saatiin jaettua kaivoihin ympäri saarta.  Maanalaisista luolista hakattua kiveä käytettiin rakennusmateriaalina. Ihan saman tarinan kuulimme Napolissa, jossa turisteille näytetään 40 metrin syvyydessä olevia kreikkalaisten kaksi ja puolituhatta vuotta sitten rakentamia Sottoterranea-kanavia. Ne olivat käytössä Napolissa vielä 1700-luvulla, kunnes tajuttiin, että kolerabakteeri oli pesiytynyt laavakiviluolien seiniin.

Ortigialla vain muutamia vuosia sitten yhden aatelisrakennuksen raunioista löytyi juutalaisten kylpylä. Espanjalaisvallan aikana 1500-luvulla Syrakusassa oli 3000 juutalaista ja Sisilian puolella vielä 10.000.  He joutuivat muuttamaan pois ja ilmeisesti paluun toivossa piilottivat pyhään puhdistautumiseen käyttämänsä altaat.

Rohkenimme Syrakusassa teatteriin. Ohjelmassa oli länsimaisen maailman ensimmäinen tunnettu runoteos, Ilia. Teatteri oli juhlavalaistu, aulaan kerääntyi kansaa, oli minkkiturkkeja ja korkokenkiä, eri-ikäisiä, yksin ja ryhmissä. Esityksen aikana yleisö

pidätti henkeä, kun Sebastiano Lo Monaco –niminen näyttelijäkuuluisuus esitti puolentoista tunnin monologin. Ilia kertoo Troijan sodasta. Emme ymmärtäneet juuri mitään, joitakin jumalten nimiä ja lauseen pätkiä, kuten Troijan hevonen ja Troija on tuhottu, ja lopun surun, jossa voittajan puolella ollut sotapäällikkö Akilles itkee sodassa hävinneen Troijan prinssin, Herkulesin, kuolemaa. Tarina todistaa ihmiskunnan jo 900 vuotta ennen ajanlaskumme alkua tajunneen, että sodasta kukaan ei selviä voittajana vaan kaikki kärsivät.

Roomalaisten päästyä Syrakusassa valtaan kreikkalaistemppelit muutettiin roomalaisiksi, käytännössä palveltiin samoja jumalia, mutta heitä kutsuttiin usein eri nimillä. Apollo ja Arthemis olivat kaksoset. Apollosta tuli älyllisyyden jumala ja Arthemis oli metsästyksen jumalatar, jota roomalaiset kutsuivat Dianaksi. Apollon temppelin

rauniot Syrakusan keskustassa ovat jääneet muistoksi 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua olleesta doorilaisesta temppelistä. Yksi sen päätykolmion kivistä on paikoillaan. Vähän myöhemmin rakennettiin Arthemikselle joonilaista temppeliä, jonka raunioit löytyvät Duomon kulmasta, asuntonamme olleen tallin seinän takaa hallintorakennuksen kellarista. Se jäi tiettävästi keskeneräiseksi, kun Gelon-tyranni voitti Karthagon ja halusi rakentaa viereen temppelin Athenelle, taisteluiden menestyksen jumalalle. Yli kaksi tuhatta vanhat pylväät ovat nähtävissä Duomon ulkoseinän sisällä ja kirkkosalin alkupäässä. Temppeli muutettiin viisisataaluvulla kirkoksi bysanttilaiseen malliin ja espanjalaisvallan aikaan keskiajalla katedraali laajennettiin ja komistettiin barokin vaatimaan asuun.

Duomossa on muutama Santa Lucialle pyhitetty kappeli. Hopeauurnassa väitetään olevan hänen jäännöksiään. Lucian käyttämä silkkimekko ja rispaantunut huivi ovat

esillä. On ihme, että ne ovat säilyneet tähän päivään, sillä Lucia murhattiin parikymppisenä hänelle ehdotetun sulhasehdokkaan toimesta jo vuoden 300 tietämillä, parisataa vuotta ennen kuin kristinuskosta tuli valtauskonto. Lucia on Syrakusan pyhimys, meilläkin ruotsinkieliset muistavat kynttilöin ja kulkuein hänen kuolemaansa 13.12. Lucia oli aatelistyttö, joka olisi halunnut nunnaksi ja auttaa sokeita, äitinsä näön hänen väitetään pystyneen palauttamaan.

