Kulkuri ja Joutsen

Jännitys tihenee Milanon Malpensan kentällä, kun odotamme joukkoa Suomesta. Parisenkymmentä vanhaa tuttua ja pari uutta, kaikki kiinnostuneita Italiasta ja historiasta. Joukon tärkein, tieteellinen johtajamme Aino Katermaa, tupsupipoineen tulee halliin viimeisen matkaajan mukana. Tuttu sähläily

alkaa saman tien, bussinkuljettaja ei ole koskaan ollut hallissa vastaanottamassa porukkaa, eikä hän ole siellä nytkään. Bussi löytyy viimeisen ulko-oven läheltä. Pääsemme matkaan Ainon lupaamalle Po-joen viikon kestävälle palatsikierrokselle Mantovasta Ferraraan, sieltä jokilaivaan, pysähdys Crespinossa ja Mesolassa kunnes rantaudumme Ravennaan ja sieltä jatkamme viimeiseksi yöksi Modenaan.

Aino on pari kuukautta etsiskellyt netistä, kartoista ja kirjoista tietoa kohteista, mitä kannattaa katsastaa, hän on kirjoittanut ja tulostanut faktaa papereille, satoja sivuja. Niistä Aino loihtii kuvaa maailmanmenosta keskiajalta asutuksen alkuun ja takaisin, etruskeista roomalaisiin, kelteistä langobardeihin, frankeista länsigootteihin ja itägootteihin, pohjoisesta Italian niemimaalle, idästä länteen ja päinvastoin, kevyesti tuhat vuotta sinne tänne, kirkkoja nousee, lahkoja kuolee, suvut rikastuvat ja köyhtyvät, musta surma tappaa, testamentteja kirjoitetaan, niistä soditaan, jossain valtiatar vetää naruista, toisaalla hän pysyttelee taustalla, sisustaa linnoja, maalauttaa muotokuvia ja palkkaa taiteilijoita. Syntyy kauneutta, joka säilyy ja jota talletetaan otoksiksi digikameran muistiin.

Po-joki halkaisee pohjoisen Italian. Se virtaa Ranskan rajalta Venetsian eteläpuolelle, vettä kertyy vuorilta sadoista joista ja puroista pääuomaan, joka sekin haarautuu kymmeniä kertoja. Kun karttaa katsoo, tajuaa joen merkityksen. Niin kauan kuin näillä seuduilla on asuttu, Po on toiminut tiestönä ja elinvoiman lähteenä. Satoja vuosia sitten itärannikon suisto oli pitkälti suota, märkää maata, jonka hallitsemiseen rakennettiin moninkertaisia valleja. Kun joki puhkaisi uusia kulkureittejä, asutus saattoi jäädä vesimassojen alle. Venetsia oli vaarassa jo 1500-luvun lopulla ja siksi 1604 kaupungin valtaa pitävät rakensivat kanavan, jolla päävirtaus ohjattiin etelään. Sitä ennen d’Esten mahtisuku suunnitteli kilpailevaa satamaa Mesolaan, mutta Venetsian rakennuttama kanava murskasi d’Esten herttuan haaveet. Rantaviiva pakeni ja jättilinna jäi Pohjanmaan tapaiseen laakeuteen. Nykyisin rakennukseen sijoitettu museo kertoo vesiväylistä, tuhannen hehtaarin aitauksen sisään jääneen eläimistön eriytymisestä ja paikallisen peuran pienentymisestä esi-isistään, kehittymisestä lapiosarvisesta haarukkasarviseksi.