Lucialle on omistettu Duomon aukion toiseen päähän 1600-luvulla toinen kirkko. Sen alttaritauluun Caravaggio maalasi Lucian hautaamisen vuonna 1608.

Kun päivä paistoi, löysimme rannalta baarin ja kujilta hyviä ruokia. Söimme mustekalaa, tonnikalaa, paikallista hernekeittoa ja sienirisottoa, jonka toteutin heti kotiin palattuamme. Riisiä, punasipulia, kesäkurpitsaa ja sieniä, maku täydentyy kermaisella tuorejuustolla. Parasta tähän asti, Reijo totesi.

 

Palermo kasvoi merkittäväksi arabivallan pääkaupunkina

Palermosta tuli Sisilian pääkaupunki, kun arabit ottivat vallan, 800-luvulla. Syrakusa oli arabien mielestä liian kaukana Afrikasta. Arabien 243 vuotta kestänyt aikakausi näkyy kaupungin arkkitehtuurissa. On teräväkärkisiä ikkunoita, kierrepilareita, pitsikoristuksia ja uskomattoman taidokkaita kivi- ja mosaiikkitöitä.

Arabit eivät olleet yhtenäinen joukko, oli syyrialaisia, tunisialaisia, irakilaisia ja persialaisia, mutta Islamin uskonto oli yhteinen. Sisilialaiselle alkuperäisväestölle määriteltiin rajoitteita, he eivät saaneet rakentaa uusia kirkkoja eivätkä ratsastaa hevosella ja miesten tuli ajaa päänsä puolikaljuksi. Normannien oli helppo ottaa Palermo valtaansa, koska arabeilla ei ollut yhtä johtajaa ja paikalliset eivät tehneet elettäkään vastustaakseen kaupunkiin tulevia.

Normannien valtakausi jäi lyhyeksi, mutta kaupungissa näkyy heidän neliskulmaista arkkitehtuuriaan kuninkaanlinnassa, linnakkeissa ja kirkoissa. Cataldon kappelin kolme punaiseksi maalattua kupua nousevat katosta kuin jättitapit, mutta sisätiloiltaan kirkko on niin pelkistetty, että se voisi olla nykyarkkitehtuuria.  Kreikkalaiskatolinen Martorana-kirkko vieressä on sekä sisältä että ulkoa Cataldon vastakohta, vaikka molemmat ovat 1100-luvulta.

 

Ykkösnähtävyys Cappella Palatina, kuninkaallisen palatsin sisään rakennettu kappeli, mykistää komeudellaan. Sitä rakennettiin pitkään ja hartaasti, koska normannikuningas Roger II aloitti sen jo vuonna 1130 ja Bourbon-kuningas Ferninand III viimeisteli sitä vielä 1800-luvulla.

Tuskin missään on nähty yhtä pröystäilevää risteystä kuin Palermon Vittorio Emmanuele ja Maqueda –katujen väliin jäävä Quattro Canti. Kulman espanjalaiskuninkaiden ja kristikunnan pyhimysten patsaat koristeineen olisivat

pysäyttäneet meidät pitemmäksi aikaa. Siinä olisimme voineet muistella vaikka doorilaisten, joonilaisten ja korinttilaisten pylväiden eroja, mutta sade ja viima pakotti meidät lähiravintolan turvaan.

Mahtipontisuutta löytyy myös Oratorio di Santa Citan kappelissa. Sen seinät pursuavat valkoisia patsaita, nuoria naisia, lapsia ja enkeleitä yhtä vanhempaa naista ja paria oviaukkoa kannattavaa pyhää miestä lukuun ottamatta. Oratoriossa teki mieli pysyä, pyörähdellä ja ihmetellä. Koska ei ollut turistiaika, saimme Reijon kanssa kappelin kokonaan itsellemme. Kokeilin akustiikkaa eikä siinä ollut moittimista.

Jo Syrakusassa katselin posliinipäitä, jonkinlaisia kukkapurkkeja. Kysyin jopa hintoja. Kauneimmat ovat käsin maalattuja, viidestä sadasta eurosta ylöspäin. Oratorion lippuluukun tyttö kertoi posliinipäiden legendan. Joskus kauan sitten sisilialaisneito rakastui tummapintaiseen turkkilaismieheen. Mahtiperheen tytär sai selville, että turkkilainen oli petturi, hänellä oli jo vaimo omassa maassaan ja niin nuori nainen tapatti miehen ja sai todisteeksi tämän pään. Kalloon hän istutti kasvin.