Aino välttää matkareittien ja kohteiden valinnassa massaturismia. Italian tunnetuimmista paikkakunnista myydään monivärioppaita, mutta kuka meistä olisi saanut yksinään mitään irti Crespinosta.  1600:n asukkaan kaupungissa asui keskiajalla piispa ja d’Esten herttuakunnan aatelia. Paavikin kävi kylässä. Ja nyt kaupunginjohtaja odottaa meitä, Tampereen yliopiston alumnimatkoille hurahtaneita, käsi ojossa! Lehtikuvaaja kerää porukan museon ovelle.  Kaupunginjohtaja ehdottaa lounasta, mutta kieltäydymme, sillä olemme luvanneet syödä buffetin laivalla. Siellä laivan kapteeni avaa tusina prosecco-pulloa ja saa laulumme raikumaan.

Crespino kesti sodan, vaikka saksalaiset joukot käyttivät 1400-luvulla rakennettua kirkkoa ammusvarastona. Po-joen tulva vuonna 1951 oli liikaa.

Barokkikirkko  ja d´Esten palatsi vettyivät niin, että ne olivat joutua moukarin alle. Asukkaista yli kaksi kolmasosaa muutti pois. Kirkko on jo korjattu ja piispan asunnosta työstetään museota. Siellä näemme vitriineistä vapaata arvoesineistöä. Voisimme sormeilla keskiajan käsityötaidetta, piispan kaapuja ja pyhien viinien peittoja, mutta pidättäydymme zoomaamaan kameramme koristeompeleisiin. Hengittelemme paavin vierailun poreita ja myötätuskailemme konservaattorin pohdintoja, kuinka paljon kannattaa pudottaa 1600-luvulla työstettyä freskokattoa 1400-luvun puuleikkauksien peittämältä kasettikaton pinnalta.

Entinen kansakoulu on vesimuseo. Rannassa oli aikoinaan myllyrivistö, rattaat pyörivät virtauksessa ja kivet jauhoivat läheltä ja kaukaa tuotua vehnää. Myllärit tunsivat jokaisen ja levittivät juoruja aikana, jolloin uutiset liikkuivat suusta suuhun. Monet museon esineistä ovat meille tuttuja isovanhempiemme vajoista, seinillä riippuu sirppejä ja haravoita, verkkoja, paaluja ja mittoja. Ruuhella moni meistä on soutanut jokisuistojemme matalikoissa.

Bussissa muistelemme, missä oopperassa laulettiin Mantovan kreivistä. Toinen googlaa sen olevan Verdin Rigolettossa. Koulun musiikkitunnilla laulettiin Porissakin 60-luvulla La Donna é mobile. Aino kipittää aukion yli, hitaimmat valittavat nopeutta, mutta meidän on ennen museon sulkemista nähtävä Palazzo Ducalen yleistilat ennen kuin sovittu aika Sala dei Sposi –arvokammioihin koittaa. Sen on rakennuttanut Gonzaga-suku, joka taituroi itsensä 1100-luvulta Casaloldon vasalleista yhdeksi Euroopan merkittävimmäksi perheeksi. Gonzagat hallitsivat politikoinnin, maahankinnat ja naimakaupat.

1300-luvulle tultaessa he olivat jo herroja, signore. Vähäpätöiseltä kuulostavalla tittelillä oli merkitystä. Kun musta surma 1349-1351 kaatoi köyhiä ja rikkaita, jopa puolet ylhäisöstä, omaisuutta ja titteleitä jäi ilman omistajia. Gonzagan päämies oli jaossa mukana ja ylsi kreiviksi. 50 vuotta myöhemmin suvun pää oli jo maakreivi, jolla oli oikeus puolustaa maitaan sotimalla. Kuninkaat kilpailivat herttuakuntien lukumäärillä, minkä Gonzagan maakreivi hoksasi ja onnistui kipuamaan herttuaksi 1530. Perheen omaisuuden arvo ylsi 1600-luvulle edettäessä kaksi miljoonaa kultarahaa. Leimat rahoihin lyötiin omassa pajassa. Gonzagat puhuttelivat kuninkaita, istuivat aatelispöydissä ja prinssit ja veljenpojat saivat läänityksiä ja ruhtinaskuntia. Francisco II pääsi keisariperheeseen naimalla Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan Kaarle V:n veljentyttären.