Juoksimme sateessa ristiin rastiin yöpymispaikkamme lähellä epäilyttävän näköisiä kujia ja kulmia. Liikuimme sataman nurkilla, entisaikojen orjien majapaikoilla. Nykyisin alue on tunnettu pikkuravintoloistaan. Sardiinien ja simpukkakeiton lisäksi parasta Palermossa oli grillattu mustekala, mutta mainiota oli myös chilillä maustettu tomaattipohjainen tonnikalapastakastike. Kokeilin sen toteutusta kotiin tultuamme ja lisäsin suolaksi pari anjovista. Reijon mukaan lopputulos oli parempi kuin Palermossa.

Vaikuttavin elämys Palermossa oli Italian Livornossa 1800-luvun lopulla syntyneen

Amedeo Modiglianin näyttely. Hänen teoksiaan olemme nähneet siellä täällä, muttemme ole aiemmin perehtyneet hänen elämäänsä. Amedeo oli juutalaisperheestä ja pääsi taidekoulutukseen jo nuorena. Pariisista ja Montparnassesta tuli hänen kotinsa, siellä hän tapasi aikalaisiaan taiteilijoita, ja siellä hän loi tyylinsä, kaulastaan venyneet naiset. Emme tienneet, että hän sortui huumeisiin ja alkoholiin; hän käytti hashista, kokaiinia ja absinttia, joiden avulla hän oletti hoitavansa itsensä kuntoon. Jo teini-iässä Amedeolla oli ollut paha keuhkopussin tulehdus. Hän kuoli 36-vuotiaana keuhkotautiin vuonna 1920. Jeanne oli hänen kumppaninsa, miestä yli 10 vuotta nuorempi, varakkaan pariisilaisperheen tytär, jonka vanhemmat eivät voineet hyväksyä juutalaista eikä turhanpäisten kuvien maalaajaa. Pariskunta eli onnellisen ajanjakson Nizzassa, jonne taiteen rahoittaja heidät kustansi syystä, että siellä oli lämpimämpää ja Amedeo voisi ehkä paremmin. Syntyi väriskaalaltaan herkempiä teoksia ja tytär, Jeanne. Amedeo halusi kuitenkin palata Pariisiin, missä hänen terveytensä rapistui nopeasti. Kun taiteilija kuoli, Jeanne oli 8 kuukautta raskaana. Hän ei olisi kyennyt ottamaan vielä toista lasta hoidettavakseen ja hyppäsi viidennen kerroksen studioasunnon parvekkeelta selkä edellä kuolemaansa. Jeannen vanhemmat kasvattivat viisivuotiaan tytön, jonka elämä päättyi vuonna 1984.

 

Napoli on Napoli, kaupunki vailla vertaa

Pääkaupunki siirtyi Palermosta Napoliin 1700-luvulla, kun kuningaskunta laajeni ”Kahdeksi Sisiliaksi”. Jo viime kesänä kävimme Bourbon-suvun linnassa, Palazzo Realessa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa elämässämme Napolissa tamperelaisten ystäviemme kanssa. Jostain kumman syystä Napoli on jäänyt väliin, liekö elää ja kuolla -fraasi lykännyt matkustushaluja. Jo kesällä päätimme, että tulemme Napoliin uudelleen talvella, kun turistimassat ovat poissa.

Kuninkaanlinna piirsi ylellisessä tyylikkyydessään vahvan muistijäljen. Aukio sen edustalla on mittasuhteiltaan hulppea. Piazzan Trento & Trieste kyljestä lähtee kauppakatu, Toledo. Aukion kulmassa barokkityylinen Gambrinus-kahvila on ollut maksukykyisten pysähdyspaikka 1800-luvulta saakka.

Tiski oli täynnä, mutta me saimme pöydän salista. Tilasin Babà –leivoksen, samppanjakorkkia muistuttavan, rommilla maustetussa sokeriliemellä kostutetun eikä se maksanut kuin viisi euroa.  Leivos on syntynyt Ranskassa, mutta napolilaiset ovat omineet herkun omakseen.