Kauppa kävi, Venetsia oli lähellä ja kaupungin ympäri padotut kolme järveä suojasivat tunkeilijoilta, suhteet toimivat juutalaisiin pankkiireihin ja vallanpitäjiin ympäri maailmaa. Gonzagat sijoittivat taiteeseen ja pysyivät keisarille uskollisina vasalleina, senaikaisen kaksijakoisen poliittisen kentän gibelliineinä. Gulfit tukivat paavia ja kirkon valtaa. Mutta koska piispojen kanssa kannatti veljeillä, Gonzagat pyrkivät ja pääsivät kardinaaleiksi. Se valitettavasti supisti perillisten määrää. Kun suvun päämieheksi löytyi enää sivuhaaran poika, Gonzaga-Nevers, sotilas, alkoi alamäki. Herttuan sotaretket söivät rikkauksia ja toivat Mantovaan ruton. Jälkeläispoika sekosi juhlimaan Venetsian pidoissa ja epäonnistui kaupoissaan. Itävallan Habsburgit poimivat Gonzagan herttuakunnan omaisuuden 1700-luvulla ja antoivat heille säälistä Ticinon, nykyisin Sveitsin puolella, Lago Maggioren pohjoispäässä sijaitsevan vuoristoisen alueen.

Rotonda di San Lorenzo Piazza Erbellä Mantovassa on kreivitär Matilden 1100-luvulla rakentama pyöreä kirkko. Hän oli Canossan matriarkka satoja vuosia ennen Gonzagojen valtakautta. Lapsettomana ja paavin läheisenä ystävänä Matilde testamenttasi maansa ja mantunsa paaville. Testamentin pitävyydestä joen eteläpuolitse kulkevan roomalaistien keisaria kannattavat kaupunkien viskaalit sotivat Matilden kuoltua kymmeniä vuosia. Taistelu paavin ja keisarin välillä nosti vuorovedoin toista, milloin kansa arvioi kuvia ja asentoja, oliko paavin pää korkeammalla kuin keisarin vai ojennettiinko vallanmiekat yhtä aikaa. Enrico IV nöyrtyi anomaan voitelun Canossassa Matilden vieraana olevalta paavi Gregorius VII:tä. Ilman paavin siunausta kansa ei olisi kuunnellut keisaria. Enrico joutui odottamaan räntäsateessa polvillaan kolme päivää ennen kuin paavi suostui avaamaan portit ja antamaan siunauksensa.

Pyhän Andrean kirkossa Mantovassa säilytetään maljakossa Jeesuksen verta. Kuka sitä ehti kerätä? Astian lähelle ei pääse helposti, mutta Aino löytää ja

vakuuttaa kryptan avaimenhaltijan. Pääsemme katsomaan maljakkoa kaltereiden läpi, sillä häkki avataan vain kahdentoista avaimenhaltijan läsnä ollessa. Mantovan tuomiokirkossa pysähdymme sanattomina vähäisempien pyhäinjäännösten ääreen. Luita ja hampaita, tuhansien vuosien takaa, lasi-ikkunallisissa luukuissa upotettuna marmoriseinään.

Roomalaiset eivät asuttaneet Ferraraa, mutta bysanttilaisaikana 500-luvulla Justinianus, Konsantinopoliksen keisari, määräsi sinne uutta asutusta.

Langobardien kuningas Desiderius valtasi kaupungin 700-luvulla Ravennalta ja Ferrara jäi keisarin maaksi. Pipin Pieni, Kaarle Suuren isä, Frankkien kuningas, lahjoitti maat paaville, kunnes 900-luvulla Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan Otto I läänitti kaupungin ja Ferrarasta tuli Canossan Matilden maita. Hänen jälkeensä Ferrara päätyi myötäjäisinä d’Este-suvulle 1500-luvulle asti. Kun musta surma iski ja kun samoihin aikoihin vielä maa järisi, elämä oli surkeaa jos se yleensä jatkui. 1300-luvun lopulla Nicolo III d’Este keksi pyytää paavilta tukea muutaman palatsin rakentamiseen. Niitä tarvittiin, koska valtakunnassa oli useita paaveja, ja kirkolliskokoukseen tarvittiin tiloja. Ferraraan kerääntyi sata piispaa ja kullakin parisataa avustajaa. Siinä padat ja pannut kuumenivat ja yöpaikkoja tarvittiin.

Borso d’Este oli harras mies. Hän rakensi  Ferraraan 1400-luvulla kartusiaaniluostarin. Lahko tai liike oli syntynyt 1000-luvulla Grenoblessa ja se eristi munkkinsa loppuiäkseen täydelliseen yksinäisyyteen. Pilarikaarifasadin takaa löytyy muutama kymmenen yksiötä, joiden asukkaat eivät koskaan tavanneet toista ihmistä. Ruoka jaettiin putkeen, jota munkki ei saanut avata ennen kuin luukku kilahti kaksi kertaa. Munkki pääsi tiettynä hetkenä yksinään käytävää pitkin kirkkoon ja yksiöstään ulos kolmen metrin korkuisten muurien sisällä katsomaan taivasta ja ruohon kasvua. Lahko kiellettiin vasta 1900-luvun alussa ja luostari muuttui Certosan hautausmaaksi. Se huokuu edelleen niin suurta ahdistusta, että meille tulee kiire kaupungin muuria pitkin hotellibaariin Aperol Spritzeille.

Comacchioon emme olisi osuneet ilman Ainoa. Se on kasvanut ja kehittynyt suolan tuottajana, kanavakaupunki ja laajemman laguunin sisällä kuin Venetsia, ei  suuri eikä äveriäs, mutta vaikka Comacchio pyrkii houkuttelemaan turisteja, meidän lisäksemme muita ei näy.  Jo Etruskit kaivoivat alueella suolaa ja kaupunki oli nimeltään Spina. 600-700 –luvuilla huolta tuottivat saraseenit, islaminuskoiset, jotka Afrikan puolelta yrittivät vallata kaupungin ja sen suolakaivokset. Frankkivaltakunnan aikaan 800-luvulla Comacchioon perustettiin laivasto. Suolakaupungin herruudesta kiistelivät sekä lähiseutujen kreivit ja herttuat Ravennasta, Ferrarasta ja Venetsiasta että myös keisari ja paavi vuosisatoja. Pipin Pieni, jonka nimi on jäänyt monen mieleen koulun historian tunnilta, lahjoitti Comacchion paaville, mutta 900-luvulla ja jo kolmevuotiaana Saksan keisariksi nimetty, sittemmin läntisen Italian keisariksi kasvanut Otto III, väänsi suolatulot itselleen. D’Este-suku sai ja menetti Comacchion useaan kertaan 1200-luvulta 1500-lvulle. Yksi heistä istutti kanaviin ankeriaita ja niiden jälkeläisiä me nautimme lounaalla.

1600-luvulla Comacchio kuului kirkkovaltioon. Paavi rakennutti siltoja ja korjasi kirkkoja. Rakennettiin Aula Reggia, kirkko ja sinne keskustasta 142-pylväinen katettu tie. Kaariholvit näkyvät maateitse tuleville ja katettu Loggia silloisessa satamakanavassa vastaanotti kauppiaita ja muita laivoilla tulevia vieraita. Me

nautimme Loggiassa Comaggion kierroksemme viimeiset Aperol Sprizit ja ehdimme bussiin.