Toledo oli kesällä niin täynnä väkeä, ettemme havainneet armeijan automaattikivääreitä kantavia turvamiehiä arvorakennusten edessä. Italiassa hälytystasoa pidetään jatkuvasti korkeana. Turismi on miljardibisnes, eikä minkäänlaisia terroritekoja voida hyväksyä.

Yksi Napolin kuuluisimmista turistikohteista on Brandi-pizzeria, jossa pizzan väitetään syntyneen. Joskus 1800-luvulla kuningatar Margareta halusi välipalaa. Pietro-niminen kokki kauli leipätaikinaa, levitti sille tomaattikastiketta ja ripotti päälle Mozzarella-juustoa. Kesällä kävimme syömässä aidot pizzat. Pöytää jonotimme tunnin ja saimme sen kadun toiselle puolelle laajennetusta tilasta. Pizzerian päärakennus on kolmekerroksinen. Tammikuisena sunnuntaina yritimme sisään ennen kahtatoista. Henkilökunta oli paikalla, mutta uuni kuumana vasta yhdeltä. Koska pizza ei ole himoruokaamme, etsiydyimme Jeesus-aukiolle. Osuimme jo kesällä lounaspaikkaan, jossa italialaisperhe juhlisti yliopistosta valmistunutta poikaansa. Laureata tarkoittaa laakeroitua eli kaverilla oli laakeriseppele päässään. En muista mitä kesällä söimme, mutta talvisen retkemme lopuksi nautimme paistetuita anjoviksia, joita voisi verrata parhaisiin savolaismuikkuihin. Sardiineista taas tehdään pihvejä rannikkosuomalaiseen tapaan ja kyllä me sardiineja maistelimme myös rullina.

Löysimme Toledolta kesällä Galleria d´Italian, vanhaan pankkisaliin tehtyyn taidegallerian. Sen arvokkain teos on synkkä Caravaggio, pimeässä yläkerran huoneessa. Alakerran salissa näyttelyt vaihtuvat. Kesällä katselimme Leonardo da Vincin naispiirrosta. Tällä kertaa kadulla oli pitkä jono sisään pyrkijöitä ja kävelimme ohi. Mieleeni tulvi muisto kesältä. Pankin ikivanhaa hissiä olisi voinut kuvitella eteiseksi, siinä oli jopa seinästä avattava sohva. Kaksi räätälöityä ja viimeisen päälle suittua miestä ilmestyi ovesta sisään meidän kahden helteessä räjähtäneen rouvan seuraan. Ei siinä mitään, he hymyillen vastasivat olevansa pankin ylimmät johtajat ja neuvoivat meidät Caravaggiolle.

Sanseveron kappeli oli parin sadan metrin päässä hotellistamme.  1700-luvulla Giuseppe

Sanmartinon veistämä Kristus-patsas oli kesäkäyntimme suurin elämys. Mies ihopoimuineen ja verisuonineen näyttää todelta, aivan kuin hänet olisi jäädytetty pitsiharson alle marmoriin. Uskomusta kivettyneestä miehestä lisää tarina Raimondi di Sangrosta, alkemistista, joka oli aikanaan pelätty mies. Hänen kerrotaan tilanneen työn Sanmartinolta ja vioittaneen sitten miestä sitten niin, ettei tämä enää voinut veistää. Raimondi di Sangro teki kaikenlaisia kokeita, tutki ihmiskehoa ja käytti erilaisia kemikaaleja ruumiiden käsittelyyn. Sanseveron kappelin alakerrassa on Sangron työstämät miehen ja naisen jäänteet, joissa näkyy luiden lisäksi verisuonet.

Kesällä osuimme Duomolle ja ihailimme sen barokkiholveja, mutta emme käväisseet Santa Resituta -kastekappelissa. Se on kristinuskonajan ensimmäisiä. Mosaiikkikuvissa Jeesus astuu altaaseen Johanneksen kastettavaksi. Yksi mosaiikeista esittää leijonaa, jonka symbolista merkitystä ei tiedetä.

Helteessä etsimme varjoisia kujia, mutta nyt talvella etsiydyimme kadun aurinkoiselle puolelle ja pakenimme sisätiloihin heti kun aurinko meni pilveen. Viivyimme Napolin keskitalvessa kolme yötä ja päivää ja silti paljon jäi näkemättä.