Matkamme kauneimmat kirkot ja palatsit löytyvät Ravennasta. Sekin oli aikoinaan etruskien ja gallien asuttama saari keskellä jokisuiston lietteisiä uomia ja mutkia. Keisari Augustus määräsi ruutukaavan kaupunkiin. Keskustan ulkopuolelle Classeen tuli laivastoasema. Keisari Theodosiuksen, visigoottikeisarin ja viimeisen yhtenäisen Rooman valtakunnan aikana, kristinusko nousi ykkösuskonnoksi. Classeen rakennettiin Sant Apollinare –kirkko 300-luvun lopulla. Sen apsiksessa, kirkon alttarikupolissa, on kaunein näkemäni kuva jumalan valtakunnasta, kuin lapsuuden pyhäkoulutaulu. Ainon mukaan ikivanhat mosaiikit ovat säilyneet maalauksia paremmin, koska kuvat ovat puolijalokivistä. Niiden värejä aika ei tummenna. Lähes sata vuotta myöhemmin Ravennan keskustaan nousi Sant Apollinare Nuovo. Sen apsis on jossain vaiheessa tuhoutunut ja uusittu barokkityylisenä, mutta seinien, pylväiden ja kattojen mosaiikit ovat säilyneet. Areiolaisuus oli yksi alkukristittyjen jumalopin muodoista. Ehkä kansan kurissa pitämiseksi tarvittiin tiukempisävyistä otetta, jolloin areiolaisuus väistyi ja kirkot muuttuivat kuvaamaan myös pahuutta ja sen seurauksia.

Pohjoisesta virtaavien kansainvaellusten aikaan Rooman valtakunnan pääkaupunkina oli Milano, josta se siirrettiin Ravennaan, kun Rooman valtakunta

 

 

 

 

 

 

 

 

jakaantui. Silloin oli järkevämpää pitää Länsi-Rooman pääkaupunkia lähempänä Konstantinopolia. 400-luvulla Länsi-Rooman valtiaana toimi keisarinna Galla Placidia parisenkymmentä vuotta, kun keisari Theodosius kuoli ja heidän poikansa oli kuusivuotias. Gallan mausoleumin katto sädehtii mosaiikkitaivaan

a. Hän aloitti myös San Vitale –kirkon rakentamisen, jonka seinät ja katto ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia mosaiikkikuvia. Kirkon ikkunat ovat alabasterista ja päästävät sisään lempeää kellankultaista valoa. Kirkkoa rakennettiin edelleen keisari Justinianuksen aikaan, jolloin Rooman valtakuntaa yritettiin kasata uudelleen. Hänen suurin ansionsa on Rooman lakien yhtenäistäminen. Kirkossa on useita mosaiikkikuvia Justinianuksesta ja hänen puolisostaan Theodorasta, joka oli miestään huomattavasti nuorempi ja ammatiltaan näyttelijä. Häntä ei siitä arvostettu, mutta Thodoralla oli sananvaltaa miehensä valitessa henkilöitä korkeisiin asemiin.

Teodoricon mausoleumilla kummeksimme, missä sen erityisyys piilee. Olemme matkallamme nähneet vaikuttavampia muistomerkkejä. Keisari Teodorico hallitsi 500-luvulla, gootti hänkin. Vasta muistiinpanoistani löydän, että muistomerkin kupu on tehty yhdestä kivestä. Hän kopioi Rooman Pantheonin rakennetta, melkoinen saavutus aikoinaan. Keisarin marmorinen ammeen muotoinen sargofagi on harvinaista, purppuranpunaista kiveä. Seinät ovat joskus olleet freskojen peittämät, mutta joen tulvissa väljähtyneet pelkiksi varjoiksi.

Modena jää sokeriksi pohjalle. Kaikki tuntevat Balsamico di Modenan, parhaimmaksi ylistetyn viinietikan. Innostumme johdattamaan porukat kymmenen kilometrin päähän keskustasta, Pedronien Osteriaan. Bussikuljettaja hieroo hikeä ja hilsettä, kun navigaattori ohjaa peltoteille. Ehdimme syödä parit makealla etikalla maustetut pastat ja viinissä haudutetun fasaanin ennen kuin bussikuljettajan matkamittari on täynnä.