Spaccanapolin kujat ovat täynnä myös tammikuussa, mutta turistit ovat italialaisia. Retkellä kreikkalaisten rakentamissa vesikanavissa maan alla näimme, kuinka kaupungin vanhin osa on

rakentunut kerros kerrokselta, kreikkalaisten perustusten päälle roomalaiset ovat rakentaneet omat rakennuksensa ja edelleen seuraavat sukupolvet niiden päälle. Mitään ei ole purettu. Roomalainen teatteri on jäänyt talojen kellareihin. Vain maanjäristykset ja sota ovat  muuttaneet järjestystä maanpinnalla. Napoli pommitettiin toisessa maailmansodassa raunioiksi ja uudisrakentaminen kesti pitkään. Vielä vuonna 1953 osa napolilaisista asui kadulla.

Arkeologinen museo Napolissa on niin valtaisa, että sen antia ei pysty kerralla omaksumaan. Mahtiperheitten kodeista on keskiajalla kerätty suunnilleen vuonna 200 rakennettuja kreikkalaispatsaitten kopioita. Alkuperäiset jumalpatsaat on  veistetty viisisataa vuotta aiemmin. Ehkä olemme nähneet niitä Vatikaanissa. Arvokkain osa Napolin arkeologisen kokoelman valikoimista lienee Pompeijstä kerätyt pronssipatsaat, seinätaulut ja –koristeet, lasiset ja hopeaiset taide-esineet. Käyttöesineet lasipurkeista vateihin kertovat, että arkipäivä muistutti jo vuonna 79 nykyelämää. Museon ala-aulan illustraatio 1700-luvulta todistaa, että Pompeijin tuhon jälkeen arkipäivässä käytetyt välineet pysyivät samoina 1800-luvulle. Kodeissa silitettiin puuhellan päällä kuumennetuilla silitysraudoilla, kuparisissa pannuissa kiehautettiin vesi, raudasta valetussa padoissa kypsytettiin ruoka ja kivivadeista syötiin puulusikoilla. Pajoissa käytettiin vielä isovanhempiemme vinteiltä löytyneitä työvälineitä.

Kun pitää löytää jotain erilaista, Napolissa kannattaa käväistä nukkesairaalassa. Ospedale delle Bambole on perustettu 1800-luvun alussa. Silloin mahtiperheiden tytöillä oli arvokkaita nukkeja, posliinikasvoisten silmät aukesivat ja menivät kiinni, jalat taipuivat istumaan ja kävelemään, kädet liikkuivat kuten leikkijä halusi. Niitä korjattiin ja korjataan edelleen. Nukkesairaalassa on kaksi lääkäriä ja kaksi hoitajaa, viimeisin hoidettava oli saapunut lähetyksenä New Yorkista asti.

Kesällä Napoli toi mieleen Intian. Ehkä se johtui kuumuudesta, Spaccanapolin liikenne, moottoripyörät ja mopot, ruoka- ja maustekioskit ja roskien määrä täyttivät aistit. Pakenimme silloin pariksi päiväksi Ischian saarelle. Se on ollut italialaisten ja napolilaisten lomakohde, kuten Ferranten romaaneista olemme lukeneet.

Kesämuistoistamme tunnelmallisin on konsertti tummuvassa yössä La Mortella –

puutarhan teatterissa. Laivalla Ischiaan tapasimme brittinuoria, jotka olivat Lontoon Southbank Sinfoniaorkesterista. Ilman heitä emme ehkä olisi löytäneet puutarhaa, brittiläisen säveltäjän William Waltonin ja häntä yli kaksikymmentä vuotta nuoremman italialaissyntyisen vaimonsa Susanan puutarhaa. Se on viisikymmentäluvulla rakennettu rinteeseen. Polkuineen, vesiputouksineen, taideteoksineen ja kallion sisään uurrettuine luolineen ja rakennuksineen La Mortella on yksi kauneimmista näkemistäni puutarhoista. William sai erityisesti teatteriteoksiin säveltämistä teoksistaan kuningatar Elisabethilta ritarin arvon. Hän kuoli 1980-luvulla puutarhassa olevassa kodissaan ja rouvansa vasta 2010, jonka jälkeen puutarha on avattu yleisölle.