Etruskit ovat asuttaneet myös Modenaa, joka on sijoittunut jokilaakson töyräälle, kuivalle maalle, Apenniinien vuorijonon koillisrinteiden alapuolelle. Villa Nova –kulttuurista on löytynyt jäänteitä, mutta myös ligurien käyttöesineitä. Jokea alas on seilattu länsirannikolta itään tuhansia vuosia. Roomalaiset kutsuivat kaupunkia Motinaksi tai Mutinaksi ja niiltä ajoilta pääkatua kutsutaan edelleen Via Emiliaksi. Se jatkuu kaupungin halki Venetsiaan.

Modenaa häiritsivät milloin hunnit, milloin tulvat ja tulipalot. Jokiliete toimi saviastioiden materiaalina, mutta polttouuni pääsi joskus liian kuumaksi.

Modena kuului myös Canossan Matilden perintömaihin ja kun hän kuoli 1115, Modenasta tuli vapaa kommuuni.

Pyörähdämme aamulla katsomassa 1000-luvulla tuomiokirkon aukiolle hilattua puhujakiveä. Sitä ei juuri näy torikauppiaan tavaroiden alta, mutta järkäleeltä hoidettiin aikoinaan rangaistusteloitukset ja ilmoitettiin kansalle, mikä kulloinkin oli tärkeää.

D’Esten perhe oli vallassa keskiajalla Modenassakin. Pääsemme selailemaan Borso d’Esten perheraamattua, entiseen sairaalaan, nykyiseen Palazzo dei Museii –museoryppääseen. Järkytyn kuinka saamme paljain käsin silitellä raamatun kuvia, kunnes selviää, että kyse on 1900-luvulla tehdystä kopiosta. Ihastus kirpoaa huudoiksi  yhdeltä jos toiselta ja kamerat räpsähtelevät. Osa porukasta siirtyy kadulle kuvaamaan, kun taas osa jää katselemaan d’Esten perheen taideaarteita.

Ainon mukaan ylhäisillä oli palatseissaan keskiajalla ihmeiden huone, jonne kerättiin erikoisuuksia. Puusta kaiverretut ja kultakuvioidut sello ja viulu saattavat olla juuri niitä, ihmeitä, joilla ei koskaan soitettu. Harpun runkoon upotetut norsunluulehdet ja jalokivet ovat viisi- tai kuusisataa vuotta sitten työstettyä taidetta. Onko joku tauluissa esiintyvä d’Esten kaunotar sitä koskaan soittanut, emme tiedä. Beatrice d’Este Stuartin korkkiruuvikiharat 1600-luvulta ovat vain vähän paksummat kuin toistakymmentä vuotta sitten muodissa olleet rastat. Beatricen puku sopisi nykypäivän keväiseen iltajuhlaan. Aino tarkistaa muistiinpanoistaan, Beatrice oli Englannin kuninkaan Yrjö I:n sisko.

Aldo Rossin 1971 suunnittelema hautausmaa saa meidät miettimään, miksi joku voi haluta haudata rakkaansa itäeurooppalaiselta vankityrmältä näyttävään kolossiin. Arkkitehti on suunnitellut Roomaan Palazzo dei Lavori –toimistokuution, josta häntä kiitettiin. Hautausmaalla on myös kuutio, mutta pienempänä. Ehkä Aldo Rossi on halunnut työllään näyttää elämän kaaren, se etenee monella laatikosta toiseen. Hän herättää: etsi elämä, lähde ulos, koe ja näe.

Ennen eron haikeutta pysähdymme Parmassa kahden tunnin lounaalla. Jäämme odottamaan seuraavaa matkaa. Onko se Italian koilliskulmassa vai etelässä, Aino jää harkitsemaan.